John Boyne: Poika vuoren huipulla

Luin aikanaan John Boynen kirjan Poika raidallisessa pyjamassa, jonka loppu lähes järkytti. Istuin hiljaa kirjan luettuni ja mietin, mitä tässä siis tapahtui. Kirjassa ei koskettanut vain loppuratkaisu, vaan koko tarina, jossa pieni poika kertoo elämästään sota-ajan Saksassa. Näkökulma on lapsen, pohdinnat ja johtopäätökset ovat lapsen. Kirjaa lukeva aikuinen näkee tapahtumat aikuisen näkökulmasta ja osaa koota yhdessä lapsikertojan kanssa tarinan kokonaisuuden.

Poika raidallisessa pyjamassa sai suursuosion, ja siitä tehtiin myös elokuva.

Boynen uutuuskirja Poika vuoren huipulla muistuttaa osin hänen aikaisempaa menestyskirjaansa, mutta ei haittaa. Näkökulma on 7-vuotiaan pojan, joka kasvaa kirjan kuluessa murkkuikään.

Saksalaisen isän ja ranskalaisen äidin poika Pierrot on elänyt koko ikänsä Pariisissa. Kun hän jää orvoksi, Saksassa asuva täti ottaa hänet luokseen.  Täti on taloudenhoitaja vuoren huipulla sijaitsevassa linnassa. Linnan omistaa Merkittävä Mies, jolla on jakaus, pienet viikset ja tiukka katse.

Pojan arki asettuu pian uomiinsa, mutta sota alkaa järisyttää maailmaa hänen ympärillään. Ajan kuluessa nyt Pieteriksi nimetylle pojalle tapahtuu niin sanottu sammakonkeittoefekti: Sanotaan, että jos sammakon laittaa kylmään veteen ja vettä lämmittää hiljakseen, sammakko ei vaihtolämpöisenä älyä hypätä kattilasta vaan kiehuu lopulta hengiltä. Pieterin itsestäänselvyydet muuttuvat, miellyttämisen halu lisää muutosvauhtia, ja kun hän päätyy valinnan paikalle, hän ei enää tiedä, mikä on oikein ja mikä väärin.

Eikä tämä koske vain lapsia. Sananlasku sanoo, että ”jos antaa pahalle pikkusormen, se vie koko käden” – jos lähtee leikkimään asioilla tai aikeilla, jotka eivät ole oikein tai minulle hyväksi, kannattaa lopettaa ajoissa, ettei päädy pettämään tai tappamaan tai orjailemaan sellaista, mitä ei saa enää takaisin, vaikka pyytäisi anteeksi.

Ennen puhuttiin omantunnon paatumisesta, enää ei sellaista ilmaisua juuri kuule. Pieterin omatunto ei ehtinyt paatua, syyllisyys vääristä valinnoista painaa, ja hän haluaa selvittää asian tekemällä julkisen tunnustuksen. Kenen avulla, sekin on osa sovitusta.

LISÄÄ LAPSINÄKÖKULMIA

Peter Franzen: Tumman veden päällä

Affinity Konar: Elävien kirja

Sabine Kuegler: Viidakkolapsi

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Tatiana de Rosnay: Nimeni on Sarah

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

En tarttunut tähän kirjaan erityisen innostuneesti. Olin lukenut joitakin arvosteluja ja kirjan sisäkansi kertoi lisää juonesta. Arvelin niiden pohjalta, että tämä on genreä perheenhajoamisromaanit, ja niitä lukemisissani on ollut viime aikoina jo riittävästi, alkavat tuntua toistolta. Viimeksi olin lukenut Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla, jossa perheenäiti jättää kirjan lopussa lapsensa ja miehensä ja lähtee niin sanotusti etsimään itseään.

Tällä tavalla maailma loppuu -kirjan alkuasetelma on sama kuin Ihanissa naisissa rannalla: Erik ja Julia lähtevät lastensa kanssa kesähuvilalle meren rannalle ja tutustuvat naapurihuvilalle kesäksi muuttaneeseen boheemiin perheeseen. Tarinaa katsotaan myös lasten silmin.

Aluksi etenkään Julia ei ihan tiedä, kuinka suhtautua naapurihuvilan porukkaan. Perheen äiti on tosin hänen lapsuudenaikainen kesälomakaverinsa, mutta niistä ajoista on 25 vuotta. Toisellakin naapurihuvilalla on joku, näyttää olevan yksin lomaileva nainen, mutta hän torjuu jyrkästi kutsun tulla mukaan, kun boheemi perhe järjestää koko yön kestävät juhannusjuhlat.

Teirin kirjan juoni ei etenekään ennalta-arvattavasti. Loppuvaiheessa tulee julki salaisuuksia, jotka tuovat syvyyttä tarinaan - niin eri lailla asiat voi nähdä, jos toinen ei näe kuin pinnan, mutta toinen tuntee myös pinnan alaiset.

Kirjan lukee nopeasti, siinä on vain 287 sivua. Lopusta jää olo, että asiat taitavat lutviutua ja joskus kuvioiden hajoaminen voi olla onnenpotku.

Barbara Chase-Riboud: Orjatar

Orjakauppiaat sieppaavat nuoren naisen Afrikassa ja sullovat hänet valtamerilaivan uumeniin satojen muiden orjiksi rahdattavien kanssa. Musta kaunotar osuu laivan kapteeni Hemingsin silmiin ja hän haetuttaa naisen luokseen. Kun laiva saapui määränpäähänsä Amerikkaan, nainen on raskaana. Muistoksi lapsensa isästä hän ottaa kapteenin sukunimen.

Nainen ostetaan orjaksi Virginiaan puuvillaplantaasille. Tästä eteenpäin hän on laillisesti ja pysyvästi toisen ihmisen omaisuutta samalla tavoin kuin kotieläimet tai työkalut. Eletään 1700-lukua.

Kun synnyttämisen aika tulee, nainen synnyttää tyttären ja antaa tälle nimeksi Elisabeth. Bettystä kasvaa äitinsä veroinen kaunotar, vain vaaleaihoisempi. Plantaasinomistaja ottaa Bettyn jalkavaimokseen, ja tämä synnyttää isännälle monta lasta, joukossa Sally-niminen tytär.

Sallystakin kasvaa kaunotar. Hän on iholtaan vaalea, hänellä on kullanruskeat silmät ja paksut suorat hiukset, jotka ulottuivat ristiselkään. Lain mukaan orjien lapset ovat isännän omaisuutta, ja kun isännän tytär Martha avioituu plantaasinomistaja Thomas Jeffersonin kanssa, isä antaa tyttärelleen myötäjäisiksi muun mukana Sallyn, joka on pikkutyttö. 

 Orjalla ei ollut mitään omaa, eivät edes hänen lapsensa olleet hänen vaan isännän. Rahaa tarvitessaan isäntä saattoi myydä orjia yhtä lailla kuin hevosia tai puuvillaa. Jos isäntä tahtoi, hän saattoi rangaistukseksi vaikka hakata orjalta kädet ja jalat ja viimeiseksi pään varoitukseksi muille orjille. Laki sanoi, että orja oli omaisuutta, jolle omistaja sai tehdä, mitä halusi.

Barbara Chase-Riboudin kirja Orjatar kertoo Sally Hemingsin tarinan. Kirja itsessään on peruskamaa, luettava kyllä, etenkin koska aihe on kiinnostava, mutta kirjana ei sen enempää. Mutta kirjan avaama sisäpiirinäkökulma amerikkalaiseen orjuuteen hätkähdyttää siitä huolimatta, että asia on tuttu jo koulun historiankirjoista.

Martha Jefferson kuoli alta kolmekymppisenä synnytettyään kuusi lasta, joista kaksi selviytyi aikuisiksi. Marthan kuollessa Sally Hemings oli toisella kymmenellä, eikä mennyt monta vuotta, kun Thomas Jefferson teki hänestä jalkavaimonsa. Se olisi uponnut historian uumeniin lukemattomien samanlaisten kanssa, jollei Thomas Jefferson olisi ollut Amerikan presidentti, järjestyksessä kolmas.

