Ninni Schulman: Vastaa jos kuulet

Lukaisin pari vuotta sitten uuden ruotsalaisen dekkarikirjailijan Ninni Schulmanin esikoisteoksen Tyttö lumisateessa. Se ei jäänyt sen enempää mieleen, sujuvaa kerrontaa, mutta tavanomainen juoni, samaa aihetta on viime vuosina ollut yllin kyllin.

Nyt otin kirjaston palautushyllystä ohimennen Schulmanin uusimman Vastaa jos kuulet. Sepä olikin lajissaan ihan hyvä. Tarina ei ollut massakamaa, vaan lähtee liikkeelle hirvenmetsästyksestä, jossa yksi metsästysporukasta saa surmansa päähän osuneesta luodista. Oliko kyseessä vahingonlaukaus vai tahallinen teko? 

Schulman rakentaa juonta taitavasti, ja tarina etenee vaihdellen eri henkilöiden kertomana. Taustalla piirtyy kuva värmlantilaisen maalaispaikkakunnan asukkaista ja keskinäisistä suhteista. Ihmiset alkavat kirjan edetessä tulla eläviksi, heillä on puutteensa ja vahvuutensa.

Päähenkilöitä on kaksi, poliisipäällikkö Petra Wilander ja lapsuudenmaisemiinsa palannut toimittaja Magdalena Hansson. Tarinassa viitataan siellä täällä kummankin aiempiin vaiheisiin, mutta Vastaa jos kuulet on kuitenkin oma kokonaisuutensa. 

Luin Schulmanin uusimman jälkeen myös hänen kakkosdekkarinsa, Poika joka ei itke. Totesin, että  Schulmanin kynänjälki on parantunut kerta kerralta, kakkonenkin ohitti jo kiinnostavuudessaan esikoiskirjan.

Jos etsii joulunpyhiksi dekkariluettavaa, Schulmanin kirjat ovat myös 400-sivuisia, eivät lopu ihan heti kesken.

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe

”Mehän ollaan aivan tavallinen perhe”, Adam toistelee yrittäessään ymmärtää, mitä on tapahtunut. No, ei nyt ihan perusperhe, sillä äiti on asianajaja ja isä pappi, ei kovin yleinen yhdistelmä. Mutta siinä mielessä esimerkillinen perusperhe, että vanhemmat rakastavat toisiaan ja tytärtään, jonka eteen ovat valmiit tekemään mitä vain.

Vaan mitä voi tehdä, kun tytär on pidätetty murhasta?

Aivan tavallinen perhe on ruotsalaisen Mattias Edvardssonin toinen suomennettu dekkari. Se on hyvä dekkari. Juoni rakentuu taitavasti, lukija saa vähä vähältä tietää, mitä on tapahtunut, ja vasta viimeisillä sivuilla selviää, kuka on syyllinen.

Kirjailija käyttää nykyisin suosittua monen näkökulman tekniikkaa, isä, äiti ja tytär kertovat vuorollaan, mitä tapahtui. Se tuo lukijalle yllätyksiä, isä näki asian näin, mutta oikeasti tapahtuikin noin.

Kirjan plussaa on myös se, että siinä ei mässäillä ällöväkivallalla, vaan painopiste on koko ajan rikoksessa ja sen ratkaisussa: mitä tapahtui ja kuka teki mitä.

Hyvää ajanvietettä dekkarien ystäville.

MUITA SAMANTYYPPISIÄ

Fiona Barton: Lapsi
  
Maria Adolfsson: Harha-askel, Jane Harper: Kuiva kausi

Jessie Burton: Muusa

Ann Cleeves: Valoisat illat

Fiona Barton: Leski 

Jorn Lier Horst: Luolamies

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Anna Jansson: Vääriin käsiin

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti

Alice Zeniter: Unohtamisen taito

Kun aikanaan 16-vuotiaana tartuin Sinuheen, äitini sanoi, että sinnittele 100 sivua, sitten se alkaa vetää. Niin siinä kävi.

 

Alice Zeniterin Unohtamisen taito on samanlainen kirja, vaikka  ihan sataa sivua ei tarvinnut kahlata, kun kirja otti mukaansa.

Kolmeakymppiä lähestyvä Naima on kuin kuka tahansa pariisitar paitsi että ei ole. Hän on harkin pojantytär. Mikä harki tarkemmin on, sitä hän ei tiedä, koska sen enempää isä kuin isoisäkään ei ole koskaan suostunut puhumaan vaiheistaan Algeriassa, eikä kertomaan, miksi he päätyivät siirtolaisiksi Ranskaan.

Sitten asia kiertyy Naiman eteen toista kautta. Harkeiksi kutsutaan niitä algerialaisia, jotka olivat Ranskan armeijan palveluksessa siirtomaavallan loppuvaiheissa. Kun Algeria itsenäistyi ranskalaisten ja algerialaisten välisen sotimisen jälkeen vuonna 1962, harkit olivat algerialaisten näkökulmasta pettureita ja saivat sen mukaisen kohtelun. Osa heistä pääsi siirtomaasta pois lähteviä ranskalaisia kuljettaviin laivoihin, mutta suurimman osan heistä Ranska jätti kylmäverisesti Algerian uusien vallanpitäjien käsiin.

”Kun me olimme Ranskan siirtomaa, ranskalaiset korostivat aina, että me olemme samanlaisia Ranskan kansalaisia kuin muutkin. Mutta kun ranskalaiset lähtivät Algeriasta, kukaan ei yhtäkkiä muistanut, että sellaista olisi puhuttu”, Naiman isoisä sanoo katkerasti päädyttyään perheineen piikkilankaleirille Etelä-Ranskaan.

Unohtamisen taito kertoo Naimasta, hänen isästään Hamidista ja isoisästään Alista ja heidän perheistään.

Hamid tekee tietoisen päätöksen luopua suvun perinteistä. Hän avioituu ranskalaisen Clarissen kanssa ja on tyytyväinen, että saa neljä tytärtä eikä yhtään poikaa. Häntä pelottaa, että hän alkaisi laittaa poikansa niskaan samanlaisia paineita kuin mitä hänen omaan niskaansa esikoispoikana on laitettu. Hamid ei opeta tyttärilleen edes omaa äidinkieltään.

Mutta Naimalla on silti tummat värit ja arabinimi – paitsi että he eivät ole arabeja vaan kabyylejä eli berbereitä, kuten isoisä korostaa. Kantaranskalaisille se on kuitenkin ihan sama, algerialainen siirtolainen joka tapauksessa.

Yhtä lailla Naimaa pyrkii määrittämään isän suku. Isällä on yhdeksän sisarusta, ja etenkin Mohamed-setä pauhaa, että Naima on unohtanut, mistä hän tulee. Hänen mielestään Naiman pitäisi ikävöidä kotimaataan Algeriaa, vaikka Ranskassa syntynyt Mohamed ei itsekään ole koskaan käynyt siellä.

Kuka Naima siis on? Hän on syntynyt Ranskassa, käynyt koulut ja yliopiston, eikä hän osaa arabiaa kuin muutaman fraasin. Äidin suku on tuttu laajalti, mutta kun Naima yrittää kysyä isänpuolen juuristaan, isä vaikenee tylysti. Mikä siellä mättää?

Unohtamisen taito on monisakarainen tarina. Algerian historia alkoi kiinnostaa niin paljon, että välillä piti googlettaa taustoja. Yhtä asiaa jäin lopuksi ihmettelemään: Miksi isoisä Ali ja hänen vaimonsa eivät opettele lukemaan ja kirjoittamaan edes jotain kieltä? He ovat asuneet vuosikymmeniä Ranskassa, ja ovat edelleen sen varassa, että joku lapsista tai lapsenlapsista lukee ja kirjoittaa heidän puolestaan. Luulisi sen jo rassaavan niin paljon, että opettelisi itse. 

SAMANTAPAISIA

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Intialainen Subhash lähtee opiskelemaan Yhdysvaltoihin ja jää sinne. Hän perustaa perheen, ja jokainen perheenjäsen joutuu miettimään, kuka minä olen.

Helena Liikanen-Ranger: Maman finlandaise

Kuten Helena Liikanen on Ranskassa, hän muistaa Suomen monet hyvät puolet alkaen kumisaappaista ja kurahousuista. Kun hän on Suomessa, hän kaipaa aurinkoa ja toisten huomioon ottamista ja ruokakauppojen valikoimia.

Taye Selasi: Ghana ikuisesti

Ghanasta opiskelemaan tullut huippulahjakas Kweku ja Nigeriasta sotaa paennut Fola, kaksi rakastunutta uudessa maassa, joka on täynnä mahdollisuuksia. He perustavat perheen, saavat rakkauslapsia. Miten siinä näin kävi?

SaharDelijani: Jakarandapuun lapset

Kolmekymppinen Neda on  syntynyt vankilassa Teheranissa. Hänen molemmat vanhempansa olivat poliittisia vankeja. Kun Neda on 12-vuotias, vanhemmat vapautetaan, ja perhe muuttaa Yhdysvaltoihin. Onko lapsi vastuussa niistä valinnoista, joita hänen vanhempansa tekivät?

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goljat

Alban isä on romanialainen, äiti suomalainen. Romanian maa ja kieli ovat Alballe tuttuja, sillä hän vietti lapsuuden kesänsä Romanian isovanhempien luona, muutoin hän asuu Helsingissä. Kahden maan kulttuurin välissä Alba näkee monia asioita toisin kuin muut.

Jhumpa Lahiri: Kaima

Amerikassa asuva intialainen nuorimies hakee kotimaastaan vaimon. Avioliitto on vanhempien sopima, aviopari puhuu ensi kerran keskenään vasta avioiduttuaan. Perheeseen syntyy poika, joka varttuessaan joutuu tasapainoilemaan kahden kulttuurin välissä.

Jhumpa Lahiri: Kaima

Jhumpa Lahirin Kaima on kiinnostava kirja pitkälle yli puolivälin. Se alkaa, kun Amerikassa asuva intialainen nuorimies hakee kotimaastaan vaimon. Avioliitto on vanhempien sopima, aviopari puhuu ensi kerran keskenään vasta avioiduttuaan. Eletään vuotta 1968.

Perheeseen syntyy poika. Hän saa nimen Gogol isänsä lempikirjailijan mukaan. Siitä eteenpäin kirja seuraa pääasiassa Gogolin elämää.

Toisenlaisesta kulttuurista tulevalle ottaa aikansa sopeutua uuteen maahan, eikä se onnistu kaikilta oikein koskaan, kuten esimerkiksi Gogolin äidiltä. Lapset ovat kuitenkin ne, jotka eniten tasapainoilevat  kulttuurien välissä: koulu ja kaverit ovat amerikkalaisia, kotona eletään intialaisesti – no, joulua vanhemmat alkavat viettää lasten painostuksesta, lapset haluavat joulukuusen ja lahjat.

Sukulointivierailut Kalkuttaan ovat Gogolille kiusallisia. Kaikki tuntuu vieraalta, tavat, ilmasto, asuminen, kaupunki. Hän laskee viikkoja ja päiviä, milloin pääsee kotiin, ja haaveilee isoista hampurilaisista ja pirtelöistä.

Kiinalaistaustainen kirjailija Amy Tan kertoo romaaneissaan samasta ristiriidasta. Hän on Amerikassa syntynyt, nykyaikainen länsimaisen yliopiston kasvatti, kun taas äiti ja tädit pitävät tiukasti kiinni kiinalaisista perinteistä vaikka ovat asuneet USAssa vuosikymmenet.

Kaiman loppuosa floppaa harmittavasti. Se putoaa samaan sysseröön monien muiden nykyamerikkalaisten kirjailijoiden kanssa, jotka kuvaavat New Yorkin boheemeja yliopistoihmisiä ja taiteilijoita. 

Porukka hengailee älykköseurapiirinsä loputtomissa illanistujaisissa, ja silti valtaosa näiden kirjojen henkilöistä kokee olonsa tyhjäksi ja eksyneeksi. Mikään ei pidemmän päälle tunnu miltään, vaikka tuntumia haetaan loppumattomista viinipulloista sun muista päihdykkeistä ja yhä uusista suhteista. Kun syttyy johonkin tyyppiin, on hetken taas elävä ja elämällä on ikään kuin tarkoitus, mutta sekin suhde väljähtyy: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/08/jennifer-egan-aika-suuri-hamays.html

Uusimmassa kirjassaan Tulvaniitty Jhumpa Lahiri tekee toisin. Hän laittaa kaksi päähenkilöä tekemään vastakkaiset valinnat. Toinen luopuu mahdollisuuksistaan lähes vieraan ihmisen vuoksi. Toinen hylkää ja lähtee niinsanotusti toteuttamaan itseään. Eri suuntiin lähteneet tiet johtavat myös erilaisiin lopputuloksiin, kun kirjailija palaa viimeisillä sivuilla kummankin päähenkilön viimeisiin vuosiin: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/10/jhumpa-lahiri-tulvaniitty.html

Ruotsalainen Marjaneh Bakhtiari kuvaa maahanmuuttajaperheen lasten tuntoja kirjoissaan Mistään kotoisin ja Toista maata. Hänen vanhempansa pakenivat aikanaan shaahin vainoa Ruotsiin Iranista. Toista maata –kirjassa murrosikäinen päähenkilö lähetetään Teheraniin lomalle, ja kulttuurishokki on melkoinen. Bakhtiari kirjoittaa ironisesti ja hauskasti, hänen kirjojaan lukiessa hihittää välillä ääneen, ja silti niissä puhutaan asiaa: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/11/marjaneh-bakhtiari-mistaan-kotoisin.html

Jhumpa Lahiri itse on Intiasta Englantiin muuttaneiden siirtolaisten tytär.

LISÄÄ VALINTOJA JA NIIDEN SEURAUKSIA

Ghanasta opiskelemaan tullut Kweku ja Nigeriasta sotaa paennut Fola rakastuvat uudessa maassa, joka on täynnä mahdollisuuksia. He perustavat perheen, saavat rakkauslapsia. Miten elämä saattoi silti mennä näin vinoon kysytään kirjassa Ghana ikuisesti?

Kunnia alkaa Lontoosta vuonna 1992, mutta palaa sen jälkeen tarinan juurelle Turkin kurdien luo Eufratjoen kupeeseen vuonna 1945.

Sahar Delijanin Jakarandapuun lapset kertoo, minkälaisia aikuisia kasvaa shaahin vainoamien vanhempien lapsista, jotka päätyvät vanhempiensa mukana Yhdysvaltoihin. Lapsen elämään saattaa vuosien jälkeen ilmestyä vankilan kuluttama vieras nainen, jota täytyy sanoa äidiksi ja joka vie mukanaan.

Lila, koditon maankiertäjä, löytää kodin vanhan miehen luona, ja pyytää tätä menemään naimisiin kanssaan. 

Kohtalon kirja kertoo iranilaisen Masumen elämäntarinan murkusta isoäidiksi. Masumen ja hänen sukunsa kautta eletään myös Iranin lähihistoriaa 1970-luvulta eteenpäin.

Albanialaistaustaisen Anilda Ibrahimin Punainen morsian perustuu hänen sukunsa kokemuksiin. Saba on saanut piirteensä Anildan isoäidiltä. Kirjassa seurataan Saban vaiheita nuoresta tytöstä vanhaksi naiseksi, samoin Saban sisarusten ja naapureiden vaiheita. Juonenmutkia riittää.

Fiona Barton: Lapsi

Rakennustyömaalta löytyy vastasyntyneen luuranko. Kuka lapsi on ja miten hän on sinne päätynyt? Toimittaja Kate Walters näkee asiasta pikku-uutisen ja ryhtyy isomman työn puutteessa penkomaan asiaa. Pikkuhiljaa lapsen tausta alkaa avautua.

Lapsi on Fiona Bartonin toinen dekkari, ja erinomaisen näppärä paketti onkin. Juoni etenee eri henkilöiden näkökulmasta, mutta mistä lopulta on kysymys, se selviää vasta aivan lopussa. Loppuratkaisu on oivallinen, eipä olisi tullut mieleen!

Barton on työskennellyt pitkään toimittajana ja uutispäällikkönä Englannin suurimmissa sanomalehdissä ennen kuin alkoi kirjoittaa kirjoja. Se näkyy Kate Waltersin hahmossa ja toimituksen keskusteluissa. Kate Walters on utelias ja sinnikäs, ja se, miten hän lähestyy haastateltavia ja saa heidät avautumaan, sopisi oppitunniksi toimittajaharjoittelijoille.

Dekkarina Lapsi etenee sujuvasti ja heittää pitkin matkaa koukkuja lukijalle. Kun oli sopivasti aikaa, luin kirjan yhtä putkea. Lajissaan oikein mainio kirja esimerkiksi kesäloman alkajaisiksi irrottamaan ajatukset töistä tai muista stresseistä.

LISÄÄ SAMANTYYPPISTÄ

Maria Adolfsson: Harha-askel 

Kate Morton: Talo järvenrannalla

Jorn Lier Horst: Luolamies

Ann Cleeves: Valoisat illat

Jane Harper: Kuiva kausi

Maria Adolfsson: Harha-askel Jane Harper: Kuiva kausi

Pitkästä aikaa käsiin osui hyviä uusia dekkareita ja vielä kaksi peräkkäin. Jane Harperin Kuiva kausi ja Maria Adolfssonin Harha-askel ovat molemmat tiiviitä rikoksenratkaisupaketteja: on rikos, erinäinen määrä epäiltyjä ja ratkaisu. Kumpikaan ei sorru nykyisin yleistyneeseen väkivalta- ja kidutusmässäilyyn, mihin kyllästyneenä olen lopettanut muun muassa Patricia Cornwellin lukemisen.

Kummassakin dekkarissa on myös selkeä loppuratkaisu. Kirjailija ei jätä loppua avoimeksi tai päästä rikoksen tekijää karkuun, mihin harmittavasti on viimeksi syyllistynyt muun muassa Outi Pakkanen uusimmassa Linnassaan. Sellainen loppu ärsyttää, tulee olo, että kirjailija ei ole keksinyt, miten päättäisi tarinan, joten hän vain lopettaa sen kesken.

Jane Harperin esikoisdekkari Kuiva kausi sijoittuu Australiaan, mikä antaa kiinnostavan lisämausteen. Australiaa vaivaa vuosisadan pahin kuivuus, ja kaiken sen aiheuttaman stressin keskellä Kiewarran pikkukaupungissa tapahtuu murha.

Käy nimittäin ilmi, että kyse onkin murhasta, ei itsemurhasta, kuten ensin oletetaan. Muissa asioissa lapsuudenkaupunkiinsa käymään tullut poliisi Aaron Falk päätyy tutkimaan tapausta, koska edesmennyt on hänen lapsuudenkaverinsa. Tutkimusten edetessä alkaa myös Falkin nuoruusvuosina tapahtuneesta katastrofista tulla uutta tietoa. Pikkukaupungissa kaikki tuntevat toisensa ja toistensa esi-isät, mikä ei helpota tutkimuksia.

Maria Adolfssonin Harha-askel on niin ikään kirjailijan esikoinen. Adolfsson on tukholmalainen viestinnän ammattilainen, ja hän liittyy siis monilukuiseen ruotsalaisten dekkarikirjailijoiden porukkaan. Adolfssonin ote on kuitenkin tuore ja omanlainen, kun monet vanhoista nimistä ovat alkaneet pyörittää samaa levyä, kuten Camilla Läckberg Leijonankesyttäjässä, tai päätyneet kummallisiin ratkaisemattomiin juonikuvioihin, kuten Arne Dahl uudessa kirjassaan Sydänmaa.

Maria Adolfsson sijoittaa romaaninsa uusvanhaan miljööseen, Tanskan, Norjan ja Englannin välissä aiemmin sijainneeseen Doggerlandiin. Aiempi Doggerland oli jääkaudella Pohjanmerellä sijainnut matalikko, joka peittyi jäätiköiden sulamisesta aiheutuneiden vesimassojen alle noin 5000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Adolfssonin kirjassa Doggerland on edelleen vedenpinnan yläpuolella, iso kolmen saaren ryhmä. Kirjan päähenkilö on komisario Karen Hornby, joka joutuu tutkimaan naapurissaan asuvan naisen murhaa.

Tilanteen tekee hankalaksi se, että Karen on juuri ennen tapahtunutta päätynyt kimppaan naisen ex-miehen kanssa, jota epäillään syylliseksi. Tässäkin tapauksessa edetään perkaamaan vuosikymmenten takaisia tapahtumia. Mikä oli se hippiyhteisö, joka muutti pikkusaarelle 70-luvulla, ja miksi se hajosi yhtäkkiä?  

 

SAMAA LAJIA:

Ann Cleevesin Valoisat illat sijoittuu Pohjanmerellä sijaitseville Shetlandsaarille

Lars Petterssonin Koutokeino, kylmä kosto vie lukijan Norjan Lappiin

Seppo Jokisen Mustat sydämet sijoittuu Australian suomalaisten pariin, mihin tamperelainen komisario Koskinen on päätynyt maratonmatkallaan.

Håkan Nesserin Yksinäiset on selkeä rikosromaani, jossa on alku, rikoksen selvittely ja loppuratkaisu

Camilla Läckbergin Leijonankesyttäjässä maistuu leipääntyminen, mutta sarjaa kai jatketaan, koska se myy

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Se, joka luopuu toisen ihmisen vuoksi muista mahdollisuuksistaan, tuntee Tulvaniityn viimeisillä sivuilla syvää kiitollisuutta elämästä. Vaikkei häntä valinnastaan juuri palkita.

Se, joka hylkää ja lähtee niinsanotusti toteuttamaan itseään, tuntee viimeisillä sivuilla elämänsä tyhjäksi ja tarkoituksettomaksi.

Siinä erossa tiivistyy yksi Tulvaniityn juonikuvioista. Ystävälliset teot kääntyvät niiden tekijälle siunaukseksi, vaikkei matkan varrella siltä tuntuisikaan.

Tulvaniitty on niitä kirjoja, joiden kanssa kannattaa sinnitellä ensimmäiset luvut, kiinnosti tai ei. Subhashin ja Udayanin lapsuusvuodet ovat tausta tarinalle, joka lähtee vauhtiin, kun veljeksistä tulee opiskelijoita. Käänteitä tulee siitä eteenpäin paikoin nopeaankin tahtiin, ja kirjailijan vähäeleinen ja toteava kirjoitustyyli tiivistää tarinankulkua.

Tulvaniitty on myös niitä kirjoja, joiden tapahtumat jäävät mieleen, kun on pannut kirjankannet kiinni. Mitä, jos Subhash ei olisi tehnyt ehdotustaan? Kaikkien päähenkilöiden elämänkulku olisi ollut tyystin toinen. Olisiko Subhash ollut silloin onnellisempi?

Tulvaniityn juonesta ei voi paljon kertoa, jotta jättää lukijalle yllättymisen ilon. Alkutilanne on kuitenkin se, että Intiassa Kolkatan kaupungissa asuvien veljesten tiet eroavat, kun Subhash lähtee opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Vuosien jälkeen Subhash kuulee, mitä kotiin jääneelle veljelle on tapahtunut, ja hän lähtee Intiaan. Sen matkan jälkeen hänen elämänsä ei ole enää sama, vaikka hän palaa Yhdysvaltoihin samaan työhön samaan kaupunkiin.

Kirjassa kulkee monta kiinnostavaa säiettä vierekkäin ja lomittain. Yhteistä on se, miten omat valinnat vaikuttavat sekä omaan elämään että ihmisiin ympärillä, muun muassa oman lapsen valintoihin hänen aikuistuessaan. Kiinnostavia psykologia kysymyksiä on muun muassa se, mikä tekee isästä isän?

Kirja kuvaa tapahtumia eri ihmisten näkökulmasta. Vaikka ihmiset elävät yhdessä, jokaisella on tapahtumiin oma näkökulmansa, eivätkä muut aina tiedä, mitä yksi meistä ajattelee tai tuntee.

Yksi kysymys on myös se, missä määrin pois lähtenyt olisi voinut valita toisin? Olisiko hän voinut päättää, että tämä on nyt minun elämäni, tässä ovat palikat, keskityn näihin ja elän tätä elämää? Miten hänelle olisi lopuksi käynyt, olisiko tyytyväinen, että jäi, vai kokisiko elämänsä silloinkin tyhjäksi?

Kirjoittaja Jhumpa Lahiri on Intiasta Englantiin muuttaneiden siirtolaisten tytär, joka asuu nykyisin Yhdysvalloissa.

SAMOJA KYSYMYKSIÄ

Taye Selasi Ghana ikuisesti

Ghanasta opiskelemaan tullut huippulahjakas Kweku ja Nigeriasta sotaa paennut Fola, kaksi rakastunutta uudessa maassa, joka on täynnä mahdollisuuksia. He perustavat perheen, saavat rakkauslapsia. Miten siinä näin kävi?

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/01/taiye-selasi-ghana-ikuisesti.html

Sahar Delijani Jakarandapuun lapset

Kolmekymppinen Neda on  syntynyt vankilassa Teheranissa. Hänen molemmat vanhempansa olivat poliittisia vankeja. Kun Neda on 12-vuotias, vanhemmat vapautetaan, ja perhe muuttaa Yhdysvaltoihin. Onko lapsi vastuussa niistä valinnoista, joita hänen vanhempansa tekivät?

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/02/sahar-delijani-jakarandapuun-lapset.html

Karin Ehrnrooth Vinoon varttunut tyttö

Miten on mahdollista, että kolmen lapsen perheessä äiti on aina vain hemmoteltu keskipiste? Miten on mahdollista, että isä on niin sokea? Miten on mahdollista, että lapsi voidaan ymmärtää niin väärin?

