Eganin
kirjassa on palarakenne, kuten tällä hetkellä monilla muillakin.
Juoni rakentuu pala palalta. Kirjan luvut kertovat ajallisesti eri
vaiheista ja luvuissa on vuoron perään eri päähenkilöt. On
hauska nähdä edellisen luvun päähenkilö sivuhenkilönä
seuraavassa luvussa ja tietää hänestä enemmän kuin vuorossa
olevan luvun päähenkilö tietää.
Kirjan
edetessä alan odottaa, että paloista muodostuisi sähäkämpi
juoni, mutta kertomus puksuttaa eteenpäin aika tavanomaisena
nykypäivän romaanina. Nuoruus on sähläystä, huumeita, kotoa
karkaamista, vaihtuvia seksikumppaneita, itsensä tai elämän
tarkoituksen hakemista. Missä on pihvi?
Jossain
vaiheessa panen merkille, että kukaan henkilöistä ei ole
onnellinen - no Bennie varmaan ajoittain uran edetessä ja
avioliittonsa alkuvuosina tai Sasha löydettyään miehen ja saatuaan
lapset.
Mutta
valtaosa henkilöistä kokee olonsa huonoksi, tavalla tai toisella.
Senkö vuoksi ihmisten pitää päihdyttää itseään, koska elämä
ilman päihteitä on onnetonta? Terapeutti on monen vakiovarustus.
Karkeasti yleistäen: jos tausta on kohtuutavallinen, mikä elämässä
on niin ongelmallista, että syntyy solmuja, joita täytyy turruttaa
huumeilla ja viinalla? Tai käydä kalliilla rahalla setvimässä
ammatti-ihmisen kanssa?
Tarina
etenee ja henkilöt vanhenevat. Edelleen tuntuu kuin kirjailija olisi
käyttänyt epiduraalipuudutusta. Huiput ovat poissa, kertomus menee
keskikäyrää. Mietin, mikä tämän kirjan sanoma tai idea on? Mitä
tästä pitäisi jäädä mieleen muhimaan, ajatuksiin pohdittavaksi?
Lopussa
se kirjailijan ”sanoma” ilmeisesti tulee, viimeisellä sivulla.
Bennie vilkaisee Alexia, vanha harmaatukkainen mies, ja sanoo: ”Sinä
kasvoit aikuiseksi, Alex, ihan niin kuin me kaikki muutkin.”
Niinhän
siinä käy, jos vuosia riittää, että aikuisiksi tullaan ja
harmaapäiksi. Semmoinen tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti