Naseva
dekkari on hyvä konsti irtautua töistä. Kristina Ohlssonin Daavidintähdet on siihen
oiva valinta. Ohlsson on tämän hetken ruotsalaisdekkaristien
parhaimmistoa. Hänen kirjoissaan on yleensä hyvin koossa pysyvät juonet,
yllättävät loppuratkaisut, eikä kirjailija yritä saada extrapointseja
ällösäväytyksillä kuten yksityiskohtaisilla kidutuskuvauksilla, mihin suuntaan
osa dekkarikirjailijoista on kirjojaan kehitellyt.
Ohlssonin
uutuus vie Tukholman juutalaiseen seurakuntaan, jossa tapahtuu
peräperää kolme murhaa. Niillä täytyy olla jotain tekemistä toistensa kanssa,
mutta mitä tekemistä? Tutkinta vie moneen suuntaan, ja tutkijat hakevat pitkään, miten
eri lonkerot kuuluvat yhteen, vai kuuluvatko?
Ohlsson
rakentaa juonen taiten ja pitää lukijan otteessaan loppuun asti. Juoni on monimutkainen, tarkkana täytyy olla, mutta ratkaisu on yllättävyydessään johdonmukainen,
ja se selviää vasta viime vaiheessa. Kokonaisuutena siis hyvä lajinsa edustaja.
Mitenkään
itse juoneen liittymättä kirjasta nousee sivuhuomiona esiin ruotsalaisia
näkemyksiä tasa-arvosta ja sukupuolisyrjinnästä. Kirjailija on kirjoittanut niitä
sivulauseisiin itsestäänselvyyksien tapaan. Itsestäänselvyyksinä siinä
mielessä, että hän ei kysy, miksi Fredrikan työ poliisissa on niin tärkeä, että hän voi kerta toisensa jälkeen laistaa sovitun koti-illan pomon soittaessa tai
myöhästyä tuntitolkulla, vaikka on vannonut tulevansa ajoissa kotiin. Mutta kun
Fredrikan professorimies saa kutsun luennoimaan ulkomaille ja kysyy vaimolta lupaa lähteä, vaimo sanoo ettei mies
tietenkään voi mennä, sillä kuka hoitaa lapset? Vastakohtaisuus korostuu, kun Fredrikalle tulee ulkomaankeikka. Se on ilmoitusluontoinen asia, siihen ei kysytä mieheltä lupaa. Mikä ero?
Sukupuolisyrjinnästä
Ohlsson kirjoittaa: ”Alex avasi oven ja piti sitä auki Fredrikalle. Jos hänen
tyttärensä olisi nähnyt hänet, tämä olisi pitänyt pitkän luennon siitä, millaista
sukupuolisyrjintää oli pitää ovea auki naisille.” Suomalaisittain ajatellaan
kait yleensä, että on kohteliasta pitää ovea auki toiselle.
Samaan
aikaan Fredrika on kirjailijan sanoin "äänettömän
viestinnän mestari" joka kertoo tunnetiloistaan ”ruumiinkielellään”. Miksi
hän ei käytä sanoja, vaan odottaa, että toinen lukee hänen ajatuksensa niskan
asennosta tai ilmeistä?
Mutta poliisina
Fredrika on osaava ja rikos tulee selvitetyksi tässäkin tapauksessa.
