Fiona Barton: Leski

Loppukesästä satuin lukemaan useamman sellaisen kirjan, osa niistä arvostelujen kiittämiä, joiden kanssa katselin jo puolivälissä, paljonko tässä on vielä sivuja kahlattavana. Jonkun menin loppuun silmäilemällä.

Viimeksi pitkästyin paljon kiitetyn Punaisen osoitekirjan kanssa. Kirjan idea on hyvä: vanha nainen selaa osoitekirjaansa ja käy samalla läpi elämäntarinaansa. Kirja alkoikin kiinnostavasti, mutta tarinan edetessä siitä tuli yhä sokerisempi. Punainen osoitekirja on kuitenkin takakannen tekstin mukaan ”ampaissut maailmanmenestykseen”, joten sillä on tykkääjänsä.

Sitten tuli kirjastosta ilmoitus, että varaamani Fiona Bartonin Leski on saapunut. Olin laittanut varauksen alkukesästä, kun sitä kiitettiin monen lehden kirja-arvioissa. Yllätyin iloisesti. Vaihteeksi kirja, joka otti otteeseensa kuin olisi nielaissut virvelin vieheen.

Fiona Barton on työskennellyt pitkään toimittajana, ja se näkyy sujuvassa kielessä ja tarinan nasevassa etenemisessä. Hän kerii juonta auki kahdessa aikatasossa. Kymmenen vuotta aiemmin Glen Taylor on vapautettu kidnappaussyytteestä, koska todisteet eivät riittäneet. Nyt on tullut uutta tietoa, ja tutkimusta johtanut poliisi ryhtyy penkomaan vanhaa asiaa. Tarinan avain on Taylorin vaimolla, Jeanilla, josta tulee kirjan alussa leski, kun Glen Taylor horjahtaa bussin alle ja kuolee.

Uusien tutkimusten myötä esille nousee muitakin tekijävaihtoehtoja. Onko syyllinen joku heistä, vai oliko tekijä sittenkin Glen?

Barton kutoo tarinaa taitavasti, väliin Jean Taylorin näkökulmasta, väliin poliisin ja väliin toimittajan näkökulmasta. Vaikka juoni etenee eri aikatasoissa, kokonaisuus on hanskassa. Mikä mukavinta, lukijakaan ei osaa päätellä vihjeistä huolimatta, mitä aikanaan on tapahtunut, ennen kuin se selviää viimeisessä luvussa.

YLLÄTTÄVIÄ LOPPURATKAISUJA ON MYÖS NÄISSÄ

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Shari Lapena: Hyvä naapuri

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret

Olin jostain laittanut muistiin Sara Medbergin kirjan Kultaportin kaunottaret, jota suositeltiin huumorin sävyttämänä kiinnostavana ajankuvana. Varasin kirjan kirjastosta, jono oli pitkä, ja Kultaportin kaunottaret tuli monen kuukauden jälkeen.

Ensimmäiset luvut luettuani mietin, onko tämä parodiaa?

Naisten silmät ovat meripihkanväriset tai violettiin vivahtavat ja heillä on sädehtivä iho.  Neitojen naurahdukset helähtävät hopeatiu’un lailla ja huulet vivahtavat kypsän talviomenan punaiseen. Miehet ovat henkeäsalpaavan komeita.

Henkilöhahmot ovat peruskliseitä: kaunis, älykäs ja käytöstapoja rikkova aatelisneito, komea ja rikas mutta yrmeä nuori aatelisherra, vanha valittamisella hallitseva leskikreivitär, toinen nuori mutta kopea kaunotar ja kopean neidon äiti, leskimarkiisitar, joka osaa kaikki sen ajan naiselliset konstit ihailevista huokailuista silmien räpsytykseen. Lisäksi pari köyhimystä, jotka osoittautuvatkin rikkahiksi.

Tapahtumapaikka on 1870-luvun Turku. Paronintytär Adele saapuu kartanostaan kaupunkiin sukulaistaloon aloittaakseen naisväenkoulun debytanttikurssin. Sen jälkeen hänet on määrä esitellä seurapiireille, mistä eteenpäin tehtävänä on pyydystää aviomies.

Tarina alkaa peruskommelluksella, kun sukulaistalossa Turussa ei osata odottaa paronintytärtä. Talon nuori, aatelinen ja ärtyisä isäntä haluaisi lähettää Adelen sen tien sinne, mistä moinen kaukainen sukulainen on lähtenyt matkaan. Mutta Adele on tullut jäädäkseen.

Kertomuksen edetessä juoneen tulee enemmän mutkia. Mukana on myös historiallisia henkilöitä kuten Fredrika Runeberg. Loppua kohti juonessa korostuu 1800-luvun aatelisneitojen asema, jota ei kannata kadehtia huolimatta palvelijoiden passauksesta, koreista vaatteista ja jatkuvista kekkereistä. Aatelisnaisen elämä on kapeaa ja pitkästyttävää, rajoituksia on paljon ja neitojen paine päästä naimisiin on kova.

Avioliitto oli vielä 1800-luvun puolella aatelisneidin ainoa hyväksytty elämäntapa. Jos ei saa napatuksi miestä, edessä on nöyryyttävä loppuelämä vanhapiikatätinä sukulaisten elätettävänä. Arvojärjestyksessä vanhatkin neidit tulevat aina viimeiseksi, 17-vuotias rouva kulkee heidän edellään.

Adele ei hyväksy annettua asetelmaa, hänellä on muita suunnitelmia. Hänellä on takanaan tytärtään kaikessa tukeva isä ja saattaa olla, että Adelen elämä lähtee toiseen suuntaan.

Sara Medbergin kirja sijoittuu samaan lajiin kuin Kaari Utrion 1800-luvun helsinkiläisromaanit. Utrion henkilöt ovat hekin jossain määrin tyypiteltyjä, mutta enemmän heissä on verta ja henkeä kuin Adelessa ja kumppaneissa. Kultaportin kaunottaret on kuitenkin kohtuu luettava, jos on kiinnostunut historiasta, erityisesti Turun historiasta, ja naisen asemasta 150 vuotta sitten.

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Mikaela  Strömbergin Sofia perustuu tositapahtumiin. Aatelinen Sofia ottaa elämänsä omiin käsiin välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat.  

Kaari Utrion helsinkiläisromaaneissa on huumoria ja romantiikka, jotka on sotkettu suloiseksi taikinaksi 1800-luvun alkupuolen Helsingin kanssa. Aikakauden olot ja tavat on kuvattu tarkalleen oikein, historioitsijana Utrio hallitsee faktat.

Raija Orasen Aurora on aikansa superjulkkiksen Aurora Karamzinin elämäntarina yhdistettynä Helsingin ja Suomen historiaan. Orasen kirjassa Aurorasta tulee kiinnostava ihminen, ei vain nimi historiankirjassa.   

Merete Mazzarellan Fredrika kertoo aikansa idolista Johan Ludvig Runebergistä vaimon näkökulmasta. Naisia kohdeltiin 1800-luvulla toisin kuin nykyisin, ja Johan Ludvig otti siitä kaiken irti.

Enni Mustosen Järjenja tunteen tarinoita alkaa siitä, kun nuori torpantyttö Hilma tulee 1800-luvun lopulla Helsinkiin piiaksi Augusta Ahlstedtille.  Tämä on taloudellisesti kenestäkään riippumaton viisikymppinen opettaja ja sanomalehtinainen, joka nauttii itsenäisen naisen elämästä omassa talossaan Mariankadulla Helsingin Kruunuhaassa.

Ann Cleeves: Valoisat illat

Pitkään televisiossa pyörinyt englantilainen dekkarisarja Shetlandsaarten murhat näyttää rikosten ratkaisun ohessa Shetlannin saarten karun kauniita maisemia. Saaret sijaitsevat Englannin yläpuolella Norjanmerellä. Maisemia ihailee, mutta harva sinne kait muuttaa tahtoisi, kun porukat näyttävät kulkevan vuoden läpi kumisaappaissa ja sadetakeissa.

Loppukesästä käteeni osui Ann Cleevesin vuonna 2008 ilmestynyt dekkari Valoisat illat. Se osoittautui Shetlandsaarten murhien pohjana olevan dekkarisarjan kakkoseksi. Päähenkilö on paikallinen poliisi Jimmy Perez, ja rikosten selvittelyn ohessa sarjassa seurataan hänen henkilökohtaista elämäänsä.

Kuten usein, tässäkin kirja on moniulotteisempi kuin tv-sarja, vaikka sarjakin on omassa genressään hyvä.

Ann Cleeves on asunut vuosia paikkakunnalla, ja hän kuvaa kirjoissaan myös Shetlannin saarten ihmisiä ja luonnon tuomia haasteita. Kirjasarja rinnastuu Lappiin sijoitettuihin dekkareihin: ihmisiä on vähän, kaikki tuntevat toisensa ja toistensa suvut, eikä voi välttämättä kertoa kaikkea, mitä tietää, koska asuu yhteisössä jatkossakin.

Shetlannin sää tuo oman mausteensa kirjoihin: sadetta, sumua, tuulta, lunta, myrskyä. Muualta tulevat eivät saa kesällä nukutuksi, kun aurinko paistaa yötä myöten, ja talvella päivä valkenee pahimmillaan vain muutamaksi tunniksi sumuisen harmaana. Tarkistin Shetlannin sijainnin ja se asettuu suunnilleen samalle korkeudelle kuin Helsinki. Meikäläisittäin siis tuttu vuodenkierto, mutta Englannista Shetlantiin tuleville ihmettelyn aihe.

Ensimmäisen jälkeen hain kirjastosta muutkin sarjan kirjat. Jokaisessa juoni on oivallinen. Se avaa erilaisia mahdollisuuksia ja silti loppuratkaisu on yllätys. Rikoksen ratkaisemisen ohessa selviää sekin, miksi tv-sarjassa Perezin tyttärellä on kaksi isää. Kirjat ovat silti itsenäisiä, en lukenut niitä ilmestymisjärjestyksessä, eikä haitannut.

Lisäplussa on, että tässä sarjassa ei mässäillä yksityiskohtaisesti kerrotulla väkivallalla kuten nykyisin monissa dekkareissa

Koko sarjasta on suomennettu ilmestymisjärjestyksessä Musta kuin yö, Valoisat illat, Punaista tomua, Sininen sarastus

SAMAA LAJIA

Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto

Seppo Jokinen: Mustat sydämet

Milla Ollikainen: Pirunkuru

Kati Hiekkapelto: Tumma

Håkan Nesser: Yksinäiset

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä