Jorn Lier Horst: Luolamies

”Kunnon dekkari”, ajattelin, kun pistin Luolamiehen kannet kiinni.

Kirjassa on kiinnostava juoni, joka etenee sutjakkaasti sitä mukaa, kun tutkijat löytävät uusia johtolankoja ja oivaltavat yhdistää jo olemassa olevia uudelleen. Rikostutkija William Wistingillä ei ole tolkuttomia henkilökohtaisia ongelmia. Hän ei ole alkoholisti, eikä pelaa kaksoispeliä lain yli (kuten uutuusdekkaristi Jenny Rognebyn Leona, tympeä tyyppi). Hän ei laiminlyö lapsiaan tai vaimoaan – no, vaimo on kuollut ja lapset ovat jo aikuisia, mutta välit lapsiin ovat ookoo.

Kirjan fokus on rikoksessa ja ratkaisussa, vaikka Wistingin yksityiselämäkin on mukana, vähitellen myös juonenkäänteissä. Mikä mainiota, tässä kirjassa ei myöskään mässäillä silmittömillä kidutuksilla, mikä on nykyisin trendinä etenkin ruotsalaisissa ja tanskalaisissa dekkareissa. Murha on tehty yksinkertaisesti iskulla päähän, uhria ei ole nyljetty tai poltettu tai muulla tavoin rääkätty kuoliaaksi. Mutta kuka on uhri ja kuka on tekijä?

Joulukuusta hakemassa olevat isä ja pikkupoika löytävät metsäaukiolta kesävaatteissa olevan kuolleen miehen. Taskussaan miehellä on kutsu elokuussa olleeseen tapahtumaan. Mitään muuta taskuista ei löydy, eikä sormista saa enää sormenjälkiä. Kuka hän on?

Samaan aikaan William Wistingin tytär Line tulee käymään lapsuudenkodissaan. Line on toimittaja, ja hän tekee juttua muutaman talon päässä asuneesta naapurista, joka on istunut nojatuolissaan kuolleena neljä kuukautta, ennen kuin hänet löydettiin. Löytäjä oli sähkömies, joka soitti ovikelloa ja näki vainajan kurkatessaan lopulta ikkunasta.

Linen juttuaiheena on kaupunkien yksinäisyys. Joku voi olla niin unohdettu, että kukaan muu ei kaipaa häntä kuin sähköyhtiö ja yhtiökin sen vuoksi, että sähkölasku on maksamatta. Edesmenneen elämää tutkiessaan Line havaitsee, että kaikki ei näytä olevan ihan kohdallaan. Mikä mies hän lopulta oli?

Norjalaisen Jorn Lier Horstin (Jornissa pitäisi olla o:n päällä poikkiviiva) Luolamies pysyy hyvin koossa, lukijalle paljastetaan uusia käänteitä sopivassa tahdissa ja loppu on yllätys.  Horst on entinen rikostutkija, joka on saanut dekkareillaan useita palkintoja, muun muassa Pohjoismaiden parhaalle dekkarille myönnettävän Lasiavaimen. William Wisting on hänen vakiopäähenkilönsä.

Jostain syystä en ole aiemmin huomannut tätä kirjailijaa. Luolamiehen luettuani pistin Helmetiin varauksen Horstin kahdesta muusta suomennetusta dekkarista.