Laila Hirvisaari: Minä Katariina

Nuori mies oli… no, katso itse. Muotokuvia kyllä siloiteltiin, mutta jossain määrin näköisiä niiden silti piti olla.

Nuori saksalainen ruhtinatar Sophie Auguste puolestaan oli kuin Lucia-neito vaaleine kiharoineen ja suurine sinisine silmineen. Kun Sophielle kerrottiin, että hänet halutaan Venäjän tulevan tsaarin vaimoksi, tytöllä ei ollut vaihtoehtoa sanoa, että en ala.

Sophie oli 14-vuotias, kun hänet vihittiin Pietarin kanssa. Entinen elämä katosi aina sitä myöten, että tuore rouva sai uuden nimen Jekaterina eli Katariina.

 

Näistä asetelmista alkaa Laila Hirvisaaren kirja Minä Katariina. Pietari osoittautuu jälkeenjääneeksi mieheksi, jonka lempihuvi on leikkiä tinasotamiehillä. Ehkä hänellä oli syntyjäänkin vähäisesti hengenlahjoja, mutta iso vaikutus oli joka tapauksessa kurjalla lapsuudella. Orvoksi jäätyään hän päätyi sadistisen saksalaisen ylihovimarsalkan kasvatettavaksi. Poikaa kuritettiin rankasti, hän kärsi nälkää ja oksenteli pelosta. Hänestä kasvoi pelokas teeskentelijä, joka ei ollut miltään osin kiinnostunut freesistä nuorikostaan. Surullinen tarina.

Pietari III oli tsaarina vain muutaman kuukauden, minkä jälkeen hänet syrjäytettiin vallankaappauksessa. Hallitsijaksi nousi hänen vaimonsa, joka tunnetaan nimellä Katariina Suuri.

En ole lukenut Laila Hirvisaaren kirjoja sen jälkeen, kun vuosia sitten tartuin Lehmusten kaupunkiin. Se ei ollut ihan minun kirjojani, enkä tehnyt uutta yritystä ennen kuin nyt. Minä Katariina osoittautui kiinnostavaksi. Se tekee historiasta tutun nimen eläväksi nuoreksi naiseksi hyvine ja huonoine puolineen.

Laila Hirvisaari menee Katariinan nahkoihin ja kertoo tarinaa minä-muodossa. Hän on tutkinut Katariinaa vuosia ennen kuin ryhtyi työhön. Historialliset faktat ovat kohdallaan, ja Katariinan ajatuksia on ollut luettavissa hänen laajasta kirjeenvaihdostaan - meistä ei sitten tekstareiden, fb-viestien, twittereiden ja meilien aikakaudella juuri jääkään jälkipolville tutkittavaa.

Loput Katariinan mielenliikkeistä ovat Hirvisaaren fiktiota, mutta ne istuvat hyvin kokonaisuuteen.

Katariina oli älykäs ja sivistynyt. Hän oli kiinnostunut aikakauden muotiaatteesta, valistuksesta, joka pyrki tietoon ja järkeen pohjautuen tekemään yhteiskunnallisia uudistuksia. Katariina sai aikaan sosiaalisia ja hallinnollisia parannuksia, puuttui mahtisukujen hulvattomimpiin etuoikeuksiin ja lisäsi kansan opetusta. Mutta epäkohtia oli edelleen paljon mukaan lukien Katariinan omat sokeat pisteet. Epäkohdista suurin oli maaorjuus, joka jäi ennalleen.

Siitä kertoo enemmän kirjan toinen osa, Me keisarinna. Olisiko kakkosta pitänyt vielä sulatella joku aika, vaikka ymmärrän kyllä, että Minä Katariinan lukijat halasivat jatkoa? Me keisarinna -kirjassa mennään läpi, mitä sitten tapahtui ja mitä sitten, mutta Katariina kapenee elävästä ihmisestä historialliseksi hahmoksi, eikä Hirvisaaren fiktio-osuuskaan tunnu yhtä aidolta. 

Maaorjuus nousee jatko-osassa isoksi kysymykseksi. Katariina pohtii maaorjien vapauttamista, mutta asia jää, sillä kritiikki on valtaisa: kuka sitten meidän duunit tekis, eikä meillä oo varaa niille mitään palkkaa alkaa maksaa. Sillä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa, että aateliset ja Katariina muiden mukana elivät huikeassa ylellisyydessä. Rouvilla oli kaapit täynnä jalokivin koristeltuja pukuja, joita käytettiin kenties vain kerran - kuka sitä nyt samaa mekkoa kahta kertaa, sehän olisi köyhyyden merkki.

Maaorjat vapautti lopullisesti Aleksanteri II vajaat sata vuotta Katariinan jälkeen, vuonna 1861. Maaorjia oli yli 23 miljoonaa, ja he saivat vapaan kansalaisen oikeudet. Köyhän kansan olot eivät siitä kuitenkaan paljon kohentuneet. Yltäkylläisyydessä ja hervottomassa tuhlauksessa edelleen elävät aateliset eivät nähneet tarpeelliseksi ryhtyä parantamaan nälkään, kylmään ja tauteihin kuolevan kansan elämänoloja.

Katariinan jälkeläisistä viimeinen tsaari, Nikolai II, maksoi perheensä kera siitä lopulta hengellään. Kun kurjuus on suurempi kuin kuolema ja kun kurjille löytyy sitten riittävän vakuuttavat johtajat, suuri massa nousee ja kumoaa harvainvallan. Olisi ehkä kannattanut hoitaa homma ajoissa.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/vihattu_tsaari_nikolai_ii_vieraili_helsingissa_1915_450.html#media=465

Muuta Katariinasta

* Katariina hankki valtavia määriä taidetta Eremitaasissa olevaan kokoelmaansa. Nauvon ulkosaaristossa meren pohjassa makaavassa Vrouw Maria -laivassa on Katariinan Suuren tilaamia taideaarteita, joiden matka katkesi kesken vuonna 1771. Laiva oli menossa Amsterdamista Pietariin.

* Katariina laajensi Venäjän imperiumia liittämällä valtakuntaansa muun muassa Krimin ja Ukrainan.

* Katariinan pojanpoika oli tsaari Aleksanteri I, joka valloitti Suomen Ruotsilta vuonna 1809. Hän teki Suomesta Venäjän suuriruhtinaskunnan.

Kirsti Ijäs: Valoa vanhuuteen

Kirsti Ijäs teki työuran perheterapeuttina ja työyhteisökouluttajana. Hän on luennoinut muun muassa suvun vaiettujen salaisuuksien vaikutuksista seuraaviin sukupolviin ja kirjoitti aiheesta hyvän kirjan Sukupuu.

Uusimmassa kirjassaan Kirsti Ijäs puhuu vanhuudesta. Hänellä on asiantuntijan näkökulma: ”Olen vanha ihminen”, hän aloittaa kirjansa. Vanhojen ihmisten asioista puhuvat valtaosin keski-ikäiset, jotka pitävät itseään vanhuuden asiantuntijana. Harva kysyy näkemystä oikeilta asiantuntijoilta eli vanhoilta ihmisiltä itseltään. 

”He eivät tiedä vielä, millaista on olla vanha, mutta me tiedämme”, Ijäs sanoo.

Ijäksen kirja on kattava paketti vanhuuden eri alueista.  ”Toivon, että kirjani rohkaisee lukijaa ottamaan oman vanhenevan elämänsä ikiomakseen”, hän kirjoittaa.

Vanhuus on elämänkaaren viimeinen vaihe ennen kuolemaa. Kun hyvin käy, elämänkokemukset ovat iän karttuessa muuttuneet elämänviisaudeksi. Viisastumiseen voi vaikuttaa itse. Paljon on kiinni asenteesta: katsooko ihminen sitä, mikä elämässä on ollut ja on hyvin, vai jääkö katse jumiin asioihin, jotka eivät menneet, kuten olisi toivonut. Katkera vanha ihminen tihkuu etikkaa, kun taas viisaan vanhuksen on toinen kirjailija,  Eino Leino, aikanaan muotoillut näin:

”Niin eli ikänsä kaiken

pannen päivät päälletyksin
niin tulevat kuin menevät,
niin paremmat kuin pahemmat;
päällimmäiseksi paremmat.”

