Ann Cleeves: Kylmä maa

Jos haluaa pistää kiireet hattuhyllylle mutta ei aivoja, hyvä dekkari on oivallinen konsti relata. Dekkareissa ei kannata tuijottaa uutuuksia, sillä monasti myös ”vanhassa vara parempi”, muinaissuomalaista sananlaskua siteeraten. 

Yksi oivallinen perusdekkari on ei ihan uutuuksiin enää kuuluva Ann Cleevesin Kylmä maa. Siinä on johdonmukainen juoni: rikos, tutkinta, riittävästi mahdollisia syyllisiä ja naseva ratkaisu. Pidän myös siitä, että juonessa ei ole äklöttäviä yksityiskohtia. Rikos on vain juonen alkupiste, pääpaino on sillä, miten tekijä löytyy, kuka hän on ja miksi teki mitä teki. 

Kylmä maa sijoittuu Shetlannin saarille Englannin pohjoispuolelle. Se on sopivan rajattu paikka, mutta ihmisiä on kuitenkin riittävästi niin, että tekijäksi on monta vaihtoehtoa. Päähenkilö on komisario Jimmy Perez, josta Ann Cleeves on kirjoittanut useita kirjoja. Hahmosta on myös tv-sarja, joskin se on erkaantunut jonkin verran kirjan päähenkilöstä. 

Synkän talvipäivän kaatosade saa aikaan maanvyöryn. Vyöryn alle jää vanha, autioksi luultu mökki, mutta kun tuhoja käydään arvioimassa, mökin raunioista löytyy tuntematon nainen. Ensin hänen luullaan kuolleen maanvyöryssä, mutta tarkemmin tutkittaessa käy ilmi, että hän oli jo kuollut mökin sortuessa. Kuka hän on ja mitä hän teki autiotalossa – ja kuka halusi päästä hänestä eroon? 

Kirjailija pitää juonenkäänteet hyvin hyppysissään ja sitä myöten lukijan. Tarina etenee klassisen poliisitutkinnan tapaan, kuulustellaan ihmisiä ja vähitellen alkaa löytyä silminnäkijöitä, jotka ovat nähneet naisen kuka missäkin. Loppuratkaisu on sujuvan juonen päätteeksi yllätys.

 

MUITA DEKKAREITA 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/06/hakan-nesser-herra-roosin-tarina.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2021/03/petra-rautiainen-tuhkaan-piirretty-maa.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/05/celeste-ng-olisi-jotain-kerrottavaa.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/02/indrek-hargla-apteekkari-melchior-ja.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2019/08/mattias-edvardsson-aivan-tavallinen.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2019/05/fiona-barton-lapsi.html

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2019/04/maria-adolfsson-harha-askel-jane-harper.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2017/04/liane-moriarty-tavalliset-pikku.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/12/harri-nykanen-leijonakuningas.html 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/12/lars-pettersson-koutokeino-kylma-kosto.html 

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Toimittaja Inkeri Lindqvist muuttaa Etelä-Suomesta Enontekiölle sodan jälkeen. Hän kertoo ryhtyvänsä kirjoittamaan lehtijuttuja sodasta toipuvasta Lapista. Se, mitä Inkeri ei kerro, on hänen aikomuksensa selvittää, mitä tapahtui hänen sota-aikana kadonneelle miehelleen.

Kolme vuotta aiemmin Väinö Remes piti päiväkirjaa saksalaisten vankileirillä, johon hänet oli lähetetty tulkiksi ja vartijaksi. Saksalaisilla oli sota-aikana lukuisia vankileirejä Pohjois-Suomessa. Niistä ei ole juuri puhuttu, eikä asiaa ole kovin paljon tutkittukaan. Ennen Suomesta lähtöä saksalaiset hävittivät vankileirit, samoin niihin liittyvät asiakirjat. 

 

Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa on jäntevä ja historiallisesti mielenkiintoinen romaani toisen maailmansodan viimeisistä vuosista ja sitä seuranneesta ajasta Pohjois-Lapissa. Rautiainen kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa, vankileirillä ja muutaman vuoden päästä Enontekiöllä. Molemmissa esiintyy samoja nimiä, ja vähä vähältä Inkerille alkaa selvitä, mitä hänen miehelleen tapahtui.

 

On oikeastaan yllättävää, että toisesta maailmansodasta ilmestyy edelleen niin paljon kirjoja, vaikka aikaa on kulunut jo 80 vuotta. Onko niin, että vasta nyt niitä on kirjoittamassa sukupolvi, joka pystyy käsittelemään sellaisiakin asioita, joista aiemmin on pyritty vaikenemaan? Kirjan luettuani googlasin lisää pohjoisen vankileireistä, mutta niistä löytyi vähän tietoa, joskin jonkin verran sentään: https://yle.fi/uutiset/3-9766670 .

 

Rautiaisen kirja pysyy hyvin koossa alusta loppuun. Viimeinen salaisuus selviää vasta loppusivuilla. Kieli on sutjakkaa, sitä on mukava lukea. Hyvä esikoisromaani.

 

Helena Immonen: Punainen kettu

 

Helena Immosen Operaatio Punaisessa ketussa historia on käännetty toisin päin: Se olikin Saksa, joka voitti toisen maailmansodan. Niinpä Immosen kirjassa Neuvostoliiton sijaan sanotaan Saksa ja kommunistin sijaan natsi. Neukkuajat muistavalle asetelma tuntuu hätkähdyttävältä, sillä ylösalaisuus piirtää kirkkaan kartan, tuolleenhan Suomi oli silloin talutushihnassa.

 

Juoni etenee sisä- ja ulkopoliittisten mutkien osalta todenoloisesti. Henkilöt sen sijaan olisivat tarvinneet lihaa luurangon päälle. Höttöisen rakkausromaanin puolelle mennään muun muassa silloin, kun reservin luutnantti Riina kiukuttelee pääesikunnassa työskentelevälle miehelleen, että tämä menee töihin eikä ole kotona vaimonsa kanssa, vaikka Suomea uhkaa vihollishyökkäys. Hyökkäyksen torjunta voi odottaa, kun tarttee viettää vaimon kanssa laatuaikaa. - Helena Immonen on itse reservin upseeri ja työskentelee puolustusvoimissa.

 

SAMAA AIHEALUETTA

Tommi Kinnunen Ei kertonut katuvansa

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/08/tommi-kinnunen-ei-kertonut-katuvansa.html

Terhi Rannela Frau

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/10/terhi-rannela-frau.html

Anna Jansson Hämärän lapset ynnä muita

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/01/anna-jansson-hamaran-lapset-william.html

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

  

Juoni on yksinkertainen: viisi naista lähtee norjalaiselta vankileiriltä kävelemään kohti Suomea ja kotia. Jokainen heistä on lähtenyt jostain syystä saksalaisten mukaan, kun Suomi teki aselevon Neuvostoliiton kanssa ja entisiksi aseveljiksi muuttuneet saksalaisjoukot poistuivat pohjoisen kautta Norjaan. 

 

Viiden naisen joukossa on sairaanhoitaja, joka lähti säälistä hoitamaan haavoittuneita, on konttoristi, joka sai saksalaisilta parempaa palkkaa kuin missään aiemmin, on kanttiinin myyjä, joka halusi elämäänsä vaihtelua, ja ruumiidenpesijä, joka huijattiin töihin harhaan johtavalla lehti-ilmoituksella. Vain yksi on nykykielellä sanottuna seksityöläinen. 

 

Kun sodan hävinneet saksalaiset jättävät Norjan, norjalaiset keräävät naiset vankileiriin. Siellä heiltä ajetaan hiukset, eikä siinä kysytä mitään, vaan kaikki kiinni otetut ovat samaa porukkaa: saksalaisten huoria.

 

Ei kertonut katuvansa kuvaa viiden suomalaisnaisen matkaa läpi poltetun Lapin. Juoni on pääosin siinä. Silti kirja pitää yllättävästi otteessaan alusta loppuun. 

 

Naiset kulkevat alkuun vaitonaisina, mutta kertovat päivien, viikkojen ja kuukausien aikana palasia elämästään ja kokemuksistaan. Kaikkea taustaa ei kuitenkaan kerrota lukijoille, vain pätkiä sieltä ja täältä.

 

Kirjan kieli on ilmeikästä ja kaunista. Kinnunen kuvaa vaeltajien uupumusta, nälkää, kenkien hiertämiä rakkoja, kylmää ja märkää. Kukaan porukasta ei osaa sanoa, kuinka pitkä matka edessä on, mutta olipa miten pitkä tahansa, se lyhenee askel askeleelta. Mitä näivettyneemmiksi naiset käyvät, sen vähemmän he enää puhuvat. Päivät menevät sumussa, jossa jalat jatkavat astumista, vaikka mieli on muualla.