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/09/karin-ehrnrooth-vinoon-varttunut-tytto.html

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Taivaanpallo oli viime joulun ostetuimpia kirjalahjoja, Finlandia-voittaja. Jostain syystä en tarttunut kirjaan, vaikka se oli kirjastossa pikalainana, mutta otin, kun minulle tarjottiin sitä luettavaksi lähipiirin joululahjakirjoista.

Ihan luettava, ajattelin, pistettyäni kannet kiinni. Kiinnostavakin. Aihe on erilainen, hyvät henkilökuvat, ei mikään tusinajuoni. Voisi suositella luettavaksi lomalla, kun on paljon ohjelmattomia päiviä, tai jos sairastaa ja pitäisi saada aika kulumaan.

Mutta ei tämä niitä kirjoja ollut, joita huomaa miettivänsä monta päivää sen jälkeen, kun on lukemisen lopettanut. Sellaisia ovat viime aikoina lukemistani olleet Tulvaniitty ja yllätyksekseni myös Eeva Joenpellon Lohja-sarja.

Taivaanpallossa pidin erityisesti näkökulmasta. Tarinan kertoo Angus, joka kirjan alussa on 10-vuotias, lopussa 13-vuotias. Idea on sama kuin romaaneissa Kuin surmaisi satakielen tai Poika raidallisessa pyjamassa: lapsi kertoo tapahtumat viattomasti lapsen ymmärryksen tasolta, mutta lukija näkee aikuisen silmin, mitä tapahtuu.

Angus asuu St. Helenan saarella, joka sijaitsee eteläisellä Atlantilla Afrikasta länteen. Eletään 1600-lukua, ja saari kuuluu englantilaisille. Ennen tarinan alkua saarella on vieraillut Lontoossa asuva tähtitieteilijä Edmond Halley mittaamassa eteläisten tähtien paikkoja. Halley on historiallisesti tosi henkilö, ja vaikutti myös tutkijana, matemaatikkona ja karttojen tekijänä.

Taivaanpallon liepeessä sanotaan, että kirja kertoo tieteen ja uskon kamppailusta, mutta mihin lie liepeentekijä kirjassa huomionsa kiinnittänyt, itselleni tuo ei noussut mitenkään päällimmäiseksi. Toki Halley mittailee muun ohessa, miten Raamatun mitat pitävät paikkansa, mutta se on nyanssi. Enemmän Halley on tarinan kuluessa huolissaan siitä, saavatko katoliset taas Englannissa vallan, kun kuningas kuolee, eikä sekään ole kirjassa iso juttu.

Kertomuksen pääosassa ovat ihmisten väliset suhteet ja Anguksen kasvu. Niihin sisältyy kysymys, mitä Anguksen kotona on tapahtunut ennen kirjan alkua. Mysteeri selviää pikkuhiljaa, kun aikuinen laskee yhteen asioita pikkupojan kertomuksesta. Kiinnostavia ovat myös Halleyn kokeet, joita hän tekee sen aikaisilla välineillä. Osaava mies.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat Laura Honkasalo: Metsästä tuli syöjätär

Jostain syystä en ole tullut lukeneeksi Selja Ahavan kirjoja ennen viime syksyä, vaikka olen kuullut hänestä eri tahoilta.

Syksyllä otin kirjaston pikalainahyllystä Ahavan kirjan Ennen kuin mieheni katoaa ja olin vaikutettu. Kirja oli kirjoitettu kauniilla täsmällisellä kielellä, ja mietin kirjan tarinaa pitkään sen luettuani. Tarina on tosi, se kertoo Ahavan omasta elämästä, mitä tapahtui ennen ja jälkeen sen hetken, kun hänen aviomiehensä ilmoitti, että korjaa sukupuolensa naiseksi.

 

Nyt tartuin Ahavan aiempaan kirjaan Taivaalta tippuvat asiat ja olen edelleen vaikutettu hänen tekstistään. Selja Ahava kirjoittaa tiivistä, kaunista kieltä, jossa joka sanalla on merkitys.

Tässä kirjassa näkökulma on koulutytön, Saaran, jonka äiti kuolee, kun hänen päähänsä putoaa jäälohkare. Kirja jakautuu neljään osaan, joista jokainen jatkaa kertomusta uudesta näkökulmasta. Viimeisessä osassa kertojana on taas Saara, nyt varhaismurkku, joka on saanut äitipuolen.

Äidin kuoltua Saara pohtii muun muassa ajan kulumista. Aluksi tapahtumat ovat mielessä tuoreina ja kirkkaina, sitten ne kulkevat taaemmaksi ja hämärtyvät kunnes muistaa enää jotain. Mutta sitten on niitä tapahtumia, kuten äidin kuolema, joka ei hämärry, vaan joka kerta, kun se tulee mieleen, se on yhtä kirkas ja todellinen. Siitä ei pääse eroon, se on mukana vuodesta toiseen ja vaikuttaa kaikkeen.

Ahavan kirjassa on samantyyppisiä elementtejä kuin Laura Honkasalon kirjassa Metsästä tuli syöjätär. Molemmissa kertoja on pieni tyttö, joka varttuu kirjan kuluessa. On vanha puutalo natinoineen, rapinoineen ja kylmine eteisineen. On puutarha, on taiteen tekijä (huovutusta tai savitöitä), on äitipuoli ja mukana kulkee vanhoja satuja, jotka solmiutuvat tarinaan.

Metsästä tuli syöjätär on Honkasalon varhaistuotantoa, ja se on jostain syystä mutta syyttä luokiteltu nuortenkirjaksi. Varmasti se on hyvä kirja nuorillekin ja erityisesti vertaistukea niille, jotka ovat saaneet ei-kivan-äitipuolen. Mutta se on myös aikuisten kirja, taitava ihmissuhderomaani, jossa siitä, mitä tehdään julkisesti, ja siitä, mitä kulkee pinnan alla, rakentuu kylmäävä kokonaisuus. Kaiken keskellä lapset kasvavat aikuisiksi. Honkasalon kirjan kieli ansaitsee erityiskiitoksen. Kaunista, tarkkaa, satumaisen kuvallista kieltä on ilo lukea.

Ahavan kirjan äitipuoli ei ole manipuloiva piiloviestijä, vaan tavallinen, ystävällinen nainen. Mutta liian paljon on ehtinyt jo tapahtua, ennen kuin hän astuu kuvioihin, jotta hän pystyisi lohduttamaan äitinsä menettänyttä varhaismurkkua. 

Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun on niin ikään lapsen silmin kerrottu avioerotarina, samalla kun se on sisäpiirikuvaus 1970-luvun taistolaisuudesta.

Muita lapsuudenkokemuksia

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Kertomusta pienen tytön varttumisesta nuoreksi naiseksi lukee kasvavan ällistyksen vallassa. Miten on mahdollista, että kolmen lapsen perheessä äiti on hemmoteltu keskipiste? Miten on mahdollista, että isä on niin sokea? Miten on mahdollista, että lapsi voidaan ymmärtää niin väärin?

Majgull Axelsson: Kuiskausten talo

Halveksunta oli Augustan suojamuuri. Se oli rengaspaita, jonka hän oli takonut turvakseen vaeltaessaan kasvatuskodista toiseen. Halveksunta sai hänet tuhahtamaan tyttären kikatukselle, nyrpistämään ylähuulta miniän helminauhalle, hymyilemään ivallisesti pojantyttären miellyttämisyrityksille.

Sabine Kuegler: Viidakkolapsi

5-vuotias Sabine muuttaa siskonsa, veljensä ja vanhempiensa kanssa asumaan ihmissyöjäheimon pariin Länsi-Papuan viidakkoon Indonesiassa. No, ihmisiä syödään enää satunnaisesti, mutta muuten heimo elää kivikautista elämää.

 

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Scout Finch asuu asianajajaisänsä Atticuksen ja isonveljensä Jemin kanssa 1930-luvun Alabamassa, uinuvassa Maycombin pikkukaupungissa, jossa alkaa kuhina, kun mustaa miestä syytetään valkoisen tytön raiskauksesta.  

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Aikuiset kantavat sisällään sitä lasta, joka takertuu äidin sääreen, kun tämä taas lähtee, ja äiti äyskäisee lapsen irti. Lapsi ajattelee, että kaikki muu on tärkeämpää, olen tiellä, olen taakka.   

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Eiväthän lapset ole vastuussa niistä valinnoista, mitä heidän vanhempansa ovat tehneet, sen enempää kuin vanhemmat eivät voi vastata aikuisten lastensa teoista. Oleellista on se, mitä valintoja jokainen itse tekee, isä, äiti, poika ja tytär. Ja kuitenkin se vaikuttaa, että toisen isä oli vangittu, toinen vagitsija.