Jefferson ei mennyt uusiin naimisiin vaimonsa kuoltua. Sen sijaan hän alkoi saada lapsia orjansa Sallyn kanssa. Lain mukaan orjan synnyttämät lapset olivat orjia, niin myös Jeffersonin Sallyn kanssa saamat pojat ja tyttäret. Sillä ei ollut merkitystä, että useimmat heistä olivat isänsä mukaan punatukkaisia, sinisilmäisiä ja vaaleaihoisia – mustaa perimää heissä oli enää yksi kahdeksasosa. 

Marraskuussa 1802 The Recorder -lehti teki Seiska-lehden veroisen jymypaljastuksen: Thomas Jeffersonilla on orja jalkavaimonaan ja hänen kanssaan lukuisia lapsia: 

Sallyn äiti Betty painosti tytärtään pyytämään isännältään vapautta itselleen ja lapsilleen. Vapautettu orja oli itsensä oma. Thomas Jefferson lupasi, että hän vapauttaa lapsensa sitä mukaa, kun nämä tulevat 21-vuotiaiksi. Mutta Sallya hän ei vapauttanut ennen kuin testamentissaan. Syy oli se, että Virginian lain mukaan vapautettujen orjien ei ollut lupa jäädä osavaltion alueelle, vaan heidän oli lähdettävä pohjoisvaltioihin, joissa orjuus ei ollut voimassa, ja Sallynkin olisi pitänyt muuttaa muualle.

Presidentti Thomas Jefferson omisti elämänsä aikana noin 600 orjaa.

Kirjan luettuani vietin tunteja netissä lukien lisää sekä Sallystä ja Jeffersonista että Amerikan orjuudesta.  Vuonna 1865, kun Amerikan sisällissota päättyi, Yhdysvaltain perustuslakiin tehtiin lisäys, joka kielsi orjuuden koko Amerikan Yhdysvaltojen alueella. Kaikki orjat vapautuivat, mutta se ei tarkoittanut, että elämä olisi tullut juurikaan helpommaksi. Jos lukee peräkkäin kirjat Tuulen viemää, Kuin surmaisi satakielen ja Piiat, jotka kattavat 100 vuoden ajanjakson orjien vapautuksesta lähtien, näkee, miten vähän oli lopulta muuttunut. 

Iso askel eteenpäin oli Barack Obaman valinta Yhdysvaltain 44. presidentiksi vuonna 2009. Hänen ja Thomas Jeffersonin presidentiksi valitsemisen välillä oli 108 vuotta.

Margaret Mitchell Tuulen viemää

Harper Lee Kuin surmaisi satakielen

Kathryn Stockett Piiat

Elokuva Hidden figures kertoo tositarinan 1960-luvulta, kun afroamerikkalaiset naismatemaatikot rikkovat älykkyydellään ja osaamisellaan rotuerottelun näkymättömiä ja näkyviä rajoja.

   

Osa Sally Hemingsin lapsista avioitui mustien kanssa, osa otti pohjoisvaltioissa valkoisen identiteetin, mikä onnistui heidän ulkonäkönsä vuoksi. Hänen jälkeläisissään on sekä mustia että valkoisia:

https://www.youtube.com/watch?v=33011JYnTGE

https://www.youtube.com/watch?v=bzZnqXvRSLE

Sally Hemingsillä oli Jeffersonin plantaasilla Monticellossa salainen oma huone, jonne oli sisäänkäynti Thomas Jeffersonin makuuhuoneesta:

http://www.dailymail.co.uk/sciencetech/article-4662350/Archaeologists-Sally-Hemings-room-Monticello.html

https://www.washingtonpost.com/lifestyle/style/for-decades-they-hid-jeffersons-mistress-now-monticello-is-making-room-for-sally-hemings/2017/02/18/d410d660-f222-11e6-8d72-263470bf0401_story.html?utm_term=.247ef3a6e884

Heikki Valkama: Pallokala

Pallokala on Heikki Valkaman esikoisdekkari, kustantajan tarkentamana gastrodekkari. Suomalainen huippukokki Riku Mäki kutsutaan arvostettuun kokkikisaan Japaniin. Kun kilpailu alkaa, tapahtuu murha, ja Riku Mäki huomaa olevansa liemessä.

