Sabine Kuegler: Viidakkolapsi

5-vuotias Sabine muuttaa siskonsa, veljensä ja vanhempiensa kanssa asumaan ihmissyöjäheimon pariin Länsi-Papuan viidakkoon Indonesiassa. No, ihmisiä syödään enää satunnaisesti, mutta muuten heimo elää kivikautista elämää.

Kueglerit saavat alkuasukkailta luvan asettua alueelle, ja Sabine ryhtyy tutustumaan naapureihin. Hän ihmettelee, miksi lapset eivät naura eivätkä leiki, istuvat vain totisina selkä puunrunkoa vasten. He pelkäävät, sillä ei voi tietää, mistä naapuriheimolaisen nuoli suhahtaa. Alueen neljä heimoa sotivat keskenään, ja kosto kukoistaa. Kun naapuri ampuu nuolen, lähdetään kostamaan.

Sabinen vanhemmat ovat lähetyssaarnaajia ja kulttuuritutkijoita. He ryhtyvät opettelemaan heimon kieltä ja tutustumaan tapoihin. Tapoihin kuuluu muun muassa, että vainaja mätänee  majassa, ja ruumiin nesteitä hierotaan ihoon, niin että koko alue haisee. Kun ruumis on niin mätä, että lihat irtoavat, pääkallo ripustetaan majan kattoon. Vieraille esitellään: tämä on äitini, tämä setäni, tässä lapseni.

Sabinen isä kysyy, miksi. Koska heimo ajattelee, että kuoleman jälkeen ei ole mitään, ja rakkaat pidetään tällä tavoin lähellä.

Sabine saa liikkua vapaasti, tutkia paikkoja, uida ja leikkiä. Alkuasukaslapset alkavat tehdä tuttavuutta, ja hekin oppivat leikkimään ja nauramaan. Kun Sabine oppii kielen, lapset kertovat hänelle, että naapuriheimojen lisäksi he pelkäävät pahaa henkeä, joka vie, jos ei ole varuillaan. Sabine kertoo pahan vastavoimasta, hyvästä Jumalasta ja enkeleistä, joilta voi pyytää varjelusta. Uudet ystävät hämmästyvät: he eivät ole koskaan kuulleet hyvyydestä.

Viidakkolapsi on Sabine Kueglerin kertomus lapsuudestaan Länsi-Papualla. Jos kirjaa voi mitata sillä, jääkö se pyörimään mieleen, niin Viidakkolapsi on hyvä kirja. Suomalaisesta normiarjesta avautuu näkymä täysin toisenlaiseen elämään. En haluaisi muuttaa sinne, mutta kirjan kautta voi kokea, millaista on elää viidakossa kivikautiseen tapaan.

Kirjaa lukiessani ihailin toisaalta vanhempien rohkeutta, kun he eivät antaneet kolmen pienen lapsen olla esteeksi lähdölle, vaikka lasten kasvattaminen ja varjeleminen vaaroilta oli melkoinen homma niissä oloissa. Toisaalta aikuiseksi vartuttuaan Sabine on juureton ja henkisesti yksinäinen, kotia ei ole missään.

Sabine lähetetään 17-vuotiaana Sveitsiin sisäoppilaitokseen opiskelemaan, siihen asti äiti on pitänyt koulua. Sveitsi on shokki. Sabine tärisee kauhusta, kun hänen pitää ylittää katu, hän ahdistuu aikatauluista ja kiireestä ja kaipaa takaisin viidakkoon. Se tuntuu paratiisilta huolimatta käärmeistä, skorpioneista, hämähäkeistä, krokotiileista, silmätulehduksista, mätänevistä hampaista, ihotaudeista ja muista viidakon ongelmista.

Muutama vuosi myöhemmin Sabine Kuegler julkaisi jatkon kansainväliseksi bestselleriksi nousseelle Viidakkolapselle. Kakkososa on nimeltään Paluu viidakkoon.

Kirjan alussa Sabine palaa vuosien jälkeen viidakkoon. Hän ahmii trooppista hellettä, vahvoja tuoksuja, väkevästi maustettua ruokaa, vastateurastettua villisikaa. Hän tapaa lapsuudenystävänsä ja heidän perheensä ja tuntee tulleensa kotiin. Viidakko on hänelle paratiisi, siitä huolimatta, että heimolaisten ongelmat ovat samat kuin ennenkin. Kohta hän huomaa, että ei sentään, yksi iso ongelma on tullut lisää.

Alkuperäiskansojen asuma-alueilla olevat luonnonrikkaudet ovat herättäneet Indonesian valtaapitävät, ja alkuasukkaat poljetaan raa’asti jalkoihin. Paluu viidakkoon –kirjan toinen puoli kertoo, miten Sabine lähtee mukaan taisteluun alkuasukkaiden oikeuksien puolesta.

Erilainen lapsuus oli myös tämän perheen lapsilla:  Olimme ihan suunniltamme

Raija Oranen: Ackté

Nuorena Aino Ackté katseli kammoksuen vanhenevia oopperalaulaja, jotka yrittivät hurmata oopperajohtajia veikistelemällä ja flirttailemalla kuin neitokaiset. Hän päätti, ettei tule syyllistymään sellaiseen, kun tulee vanhaksi. 

Aino jatkoi kuitenkin ennen tepsineitä konsteja vuodesta toiseen, kunnes näki itsensä valokuvasta. Hän tajusi, että sorja kaula oli paksuuntunut, hartiat alkavassa köyryssä, kasvot levinneet ja vyötärö kadonnut.

Sen jälkeen Aino Ackté luopui keikistelystä, mutta muuten ei menestyksekkään uran päättäminen kunniallisesti onnistunut. Hänen nimensä oli ollut koko Pariisin huulilla, kaupoissa oli myyty Ackté-merkkistä parfyymiä,  konvehteja ynnä muuta, ja oli vaikea myöntää, että ura on ohi. Niin vaikea, että hän jätti toisen aviomiehensä tämän pyynnöistä huolimatta Suomeen ja asettui vielä kerran Pariisiin yrityksenä saada mainetta edes laulupedagogina.

Aino Ackté on kaikkien aikojen kuuluisin suomalainen oopperalaulaja. Hän lähti Pariisiin 18-vuotiaana vuonna 1894 ja teki huikean kansainvälisen uran. Aino oli kaunis, pitkä ja hoikka ja hänellä oli upea ääni. Myöhemmällä iällään hän oli aktiivinen kulttuurivaikuttaja Suomessa. Muun muassa Savonlinnan oopperajuhlat syntyivät Ainon ja hänen ensimmäisen miehensä Heikki Renvallin aloitteesta.

Raija Oranen on mennyt hyvin Ainon nahkoihin kirjassaan Ackté. Oranen  on tutustunut Ainoon aikalaislähteiden, Ainon kirjeiden ja muistiinpanojen kautta, ja Suomen historia on hänellä jo ennestään hyvin hallussa. Elämänkerta on kirjoitettu romaanin muotoon, ja sen päähenkilö on aidon oloinen, myös sokeudessaan.

Ainon ja Heikin avioliitto alkoi palavasta rakkaudesta, mutta vuosien saatossa rakkaus hiipui, kun Aino teki uraa maailmalla ja Heikki Suomessa lehtimiehenä ja poliitikkona. Pariskunnan kaksi lasta jäivät isoäitien ja palvelijattarien hoteisiin. Kun Heikin kainalosta löytyi toinen nainen, aviopari erosi Ainon vaatimuksesta vajaan parinkymmenen avioliittovuoden jälkeen.

Parin vuoden päästä Aino avioitui maaherra Bruno Jalanderin kanssa. Hän oli tuolloin 43-vuotias ja oopperaura alkoi olla ohi. Muutaman vuoden Aino pysyi Suomessa, mutta veri veti vielä kerran Pariisiin. Avioliitto lopahti, kun uusi aviomies löysi  vaimon pitkien poissaolojen aikana muuta seuraa.

Aino harmittelee Orasen kirjassa, että etenkin vanhemmiten hänelle tulee riitaa siellä ja täällä. Juhlinnan keskipisteenä olleen oopperalaulajattaren on vaikea hyväksyä, että enää ei aina tehdä kuten hän haluaa. 

Joskus harmi pudottaa hänet kirjaimellisesti lapsen tasolle, makaamaan lattialle potkimaan ja kirkumaan. Niinkin terävän naisen olisi toivonut menevän itseensä ja miettivän, miksi tässä tilanteessa kävi näin ja olisinko minä voinut tehdä jotain toisin?

Savonlinnan oopperajuhlat jatkuivat tauon jälkeen vuonna 1930. Aino Ackté  oli tuolloin 54-vuotias, painoa oli kertynyt eikä äänikään ollut entinen, mutta itsearviointi ei ollut vieläkään kohdallaan, sillä hän valitsi Pohjalaiset-oopperasta itselleen Liisan, nuoren tytön, roolin.  Myöhemmin iskelmälaulajana tunnetuksi tullut Georg Malmstén esitti Jussia. Hän on kertonut, että etenkin Liisan nostamiskohtaukset tuottivat hänelle hankaluutta.

Raija Orasen kirja on myös kiinnostava matka 1900-luvun alun Suomeen ja etenkin Pariisiin, missä monet suomalaistaiteilijat viettivät tuolloin osan vuodesta. Oranen kirjoittaa historiaa eläväksi elämäksi, ja lukija on mukana sadan vuoden takaisissa vaiheissa muiden aikalaisten joukossa.

SAMAA LAJIA

Raija Oranen: Aurora 

Enni Mustonen: Syrjästäkatsojan tarina -sarja 

Mikaela Strömberg: Sophie  

Johanna Venho:Kaukana jossain onnenmaa

Kaukana jossain onnenmaa seuraa kahden henkilön tarinaa 1970-luvulta tähän päivään, Kaarinan ja hänen poikansa Oton.
Juoni kulkee edestakaisin menneiden ja nykypäivän välillä.

Kypsään ikään ehtineen Kaarinan pääongelmaksi muodostuu ulkonäön rupsahtaminen: kasvot alkavat valua, otsassa on sibeliusryppy ja silmien alla pussit. Kukaan mies ei enää katso perään työpaikalla kirjastossa.

Otto ihmettelee, mikä äitiä vaivaa, ja kelaa avioliittoaan. Vaimo on saanut työpaikan Tampereelta ja hankkii sieltä asunnon. Otto jää Helsinkiin 14-vuotiaan poikansa kanssa. Hän arvelee, että vaimo haluaa eron, mutta ei ole varma. Asiasta ei vaimon kanssa keskustella, pähkäilyt tapahtuvat Oton päässä. Isän ja pojan väleistäkään ei synny sen kummempaa, kunhan poika välillä pistäytyy tarinassa.