 

Jokaisella kulkee mukana pelko: miten minuun suhtaudutaan, kun pääsen kotiin, otetaanko vastaan vai ajetaanko kiroten pois? Kaljussa päässä kasvava sänki kertoo vastaantulijoille, mitä olen tehnyt tai mitä minun luullaan tehneen.

 

Muutamassa kohtaa mietin, mitä naiset syövät, kun siitä ei kerrota moneen aikaan – ilman mitään syömistä ei kovin monta päivää taivalleta. Mutta ehkä se on jätetty lukijan mielikuvituksen varaan, mitä sitten voisi kuvitella alkukevään lappilaismaisemista löytyvän... Aarteet kerrotaan, kuinka tien varteen heitetyistä tavaroista löytyy laatikollinen säilykepurkkeja tai kuinka matkan varrelle osuva hyväsydäminen ihminen lahjoittaa osan leivästään nääntyville kulkijoille. 

 

Vahvan tarinan jälkeen kirjan loppu on pettymys. Olisin odottanut nasevampaa loppua epämääräisen haipumisen sijaan, kun siihen asti tarina pysyi tiiviisti koossa. Matkanteko on kuitenkin niin vahvaa tekstiä, että kirja kannattaa ehdottomasti lukea.

 

Tommi Kinnusen edellinen romaani Pintti oli ohuenlainen verrattuna hänen ensimmäiseensä. Hänen kakkostaan en ole lukenut. Ei kertonut katuvansa nousee ensimmäisen rinnalle kiinnostavana lukuromaanina ja myös yhdenlaisten sodan jälkeisten tapahtumien kuvaajana.

 

SAMAA AIHEALUETTA

 

Katarina Baer: He olivat natseja 

Katarina Baer on Suomessa asuva suomalaisen äidin ja saksalaisen isän tytär, joka kuulee aikuisena, että hänen isoisänsä veti kotonaan lukupiiriä, jossa tutkittiin Hitlerin Taisteluni-kirjaa. Nyt on pakko katsoa silmiin sitä, että isoisä oli vakaumukseltaan natsi.

 

Imbi Paju: Torjutut muistot 

Imbi Paju tuo virolaisten naisten näkökulmaa Baltiaan, missä oli toiseen maailmansotaan asti vuosisatoja vanha saksalainen väestö.

 

Pirjo Tuominen: Itkevät syvät vedet

Sain vinkin: ”Sinähän tykkäät historiallisista romaaneista. Oletko lukenut Pirjo Tuomisen Satakunta-sarjaa”. Tuominen oli minulle vieras nimi, ja nappasin sarjan neljä kirjaa mukaan kirjastosta: Itkevät syvät vedet, Silta joen yli, Kultavainiot ja Maan nälkä.

 

Kirjoissa seurataan sahanomistajan tyttären Linda Huovin, torpparinpojan Joel Knaapin ja heidän perheidensä vaiheita 1900-luvun alusta 1940-luvun lopulle. Alussa Joel on Huovin sahan arvostettu ammattimies, tyvipääsahuri. Linda työskentelee aikansa kuluksi sahan konttorissa isänsä apuna ja oppii huomaamattaan sahabisneksen perusasiat. Päähenkilöiden kautta eletään todeksi Suomen historiaa kansalaissodasta lamavuosiin ja edelleen yli talvi- ja jatkosodan.

 

Huovin saha sijaitsee Satakunnassa, lähin kaupunki on Pori. Tuominen tuo matkan varrella esiin satakuntalaisten ominaispiirteitä ja paikallisia tapoja, kuinka kuuluu käyttäytyä ja mitä ylipäänsä pidetään sopivana, mitä ei. 

Joskus aikanaan ajattelin, että Suomessa heimopiirteet ovat mennyttä maailmaa, mutta sittemmin olen todennut, että kyllä ne edelleen vaikuttavat. Sen huomaa viimeistään, jos muuttaa esimerkiksi Lappeenrannasta Pohjanmaalle tai Espoosta Savoon. Tästä viime vuosina hulvaton ja samalla osuva esimerkki on Veera Niemisen mainio Avioliittosimulaattori. http://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/08/veera-nieminen-avioliittosimulaattori.html

 

Pirjo Tuomisen Satakunta-sarja rinnastuu rakenteeltaan Eeva Joenpellon Lohja -sarjaan, Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogiaan ja Enni Mustosen historiallisiin kirjasarjoihin. Tuomisen henkilöt eivät elävyydessään nouse Linnan tai Joenpellon levelille, mutta riittävän eläviä he kuitenkin ovat, ettei sarja litisty pelkästään tapahtumien kuvaamiseksi. Matkan varrella henkilöt vanhenevat ja heistä tulee tuttuja vähän kuin naapureita.

 

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Eeva Joenpellon Lohja-sarja 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/11/eeva-joenpelto-vetaa-kaikista-ovista.html

Väino Linnan Täällä pohjantähden alla 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/03/vaino-linna-taalla-pohjantahden-alla.html

Kjell Westön Missä kuljimme kerran 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/03/kjell-westo-missa-kuljimme-kerran.html

Sally Salmisen Katriina 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/06/sally-salminen-katrina.html

Raija Orasen historialliset kirjat 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2015/04/raija-oranen-aurora.html

Enni Mustosen Koskivuori-sarja ja Järjen ja tunteen tarinat
Enni Mustonen: Koskivuori-sarja, Järjen ja tunteen tarinat 

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarina 

http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2014/10/enni-mustonen-lapsenpiika.html

 

 

 

 

Kjell Westö: Tritonus

Kjell Westön Tritonus lähtee liikkeelle hitaasti. Menossa on sivu 47, kun minulta kysytään, onko hyvä kirja - en tiedä vielä.

Sadan sivun kohdalla ajattelen, että musiikin maailmaan mennään syvälle, mutta elämä jää ulkokohtaiseksi. On kuin kuuntelisin työkaverin kertovan naapuristaan, jota en ole tavannut. 

 

Vaikuttaako siihen kirjoitustapa? Valtaosa on kertojan sanoja, ei suoria repliikkejä tai henkilön omia ajatuksia: ”Brander huomasi olevansa pahoillaan, ettei Annette ollut kouluttanut ääntään”. 

 

Myös kertojan tapa puhua päähenkilöistä sukunimillä etäännyttää, ei Thomas vaan Brander. Sivuhenkilöt ovat etunimillään, Krista, Jonas, Bigi, Annette…

 

Vai onko Branderin elämä niin kapeaa, että siihen väsähtää? Mies ajattelee musiikkia, uraansa ja viimeisintä naistaan. On hänellä aikuinen poikakin, mutta hänet valtaosin vain mainitaan. Ex-vaimotkin mainitaan - kun Branderin silmät aikanaan osuivat Kristaan, kertoja kertoo, että "Branderin mieleen nousi, oliko avioliitto Elenan kanssa sittenkään niin onnellinen". Miksi ei olisi ollut onnellinen, sitä ei sen enempää analysoida eikä Elenaa edeltävää liittoakaan. 

 

Pääsyy on kait ollut se, että Brander iski silmänsä aina seuraavaan naiseen ja useampaankin samaan aikaan. No, kun aikansa vaihtaa naisia, saattaa jäädä niin sanotusti luu jakajan käteen, etenkin kun mies on jo lähemmäs kuusikymppinen ja vahtaa aina vain 30plussia. Kirjan henkilöissä ei ylipäänsä ole yhtään viehättävää viisikymppistä naista, viisvitosia miehiä kyllä parveksi asti.

 

Onneksi kirjan edetessä tarinasta alkaa tiivistyä juonta. Pääjuoneksi vahvistuu naapurusten ystävystyminen, ja mitä siitä seuraa.

 

Thomas Brander on kansainvälisen uran tehnyt kapellimestari, mutta ura on kääntynyt laskuun. Hän on rakennuttanut komean huvilan saaristoon, ja tutustuu siellä naapuriinsa, saman ikäiseen leskeksi jääneeseen Reidar Lindelliin, aikuisuutensa saaristossa eläneeseen koulupsykologiin, joka soittaa paikallisessa bändissä. Kaksi yksin asuvaa miestä. Reidarillakin on aikuinen lapsi, kolmekymppinen tytär, joka on kadonnut maailmalle ja antaa kuulua itsestään harvakseltaan. 