Image- ja Mondo-lehtien päätoimittajana aiemmin tutuksi tullut Valkama tuntee Japanin, sillä hän on asunut siellä vuosia. Pallokalassa hän kertoo japanilaisesta ruoasta, tavoista ja kulttuurista niin laajalti, että kirja käy ensioppaaksi maahan matkustavalle, jos sellaista tarvitsee.

Japanilaisessa ravintolassa Riku Mäki katsoo, kuinka kokki tuo pöydän viereen elävän kilpikonnan ja katkaisee siltä pään niin, että tilattu kilpikonnakeitto on taatusti tuoretta.

“Ihmiset ovat taitavia näkemään toisissa kulttuureissa vikoja, mutta omien kulttuuristen konventioiden tarkastelu on monille lähes mahdotonta”, Riku ajattelee ja muistaa, kuinka tuli aikanaan lehtihaastattelussa maininneeksi, että oli Kauko-idässä syönyt koiraa. Hän joutui suomalaisen some-raivon kohteeksi “vaikka samat lemmikkien omistajat syöttivät kyseenalaistamatta koirilleen lehmää, intialaisten pyhää eläintä”.

Kirjan yleisesti ottaen sujuvassa kielessä silmä tökkää siellä täällä turhiin sivistyssanoihin. Kun kilpikonnakeitto valmistuu, Riku arvioi, että keiton "sekä maku että tekstuuri olivat miellyttävät”. Suurelle yleisölle kirjoittaessa kannattaisi vaihtaa kulttuuriset konventiot ja tekstuurit paikallisiksi tavoiksi ja rakenteiksi.

Pallokalan alku lähtee liikkeelle hitaasti, mikä johtuu osin laajasta japanipaketista ja osin Riku Mäen turhankin tarkkaan kerrotuista taustoista. Kirjailijalle on tarpeen, että hänen henkilöllään on mietitty historia, mutta lukija ei tarvitse siitä kuin olennaisen tiivistettynä. Mitä on tarpeen lisätä, sen voi tehdä matkan varrella juonen edetessä.

Pallokala ei ole dekkari, jossa päähenkilö tai poliisi ratkaisee vihjeiden avulla, kuka on murhaaja. Kirjan voi määritellä rikosromaaniksi, sillä murha kyllä tapahtuu, mutta ratkaisu lähinnä kävelee vastaan. Murha on Pallokalassa osin väline, jonka avulla kirjailija tutustuttaa lukijaa japanilaiseen ruokaan ja kulttuuriin. Jos se kiinnostaa tai alkaa lukiessa kiinnostaa, niin hyvä. Jos sen sijaan tarttuu kirjaan halutessaan lukea murhamysteeristä ja miten se ratkaistaan, Pallokala ei ole paras valinta.

LISÄÄ JAPANIA

Haruki Murakami 1Q84

Japanilaisen Haruki Murakamin kolmiosainen jättiromaani on yhtä aikaa trilleri, fantasiaromaani ja rakkaustarina. 

KIINALAINEN DEKKARISARJA

Qiu Xialong Kuolemanjärvi

Ylikomisario Chen Cao tutkii murhia, joista monien taustalla on tapahtumat Maon aikana. Siinä sivussa avataan kiinalaista kulttuuria ihmissuhteista ruokalajeihin.

LISÄÄ ENTISTÄ JA NYKYISTÄ KIINAA 

Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit  

Suomalaisen bisnesmiehen kiinalainen vaimo katoaa ja jättää lapsen isälle, kun poika on alta vuoden. Aikuistunut poika matkustaa Kiinaan ottamaan selvää, miksi äiti jätti lapsensa.