Otto on työterveyspsykologi, joka tekee tutkimusta onnellisuudesta. Siitä voisi saada onton oloiseen tarinaan sisältöä. Onnellisuus lienee nykyihmisen tavoitelistan ykkönen, ongelma on vain, kuinka sen saavuttaisi. Aihetta käsitellään lähinnä Oton siteeraamilla onnellisuusväittämillä tältä ja tuolta filosofilta, mutta mitä hän itse ajattelee, mitä onnellisuus on? Miten sen voi saavuttaa? Miten pitää siitä kiinni? Tampereen yliopistossa onnellisuutta vuosikymmenien ajan tutkinut professori Markku Ojanen olisi voinut esimerkiksi antaa vinkkejä tähän.

Kaarinan ongelmasta lukiessa alkaa miettiä, että varmasti on 60plussia, joille rapistuvan julkisivun suremisesta tulee elämän sisältö. Mutta jos kääntäisi katseen kylppärin peilistä ja ryhtyisi vaikkapa kulttuurikaveriksi yksinäiselle tai menisi auttamaan leipäjonojakeluun, niin roikkuvat posket voisivat jäädä sivuosaan. 

No, Kaarina päättää pistää rahansa täysremonttityyliin tehtävään kauneusleikkaukseen ja matkustaa operoitavaksi Etelä-Amerikkaan, mikä sekin käy ilmi kirjan alussa. Oton facebook-vieteihin hän ei vastaa kuin hymiöillä, muihin yhteydenottoihin ei ollenkaan. Oton lapsuudessa äiti-poika-suhde on ollut lämmin ja läheinen, mutta tähän on päädytty. Ihmiset ovat kuin laivoja merellä, kaukana toisistaan.

Antoisassa kirjassa henkilöt ja tapahtumat jäävät pyörimään ajatuksiin lukemisen jälkeen. Tästä kirjasta ei jää mieleen mitään. Ihmiset ovat ihmisen kuoria ja juoni haahuilee. Kirjan henkilöt ovat kyllä olevinaan syvällisiä. Heillä on filosoivia ajatuksia ja keskusteluja, mutta ne kuulostavat siltä kuin puhuja olisi opetellut ulkoa syvämietteisiä lauseita heittääkseen niitä esiin sopivissa tilanteissa.

Kustantajat kertovat, että heille tulee vuodessa tuhansia käsikirjoituksia, ja niistä vain muutamat ylittävät julkaisukynnyksen. Mikähän tässä kirjassa on ollut se tekijä, joka on vienyt julkaisukynnyksen yli? Mitä tästä on ajateltu lukijan saavan?

Lisää onnellisuudesta:

Mitä jos tekisit rosemaryt?

Terveellisen elämän haasteet

Professori Ojasen onnellisuuskooste

Stefan Tegenfalk: Pianonvirittäjä

Monen ruotsalaisen dekkarikirjailijatulokkaan takakansitekstissä kehutaan kirjan olevan taattua ruotsalaista dekkarilaatua. Mainoslause ei pidä ollenkaan aina paikkaansa, mutta Pianonvirittäjän kohdalla pitää. Se jatkaa tasokasta ruotsalaista dekkariperinnettä.

Tosin kävi ilmi kirjan liepeestä, ettei Stefan Tegenfalk ole uusi tulokas, vaan Pianonvirittäjä on hänen neljäntensä. Aiemmat eivät ole osuneet käsiini, joten minulle tämä oli ensimmäinen.

Tegenfalkin dekkareiden päähenkilöt ovat rikostutkijat Jonna de Brugge ja Walter Gröhn. Walter on kuusissakymmenissä, eläkkeelle lähtö häämöttää jonkun vuoden päästä ja takana on pitkä, ansiokas ura poliisissa. Tutkijana hän jumittaa liikaa ennakko-oletuksissaan, mutta päästää sentään irti, kun tosiasiat alkavat liian paljon viitata muualle.

Jonna on 27-vuotias, joku vuosi sitten poliisikoulusta valmistunut sinkkunainen. Vähän mennään kliseen puolelle, kun Jonna on samanlainen omapäinen sooloilija kuten monet dekkarisankarittaret niin kirjoissa kuin tv-sarjoissa. Hänellä on myös oma traumansa, jota hän kelaa rikostutkinnan ohella. Mutta hän osaa nähdä kokonaisuuksia ja löytää uusia tutkimisen arvoisia polkuja.

Ja itse tarina pitää hyvin kutinsa. Juoni etenee sujuvasti ja eteen tulee yllätyksiä, jotka kääntävät juonen suuntaa. Epäiltyjä on useita ja se, joka lopuksi on syyllinen, ei ole heti ennakoitavissa. Tarina kutoutuu koulukiusaamisen ympärille - tässäkin koulussa on kiusaamiselle nollatoleranssi, mutta käytäntö on sitten kaikkea muuta.

Pianonvirittäjä on sen lajin lukemista, jolla pääsee hyvin irti työjutuista tai muista päässä pyörivistä jumituksista. Kunnon juoni vetää mukaansa, ja ajatukset keskittyvät vain siihen, kuka mahtaa olla syyllinen. Hyvää viikonloppu- tai lomalukemista. Täytyy käydä kirjastossa lainaamassa Tegenfalkin aiemmatkin kirjat.

SAMAA LAJIA

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet

Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto 

Håkan Nesser: Yksinäiset

Olle Lönnaeus: Menneisyyden hinta

Harri Nykänen: Mullasta maan

Kati Hiekkapelto: Tumma  

Seppo Jokinen: Rahtari

Milla Ollikainen: Pirunkuru

Leena Lehtolainen: Rautakolmio

Harri Nykänen: Leijonakuningas

Milla Ollikainen: Veripailakat

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta 
Qiu Xiaolong: Kuolemanjärvi  
Alexander McCall Smith: Häähuumaa lauantaina 

Rosemary Sullivan: Stalinin tytär

Mistä tietää, kuka minä itse olen, jos pienestä asti tulee kohdelluksi isänsä tyttärenä?

Vielä vaikeampaa se on, jos isä on suurvallan diktaattori, joka paljastuu  vainoharhaiseksi tappajaksi. Ei ihme, että Svetlana Stalin oli eksyksissä lähes koko elämänsä.

Svetlana kasvoi ylellisyydessä Kremlin muurien sisällä, lastenhoitajan, palvelijoiden ja henkivartijoiden ympäröimänä. Samaan aikaan Neuvostoliitossa oli kansan keskuudessa puute kaikesta, asunnoista, ruuasta, vaatteista, lääkkeistä.

Hän kävi eliittikoulua, jossa luokkakavereista yksi ja toinen yhtäkkiä katosi, eikä tästä sen jälkeen puhuttu. Lapsista tuli sen tien kansanvihollisia, jos vanhemmat vangittiin. Kukaan ei uskaltanut auttaa yksin jääneitä lapsia, ei sukulaisetkaan, ja he päätyivät orpokoteihin tai vankileireille. Mutta siitä Svetlana ei koululaisena vielä tiennyt.

Svetlana oli murrosikäinen kun toinen maailmansota alkoi. Kansa eli edelleen puutteessa, sota vei valtion rahat ja miehet, mutta Svetlanalta ei puuttunut mitään. Hänen isoveljensä  Vasili haali ympärilleen hovin, jonka kanssa vietti railakkaita bakkanaaleja Stalinin kesähuvilalla. Svetlana oli mukana, mutta hän vetäytyi syrjässäkatsojaksi.  

Svetlanalla oli kaksi isoaveljeä, mutta isä ei piitannut heistä kummastakaan. Vain tyttäreen, “pikku varpuseensa”, hänellä oli alkuun lämmin suhde. 

Svetlanan äiti teki itsemurhan (jotkut väittävät, että se oli Stalinin tekoja), kun tytär oli 6-vuotias. Stalinin vainoharhaisuus kasvoi Svetlanan varttuessa, ja ajan myötä lähes kaikki tytön lähisukulaiset viruivat vankilassa tai leireillä, jollei heitä oltu ammuttu tai kidutettu kuoliaaksi. 

Svetlana yritti alkuun puhua hänelle tärkeiden tätien, setien ja serkkujen puolesta, mutta isän reaktio oli niin pelottava, että tytär vaikeni. Sen jälkeen hän varoi puhumasta isän kanssa kenestäkään ihmisestä, jottei isä ainakaan hänen sanojensa vuoksi kiinnitä huomiota kehenkään.

Ensimmäisen kerran Svetlana uskaltautui vastustamaan isänsä tahtoa pyytäessään päästä naimisiin opiskelijatoverinsa Grigori Morozovin kanssa. Hermostuen tyttären jankutukseen isä yllättäen suostui, mutta kieltäytyi tapaamasta vävyään. Hän vastusti liittoa, koska mies oli juutalainen, ja Stalinin antisemitismi paheni vuosi vuodelta. Avioliitto kesti neljä vuotta, ja siitä syntyi Svetlanan esikoinen Josif.

Grigorin jälkeen Svetlanan elämässä seurasi mies miehen perään. Hän solmi toisen avioliitonkin, josta syntyi tytär Katja, mutta liitto päättyi parissa vuodessa.

Päästäkseen eroon isänsä varjosta Svetlana otti äitinsä sukunimen Allilujeva, mutta eipä siitä apua ollut, kun jokainen tiesi silti, kuka hän on. Stalin kuoli vuonna 1953, mutta Svetlanalle maksettiin edelleen valtion kassasta kuukausirahaa ja hän asui lapsineen valtion hänelle osoittamassa asunnossa.

Sitten jysähti kaikkien aikojen uutispommi: Svetlana Stalin käveli Yhdysvaltain suurlähetystöön ja pyysi turvapaikkaa USAsta. Amerikkalaiset päättäjät olivat kauhuissaan. Elettiin vuotta 1967, ja suurvallat olivat juuri päässeet alkuun jonkinmoisessa liennytyksessä. Stalinin tyttären loikka sotki kaikki neuvottelukuviot.

Muutamien mutkien jälkeen Svetlana sai luvan asettua Yhdysvaltoihin. Jos hän oletti pääsevänsä siellä irti siitä, että oli isänsä tytär, hän erehtyi.  Ymmärrettävää, sillä kukapa  osaisi olla välinpitämätön, jos kuulisi, että omakotialueemme uusi naapuri on diktaattorin tytär.