 

Juonia on muitakin, yksi sisään punottu ja loppuvaiheessa ääneen sanottu on elämän tarkoitus. Mitä on hyvä elämä? Nainen ei voi olla elämän tarkoitus, vaikka moni etenkin nuorempana niin luulee, Branderkin.  

 

Nainen tai mies ei voi myöskään olla se, jonka harteilla on minun onnellisuuteni. Toki rakkaus ja ihmissuhteet ovat iso tekijä siinä, kokeeko ihminen itsensä onnelliseksi. Mutta onnellisuuden ydin on jokaisen löydettävä itse, sitä ei voi vaatia muilta: Sun on tehtävä mut onnelliseksi.

Loppuvaiheen mielenkiintoisia sivujuonia on se, miten eri tavoin ihmiset voivat nähdä tapahtumat, joita ovat olleet elämässä. Siinä voi oma mielikuva omasta historiasta mennä säröille, kun toinen sanoo, mitä hän näki – kun vaikkapa kuulee, että uusi suhde, jonka kanssa tehdyn reissun piti olla molemminpuoleinen rakkausmatka, vokotteli kumppanin silmän välttäessä toista tyyppiä.

 

Tritonuksen henkilöitä leimaa elämänpettymys. Vain muutamalla kolmekymppisellä on elämä hanskassa, he ovat löytäneet oman tavan elää ja kokevat, että heidän elämällään on tarkoitus. Mielenkiintoista, että jokainen heistä on ryhtynyt edistämään lähimmäisten hyvää: lääkäri on lähtenyt Punaisen Ristin hommiin kehitysmaihin, tutkija haluaa keskittyä tutkimaan asioita, joita petraamalla voi tehdä maailmasta paremman paikan ihmisille.

 

Viiskasilla Thomas Branderilla on siinä kohtaa miettimisen paikka: Jos lopettaisin oman navan kiertämisen ja katsoisin, mitä voin tehdä muille ihmisille, olisinko sitten onnellinen?

 

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Håkan Nesser: Herra Roosin tarina

Valdemar Roos on kyllästynyt elämäänsä. Sama työpaikka iät ajat, samat työkaverit ja työkaverien samat vanhat jutut. Kotona vaimo, joka haluaa viettää sosiaalista elämää, käydä kutsuilla ja järjestää päivällisiä. Valdemar Roosia ei voisi vähempää kiinnostaa puhuminen yhdentekevistä asioista yhdentekevien ihmisten kanssa, vaikka hän tilanteisiin kiltisti suostuukin. 

Sitten Valdemaria lykästää: hän saa yllättäen niin ison summan rahaa, ettei hänen tarvitse koskaan enää mennä töihin ja rahaa riittää silti tuhlattavaksi asti. Vaimo ei asiasta tiedä, ja asiaa pohdittuaan Valdemar päättää, ettei kerrokaan, vaan hän tekee kaikessa hiljaisuudessa jotain omaa, sellaista, missä hänen sielunsa ja ruumiinsa lepää. 

Valdemar ostaa metsän keskellä sijaitsevan vanhan torpan, sanoo itsensä irti ja lähtee joka aamu työpaikan sijaan torpalleen viettämään omaa aikaa. Hän palaa kotiin samaan kellonlyömään kuin ennenkin, eikä kukaan aavistaisi mitään, jollei Valdemarin tielle osuisi yllätysvieras. 

Håkan Nesserin kirja Herra Roosin tarina on dekkari, mutta dekkariosuus alkaa vasta puolessa välissä. Kirja on myös romaani elämästä ja ihmissuhteista ja omalla laillaan lempeä tarina yllättävän kohtaamisen seurauksista. 

Kirja osui silmiini kirjaston palautushyllystä ja otin sen muiden kirjojen päälle. Jostain syystä olen viime aikoina pitkästynyt monien kirjojen kanssa, mutta tämä piti kiinni. Herra Roosin tarina kuuluu Håkan Nesserin rikoskonstaapeli Barbarotti -sarjaan. Myös Gunnar Barbarotti tuo tarinaan elämänpohdintaa ja näkökulmia rikostutkinnan ohessa. Dekkarien ystävät juoni ottaa mukaansa, kun lukija seuraa, miten Valdemar selviää tilanteesta, johon tahtomattaan joutui - vai selviääkö?