Toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista on kirjoitettu kirjoja vaikka mistä näkökulmasta. Ei Sinikka Paavilaisen kirjan näkökulmakaan ole uusi, mutta vähemmän on kuitenkin romaaneja, jotka sijoittuvat Leningradiin, kun saksalaiset piirittivät kaupunkia lähes 900 päivää
.
Piiritys ei ollut aivan 100-prosenttinen, mutta niin tiukka, että ruokaa kaupunkiin saatiin hyvin vähän ja satojatuhansia ihmisiä kuoli nälkään. Viranomaiset pienensivät ihmisten päivittäistä ruoka-annosta kerta toisensa jälkeen. Tuli aika, jolloin elintarvikekorttia vastaan sai enää satunnaisesti jotain plus yhden leipäviipaleen päivässä, ja leipään oli sekoitettu ties mitä sahajauhosta alkaen. Nälkään nääntyvässä ja pakkasissa jäätyvässä Leningradissa syötiin mitä vain, kissoja, koiria, rottia, tapettia, kengänpohjia, vöitä, jopa ihmisiä.
Paavilaisen kirjan päähenkilö, leningradilainen näyttelijä Innokenti Lukov kieltäytyy omantunnon syistä lähtemästä rintamalle. Hän piileskelee kaupungissa ja pitää päiväkirjaa, jossa toistaa toistamistaan, että hänen omatuntonsa ei salli hänen tappaa ketään. Lukov vaihtaa olinpaikkaa, yöpyy milloin missäkin, jopa hautausmaalle kaivetussa haudassa.
Kirjan edetessä herää kysymys, eikö sekin ole tappamista, jos vie nälkää näkevän vähäistäkin vähäisemmistä eväistä osan? Rintamakarkurina Innokenti ei saa elintarvikekortteja, ja hän käy syömässä milloin äitinsä, milloin ystäviensä yhä pikkuruisempia ruokia? Missä kohtaa menee itsekkyyden raja? Ja toisaalta, mitä vaihtoehtoja Innokentilla on? Tuliko tämä kysymys missään kohtaa Innokentille itselleen mieleen?
Luettuani kirjaa jonkin matkaa, alan etsiä tietoa, perustuuko se tositapahtumiin vai onko kyseessä fiktio. Itse kirjasta sitä tietoa ei löydy. Muualta luen, että tämä on fiktiota, mutta kirjailija on lukenut kymmeniä piirityksestä kertovia kirjoja, jotka sisältävät aikalaisten päiväkirjamerkintöjä, haastatteluja ja faktatietoa piirityksen vaiheista. Historiallisten tapahtumien peruskuvio menee kirjassa siis siten, kuin se oikeastikin eteni.
Siltä osin Muistiinpanoja piiritetystä kaupungista rinnastuu Victor Klempererin kirjaan Haluan todistaa.
Hitlerin noustessa valtaan vuonna 1933 Victor Klemperer oli Dresdenin yliopiston professori. Hän piti sieltä alkaen sodan loppuun asti päiväkirjaa, jossa kulkee lomittain arkielämän muuttuminen, maailmantapahtumat ja Saksan politiikka. Klemperer menettää työpaikkansa, koska on juutalainen. Sukulaisia ja naapureita katoaa, ensin ulkomaille, sitten heitä aletaan pidättää. Klempereriä suojelee pitkään pidätykseltä se, että hänen vaimonsa on ei-juutalainen saksalainen, mutta lopulta sekään ei auta.
SAMAA AIHEALUETTA
Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu, kooste Paavolaisen sota-ajan päiväkirjoista. Kirja alkaa Talvisotaa edeltävästä kesästä 1939 ja jatkuu rauhantekoon vuonna 1945. Olavi Paavolainen työskenteli sodassa tiedotuskompaniassa.
J. M. G. LeClézio: Harhailevä tähti, aiheena pakeneminen ja pakolaisuus Euroopassa sodan aikana ja sen jälkeen. Pääosassa on ranskalainen juutalaistyttö Ester.