Neuvostoliitossa eliittielämää eläneellä Svetlanalla oli monenlaista arkielämän vaikeutta. Hän oli tottunut siihen, että hänestä huolehditaan kuin matkalaukusta. Hän ei esimerkiksi ollut käsitellyt ensimmäisen 40 ikävuotensa aikana rahaa, koska sai kaiken valmiina valtiolta. Jos hän joskus tarvitsi ruplia, hän lainasi lastenhoitajaltaan, joka sai palkkaa.

Svetlana oli hyväuskoinen ja janosi läheisiä ihmissuhteita. Se teki hänet helposti hyväksikäytettäväksi, ja niinhän siinä kävi. Mukana huijauksessa oli jälleen uusi mies, ja hänen kanssaan Svetlana sai kolmannen lapsensa Olgan.

Stalinin tytär on amerikkalaisen Rosemary Sullivanin elämäkerta Svetlana Stalinista. Sullivan on käynyt läpi valtavan kirjallisen aineiston ja haatatellut lukuisia ihmisiä. Kirjassa on mittaa päälle 500 sivua, mutta valtaosin se etenee jouheasti ja kiinnostavasti – käänteiden keskellä tulee hetkittäin olo, että lukisi romaania.

Sullivan ei vain kerro tapahtumista, vaan analysoi myös Svetlanan kehitystä ihmisenä ja hänen ihmissuhdemutkiaan. Yhdysvalloissa Svetlana on yksin. Kaikki vanhat ystävät, jotka ovat vielä hengissä isän vainojen jäljilta, ovat kaukana, eikä kukaan tunne häntä omana itsenään, Svetana.

Yksinäinen Svetlana takertuu ihmisiin, jotka osoittavat hänelle ystävällisyyttä, ja yrittää päästä heidän perheisiinsä. Kun oletettu ystävä ottaa etäisyyttä kokiessaan Svetlanan tunkevan liian liki, Svetlana menee toiseen laitaan, kirjoittaa raivoisia, syyttäviä kirjeitä ja katkaisee välit.

Ja kuinka ollakaan, lopulta Svetlana loikkaa takaisin Neuvostoliittoon. Yhtenä syynä on hänen vanhempia lapsiaan kohtaan tuntemansa ikävä. Hän ei ole saanut olla heihin yhteydessä lähtönsä jälkeen. Olgalle hän on kieltäytynyt opettamasta venäjää, ja niin 13-vuotias kuopus huomaa olevansa ventovieraassa ympäristössä, jossa juuri kukaan ei puhu hänelle, koska juuri kukaan ei osaa englantia.

Mutta menneisyyteen ei voi palata. Esikoispoika Josif on etäinen, nelikymppinen mies, ei se 21-vuotias nuorukainen, jonka Svetlana jätti taakseen. Ja taas Svetlana vaihtaa maisemaa.

Stalinin tytär on mielenkiintoinen sisäpiirinäkymä 1920-luvun Neuvostoliitosta 2000-luvun Venäjäään. Svetlanan kommentit Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ovat nyt luettuina kuin profetioita. Hän näköjään tuntee kansansa.

Samalla Stalinin tytär on kuvaus yhden naisen elämästä. Isäänsä ja äitiään ei kukaan voi valita, eikä paikkaa jossa syntyy. Aikuistuessaan ihminen saa elämänsä omalle vastuulleen. Pelimerkit, jotka itse kullakin on siinä vaiheessa käsissään, ovat jokaisella omanlaiset. Vaihtoehtoa ei ole, siitä lähdetään, mitä on, ja kukin sitten rakentaa mahdollisuuksiensa mukaan lapsuuden perustukselle sellaisen talon kuin rakentaa.

Svetlanan talosta tuli monimuotoinen, mutta onnea siellä oli vain palasina siellä täällä. Pysyvin ja läheisin ihmissuhde Svetlana Stalinilla oli lopulta nuorimpaan tyttäreensä Olgaan

AIHEESTA LISÄÄ

Svetlana Stalin: Kaksikymmentä kirjettä ystävälle

Svetlanan Neuvostoliitossa kirjoittama omaelämänkerta, jonka hän sai salakuljetetuksi länteen ja julkaisi loikattuaan Yhdysvaltoihin.

Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä

Otto Wille Kuusisen vaimon muistelmat kertovat 1920-30-luvun Neuvostoliiton eliitin elämästä. Moni menetti henkensä tai päätyi vankileireille, Aino Kuusinen myös.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Tositaustainen romaani Suomen rajan yli Neuvostoliittoon loikanneesta nuorestaparista

Imbi Paju: Torjutut muistot

Imbi Pajun äiti vangittiin 18-vuotiaana, ja hän oli vankileirillä kuusi vuotta, kunnes hänet Stalinin kuoltua armahdettiin. Aikuisena Imbi ryhtyy tutkimaan Stalinin aikaa Neuvosto-Viron näkökulmasta.

Inna Rogatshi: Särjetty sukupolvi eli 10 käskyä Neuvostoliitossa

Venäläinen toimittaja Inna Rogatshi kertoo elämästä Neuvostoliitossa ottamalla otsikoiksi kymmenen käskyä: Älä varasta - mitä se on Neuvostoliitossa…

Taisto Huuskonen: Laps’ Suomen

Taisto Huuskonen loikkasi vaimonsa Ennin kanssa Suomesta Neuvostoliittoon. Huuskosia pidettiin vakoilijoina, ja he joutuivat työleireille Uraliin. Vanhoilla päivillään he pääsivät palaamaan Suomeen, missä Taisto Huuskonen kirjoitti kirjan kokemuksistaan

Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita -sarja

Tartuin ohimennen kirjastossa Enni Mustosen kirjaan Nimettömät ja lainasin sen muiden joukossa. Sen verran Hilman ja Anna Sofian tarina jäi kiinnostamaan, että kun huomasin kyseessä olevan sarjan nimeltä Järjen ja tunteen tarinoita, lainasin seuraavatkin osat.

Hyvä että lainasin, sillä kirjat paranevat kirja kirjalta, kun henkilöistä tulee yhä elävämpiä ja tarinoista monimuotoisempia. Sarjaan kuuluvat kirjat Nimettömät, Mustasukkaiset, Lipunkantajat, Sidotut ja Parittomat.

Hilma on nuori torpantyttö joka tulee 1800-luvun lopulla kotipitäjästään Haapajärveltä Helsinkiin piiaksi Augusta Ahlstedtille.  Tämä on taloudellisesti kenestäkään riippumaton englannin opettaja ja sanomalehtinainen, joka nauttii itsenäisen naisen elämästä omassa talossaan Mariankadulla Helsingin Kruunuhaassa.

Anna Sofia on Augusta Ahlstedtin veljentyttö, jonka hän ottaa luokseen käymään koulua tytön isän kuoltua. Kirjasarjassa seurataan Hilman ja Anna Sofian tarinaa rinnatusten vuoroon Hilman kertomana, vuoroon Anna Sofian. Tytöistä varttuu nuoria naisia ja edelleen aikuisia.

Naisten elämänkulku solmiutuu Suomen ja Helsingin historiaan. Hilma on topakka, nasevasanainen tyttö, joka kasvaa elämää ymmärtäväksi vahvaksi naiseksi. Hiljainen ja ujo Anna Sofiakin oppii vuosien myötä pitämään puolensa. Molemmat naiset päätyvät lopulta kansanedustajiksi, kunhan ensin naiset saavat äänioikeuden kertomuksen edetessä.

Enni Mustonen tuntee Suomen ja Helsingin historian. Hän kirjoittaa tarinoihin mukaan monia vuosikymmenten vaikuttajia Tekla Hultinista Leo Mecheliniin ja Otto Wille Kuusiseen. Historialliset yksityiskohdat pitävät, tarkistin joitain minulle uusia seikkoja ja faktaa kaikki.

On kiinnostava päästä elämään historiankirjoista tuttuja tapahtumia, kun kulkee Anna Sofian ja Hilman mukana niin työväentalolla kuin jääkäriliikkeessä, kansalaissodassa ja Amerikan suomalaisten siirtolaisten joukossa. Kukaan ei tiedä, mitä lopulta seuraa siitä, mitä nyt tapahtuu. On vain elettävä päivä toisensa perään, kunnes päivistä alkaa ketjuuntua historiaa: näin naiset saivat äänioikeuden, näin Suomi itsenäistyi…

5-osaisen kirjasarjan viimeinen, Parittomat, on sitten vähän eri maata. Kertomus on hypännyt Hilman ja Anna Sofian lapsenlapsenlapsiin 2000-luvulle. Salla palaa Suomeen Brysselistä EU-hommista ja Tommi on luomuviljelijä. Heidän tiensä yhtyvät, Salla on paitsi Tommin kesänaapuri myös paikallinen vt. luomutarkastaja.

Juonen lomassa kerrotaan sentään sirpaleita Hilman ja Anna Sofian vaiheista kansalaissodan jälkeen. Mieluummin olisin lukenut heidän tarinaansa suoraa jatkoa, mutta jotain uteliaisuudesta tulee tyydytetyksi näinkin.

 

Enni Mustonen kirjoittaa sujuvasti. Juoni kulkee vauhdikkaasti ja replikointi nostaa hymyä huulille. Sarjan muihin kirjoihin verrattuna Parittomat on kuitenkin perusviihdettä, hyvin kirjoitettua kyllä, rakkaustarina höystettynä ajan teemoilla luomulla, EU:lla, reikihoidoilla sun muilla. Mustonen hallitsee tässäkin yksityiskohtia myöten sen, mistä kirjoittaa, kuten EU-byrokratian tolkuttomuuksineen.

Mustosen kirjoista jää hyvä mieli. Niin monissa suomalaisissa nykykirjoissa päähenkilöillä menee huonosti tai vielä huonommin (Kissani Jugoslavia, He eivät tiedä mitä tekevät, Järjestäjä…). Mustosen kirjoissa ihmiset saavat osakseen kuraa ja kurimuksia, mutta Hilman sanoin niistä mennään läpi, “kun on mentäväksi laitettu, tulessa rauta puhdistuu”. Ja sitten taas paistaa aurinko.

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Enni Mustonen: Lapsenpiika

Mikaela Strömberg: Sophie

Jenni Linturi: Malmi 1917

Panu Rajala: Naisten mies ja aatteiden

Elisabet Aho: Sisar

Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki

Katarina Baer: He olivat natseja

Katarina Baeria kylmää, kun hän kuulee, että hänen isoisänsä veti kotonaan lukupiiriä, jossa tutkittiin Hitlerin Taisteluni-kirjaa. Nyt on pakko katsoa silmiin sitä, että isoisä oli vakaumukseltaan natsi.

Suomalaisen äidin ja saksalaisen isän tytär sai kyllä kuulla koulunpihalla Tampereella ”vitun natsi”-huutoja. Niinä hetkinä hän toivoi, että olisi asunut Saksassa, jossa muutkin olivat natsisukupolven lapsenlapsia. Suomalaisen ukin Talvisota-tausta ei riittänyt tasapainottamaan vaakaa.

Koulukaverit eivät tienneet isoisän natsiudesta, kuten ei Katarina itsekään vielä tuolloin. Huutoihin riitti saksalainen sukunimi sen jälkeen, kun koulussa oli kerrottu natsien hirmutöistä Hitlerin aikana.

Katarinan isä oli tavannut äidin, kun tämä tuli Saksaan opiskelemaan. Pariskunnan avioiduttua isä halusi muuttaa Suomeen, koska ei pitänyt siitä, että monet entiset natsit olivat palanneet sodan jälkeen hyviin asemiin ja jatkoivat elämäänsä niin kun Kolmatta valtakuntaa ei olisi ollutkaan. Oman isänsä vakaumuksesta hän ei ollut varma. Sota-ajoista ei kotona puhuttu, ja ilmapiirissä oli jotain sellaista, etteivät lapset uskaltaneet kysyä.

Katarina Baer on Helsingin Sanomien toimittaja. Kuutisen vuotta sitten hän alkoi tutkia isänpuoleisten isovanhempiensa elämää. Isoisä oli kuollut sodan loppuvaiheissa, ja isoäiti kasvatti aikuisiksi kaksi lasta, Katarinan isän ja hänen siskonsa. Katarina kolusi arkistoja ja suvun vinteiltä löytyneitä pahvilaatikoita ja haastatteli elossa olevia sukulaisia. Isä oli mukana tutkimuksissa, hänkin halusi tietää. Isä ja tytär matkustivat myös paikkoihin, joissa isovanhemmat olivat asuneet.

”Pyrin selvittämään, mikä sai hyvyyttä ihannoineista perheistä lähtöisin olleet Ortrudin ja Gerhardin liittymään kansallissosialisteihin ja osallistumaan pieninä rattaina yhteen maailmanhistorian pahamaineisimmista projekteista”, Baer kertoo.

Yksi järkytys Katarinalle oli se, että lempeä ja kiltti isoäiti oli sodan jälkeen mennyt politiikkaan ja istui kunnanvaltuustossa. Hän oli Häädettyjen ja oikeudettomien liitto –nimisen puolueen äänikuningatar. Puolue vaati entisten natsien oikeuksien palauttamista ja onnistui siinä hyvin.

Asiakirjoista selvisi myös, että Katarinan isoäiti suunnitteli sodan jälkeen kasvatuskodin perustamisesta häirikkölapsille. Viranomaisluvan saadakseen hän laati omaelämäkerran. Parin sivun elämäkerrasta puuttuu 1930-luku kokonaan.

He olivat natseja –kirjan lukijat pääsevät mukaan selvitystyöhön. Katarina Baer kertoo vuoroon, miten tutkimukset etenevät ja vuoroon isovanhempien tarinaa. Uutta tietoa tulee pala palalta, ja ne loksahtavat lopulta kokonaiskuvaksi. Rakenne on sama kuin niin ikään sota-ajan Saksaa peilaavassa kirjassa Ehkä Esther.

Natsiajasta on viime vuosina ilmestynyt lukuisa määrä kirjoja. Liekö syynä se, että aikaa on kulunut tarpeeksi. Lapset eivät saaneet kysytyksi, mutta lapsenlapset ottavat selvää.

Katarinan isovanhemmat Gerhard ja Ortrud Baer syttyivät natsiaatteeseen. Kirjaa lukiessa kysyy, miten olisi valinnut, jos olisi itse elänyt tuolloin? Vaikka aate ei innostaisi tai se herättäisi jopa vastenmielisyyttä, kuka uskaltaa nousta vastustamaan, kun riskinä on päätyä itse keskitysleirille?

Muutaman talon päässä siitä, missä Gerhard Baer piti Taisteluni-lukupiiriä ja Ortrud Baer oli aktiivisesti mukana naisten natsijärjestössä, asui Bonhoefferin perhe. Natseja vastustamaan noussut Dietrich Bonhoeffer hirtettiin syytettynä Hitlerin vastaisesta salaliitosta.

Sosiaalipsykologian tutkija Anneli Portman sanoo, että kun ihminen saa valtaa, hän muuttuu. Vallantuntoisen ihmisen on vaikea asettua toisen ihmisen asemaan:

"Ei empatiakyky varmaan kokonaan katoa, mutta se katoaa niiden kohdalta, jotka kuuluvat 'noihin'.  Esimerkiksi natseista on sanottu, että he olivat mitä rakastavimpia perheenisiä, mutta silmää räpäyttämättä tappoivat niitä, joita heillä oli valta tappaa. He olisivat varmaan kauhistuneet, jos heitä olisi sanottu huonoiksi ihmisiksi." 

Toiset, kuten Rudolf Höss, perustelivat toimiaan sillä, että tottelivat vain käskyjä, kertoo kirja Hanns ja Rudolf. Auschwitzin komendanttina toiminut Höss sanoi pakottaneensa itsensä seuraamaan juutalaisten kuolinkamppailua kaasukammion pikkuikkunasta, vaikka häntä kuvotti, koska hänen piti olla esimerkkinä alaisilleen. Vähitellen siihen tottui, hän totesi, samoin kuin vankien pahoinpitelyihin ja kidutuksiin.

Gerhard Baerin elämä päättyi saksalaisten sotajoukoissa Italiassa muutama päivä ennen sodan loppumista. Vastakkaisen valinnan tehnyt Dietrich Bonhoeffer kuoli samoihin aikoihin keskitysleirillä.

LISÄÄ AIHEESTA

Sekä Gerhard että Ortrud Baer viettivät lapsuutensa Baltiasta, missä oli vuosisatoja vanha saksalainen väestö. Niistä ajoista toista näkökulmaa tuo Imbi Pajun kirja Torjutut muistot .

Amos Ozin omaelämäkerrallinen romaani liikkuu takaumissa samoilla seuduilla, Baltiassa ja Saksassa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.

John Boynen romaani Poika raidallisessa pyjamassa kertoo sota-ajasta ja Aushwitzin keskitysleiristä natsiupseerin 9-vuotiaan pojan silmin. Kirjasta on tehty myös elokuva.

 Viktor Klemperer julkaisi sodan aikana pitämänsä päiväkirjan Haluan todistaa. Kirja näyttää, miten helposti ihmiset hyväksyvät muutokset, kun ne tapahtuvat pienin askelin.

Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset

Viro, Latvia ja Liettua itsenäistyivät uudelleen Neuvostoliiton hajottua. Maihin jäi asumaan iso joukko venäläisiä, monet toista tai kolmatta sukupolvea. Neuvostoliiton aikana osa Baltian maiden alkuperäisistä asukkaista pakkosiirrettiin Siperiaan ja Uralille, ja heidän tilalleen muutti ihmisiä Venäjän puolelta. Myöhemmin Baltian maat vetivät väkeä muualta Neuvostoliitosta työn perässä.

Venäläiset ovat pysyneet identiteetiltään venäläisinä myös seuraavissa sukupolvissa. He asuvat samoilla alueilla ja puhuvat venäjää, eikä suuri osa ole opetellut asuinmaansa kieltä, kertoo Kalle Kniivilä kirjassaan Neuvostomaan lapset.

Venäjänkielisiä asuu erityisen paljon tietyissä kaupungeissa ja kaupunginosissa. Tallinnan suurimman kaupunginosan Lasnamaen asukkaista 71 prosenttia on venäjänkielisiä ja, Venäjän rajalla sijaitsevassa Narvassa yli 90 prosenttia asukkaista puhuu äidinkielenään venäjää.

Kalle Kniivilä lähti ottamaan selvää, mitä Baltian maiden venäjänkieliset asukkaat ajattelevat. Hän kiersi Virossa, Latviassa ja Liettuassa haastattelemassa heitä. Osa kaipaa vanhaa Neuvostoliittoa, etenkin iäkkäämmät, ja moni ajattelee nyky-Venäjästäkin, että siellä kaikki on paremmin. Mutta on myös niitä, jotka ovat ottaneet nykyisen kotimaansa omakseen.

Monet niistä venäjänkielisistä, jotka ovat sopeutuneet asuinmaahansa, puuskahtavat Kniivilän kirjassa, että mikseivät nuo toiset sitten muuta Venäjälle, jos siellä on kaikki paremmin. 

Kniivilän haastatteluista nousee esiin, että iso osa venäjänkielisistä katsoo vain Venäjän televisiota, seurustelee vain toisten venäjänkielisten kanssa ja juhlii venäläisiä juhlapäiviä kuten Voiton päivää 8. toukokuuta. Moni kieltäytyy yhä opiskelemasta asuinmaansa kieltä, vaikka kielitaidolla on iso merkitys työllistymiseen ja passin saantiin.

Asuinmaansa passia ei saa Virossa tai Latviassa, jos ei pääse läpi kielikokeesta ja saa sen myötä kansalaisuutta. Liettua teki toisin, käytännössä kaikki maassa asuvat saivat maan itsenäistyessä kansalaisuuden.

Viron ja Latvian venäjänkielisistä osa on ottanut Venäjän passin vaikka jatkaa asumista nykyisessä asuinmaassaan ja osalla on harmaa muukalaispassi. Baltian maissa on tartuttu kielitaito-ongelmaan niin, että nykyisin myös venäjänkielisissä kouluissa pitää osa opetuksesta antaa maan pääkielellä.

Aikamoinen solmu.

Kniivilä on palkittu toimittaja, ja kirja on kirjoitettu sujuvasti. Jossain vaiheessa rakenne alkaa kuitenkin hieman puuduttaa, kun haastattelu seuraa haastattelua. Toki Kniivilä tekee välillä yhteenvetojakin, mutta ehkä niitä olisi voinut olla enemmän. 

Kirja valaisee hyvin Baltian maiden venäjänkielisten ajatuksia ja asenteita. Taustalla näkyvät muun väestön asenteet ja pelot, jotka vaikuttavat sisäpolitiikassa. Yksinkertaista ratkaisua tilanteeseen ei ole, joten näillä siellä nyt mennään.

Aiheesta lisää

Imbi Paju: Torjutut muistot

Sofi Oksanen: Puhdistus