Kahdeksaakymppia lähestyvä Kirsti Ijäs ei halua, että häntä sanotaan enää työvuosien perusteella perheneuvojaksi.

”Meitä on mieheni kanssa ihmetyttänyt se, että yllättävän usein hänet määritellään entisenä kuulantyönnön Suomen-mestarina, vaikka siitä saavutuksesta on lähes kuusikymmentä vuotta. Toivomme, että meillä on arvoa juuri tällaisina vanhoina ihmisinä”, Ijäs kirjoittaa.

Jos elämänkokemuksesta karttunut viisaus ja tyyneys ovat vanhuuden rentoja puolia, kropan kiukuttelu ja voimien väheneminen ovat niitä puolia, joista kukaan ei tykkää, mutta jotka on hyväksyttävä elämään kuuluvina.

Ijäs näkee vanhuuden fyysisissä muutoksissa paljon samaa kuin mitä muistaa murrosiästään. Kehon muutokset pelottavat, mieli ailahtelee, eikä ihminen aina tunne itseään. On rakennettava uusi identiteetti, nyt vuorostaan vanhuksen identiteetti.

Yhteiskuntamme väheksyy nykyisin vanhuutta ja syyllistää vanhuksia. Vanhuksista puhutaan vain menoeränä, joka rasittaa työssä käyviä.

”Mikään sukupolvi ei luo uutta tyhjästä. Perustana on isien ja äitien työ, jonka pohjalta mennään eteenpäin”, Ijäs korostaa.

Nykyiset kahdeksankymppiset loivat perustan suomalaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle, ja suuret ikäluokat jatkoivat työtä. He kaikki ovat veronsa maksaneet ja työnsä tehneet ja maksavat yhä veroa eläkkeistään. Heidän tulee saada hyvällä omallatunnolla siirtyä lepäämään, kun seuraavat sukupolvet astuvat remmiin. Ijäs ei sano tätä, mutta vanhusten nykyinen määrä on myös ohimenevä ongelma. Se ratkeaa muutamassa vuosikymmenessä, sillä syntyvyys alkoi 50-luvulta lähtien laskea, ja tulevia eläkeläisiä on yhä vähemmän. 

Valoa vanhuuteen on paitsi tsemppikirja vanhuksille myös hyvä käsikirja heidän omaisilleen. Nasevan vanhenemisanalyysin lisäksi Kirsti Ijäs käy läpi vanhuuteen liittyviä eri osa-alueita kuntoilun tärkeydestä testamenttiin, hoitotahtoon ja omien hautajaisten suunnitteluun.

Hän korostaa, että on tärkeä muuttaa ajoissa asuntoon, jossa pärjää sittenkin, kun kroppa tekee tenää. Ijäs muutti itse miehensä kanssa joku vuosi sitten isosta omakotitalosta kerrostaloon ja miettii nyt, kuinka kauan he vielä mökkeilevät ja mitä mökille sitten tehdään.

On hyvä käydä ajoissa läpi myös kaikki kaappinsa ja kellarinsa, ettei se jää jälkipolvien tehtäväksi. Sama koskee muistojen komeroita ja kellareita. Viimeistään nyt on hyvä itkeä pois itkemättömät itkut, sopia jos on mitä riitoja, ja antaa anteeksi, kun siihen on vielä voimia.

Myös itselleen on osattava antaa anteeksi:

”Omaa mieltäni painavat erityisesti elämäni laiminlyönnit. Olen sivuuttanut tilanteita, joissa olisi pitänyt toimia toisin", Ijäs kirjoittaa. Erityisen pahalta hänestä tuntuu, että hän ohitti monesti lastensa kutsun tulla leikkimään tai pelaamaan tai vain olemaan heidän kanssaan. "Työkeskeisyys oli rasitteeni."

Kirjan lopussa Kirsti Ijäs vaatii oikeutta saada laulaa virsiä sittenkin, kun ei enää pääse omin voimin kirkkoon. Kun ihmisen elämän kantava voima on ollut luottamus Taivaan Isään, ei ole nykynuorten asia ryhtyä tietämään asioita muka paremmin.