Kirjahyllyssäni
on tätini peruja Eeva Joenpellon Lohja-kirjat, ja päätin katsoa, miten ne
kestävät uudelleen lukemisen vuosien jälkeen. Hyvin kestivät. Kirjat luettuani
mietin, minkähän takia nämä ovat jääneet unohduksiin, kun samantyyppistä Täällä Pohjantähden alla –kirjaa
luetaan ja arvostetaan edelleen?
Vetää kaikista ovista on ensimmäinen Joenpellon neliosaisesta
Lohja-sarjasta, jossa hän kuvaa länsiuusmaalaisen paikkakunnan elämää
kansalaissodan päättymisestä eteenpäin.
Kirjoissa paikkakuntaa ei nimetä, mutta Joenpelto on myöntänyt sen olevan Lohja, jossa hän asui pitkään. Kirjat ovat Vetää kaikista ovista, Kuin kekäle kädessä, Sataa suolaista vettä ja Eteisiin ja kynnyksille.
Kirjoissa paikkakuntaa ei nimetä, mutta Joenpelto on myöntänyt sen olevan Lohja, jossa hän asui pitkään. Kirjat ovat Vetää kaikista ovista, Kuin kekäle kädessä, Sataa suolaista vettä ja Eteisiin ja kynnyksille.
Kertomuksen
alussa viimeisetkin henkiin jääneet punavangit palaavat vankileireiltä koteihinsa.
Heidän joukossaan on Grönroosin Tiltan parikymppinen poika Vieno. ”Kröönruusi itte”
on kuollut vankileirillä.
Tiltan
serkku Salme on naimisissa kauppias Hännisen kanssa, joka on aikanaan saapunut
paikkakunnalle jostain Itä-Suomesta. Hänninen yrittää tavalla ja toisella
päästä piireihin, mutta hän ei ymmärrä länsiuusimaalaista mentaliteettia ja
tapaa ilmaista asioita - tai olla ilmaisematta, sillä paljon on oivallettava
ilmeistä, eleistä ja vaikenemisesta.
Vaimoaan kauppias
kohtelee rumasti. Hurrasin mielessäni, kun kirjan edetessä alistettu Salme
Hänninen alkaa nostaa päätään ja tehdä omia juttujaan välittämättä miehen
äyskimisestä, murjotuksesta ja suoranaisista kielloista.
Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat
toisensa ja tietävät tai ovat tietävinään toistensa asiat. Hännisen
tyttäret, itsetietoinen Inkeri ja tunteellinen Anja, vievät osiltaan tarinaa
eteenpäin, samoin Grönroosin Vieno.
Kauppias Hännisen
käyttäytymisen taustat aukenevat, kun Joenpelto ottaa mukaan Hännisen äidin ja
siskon. Äidin kautta kirjailija näyttää, miten isien ja äitien valinnat
kulkevat eteenpäin seuraaviin sukupolviin. Katkaisemiseksi tarvitaan joku
Inkerin kaltainen tarpeeksi omapäinen ihminen, johon sukuperimä tömähtää.
Loppua kohti
sarjaan tulee aika lailla myös ajankohdan politiikkaa, kuten vasemmiston
jakautumista keskenään riiteleviin porukoihin. Siitä on puhuttu myöhempinä
vuosikymmeninä vähemmän toisin kuin esimerkiksi Lapuan liikkeestä ja
Suur-Suomi-hankkeista. Jäin miettimään, onko tämä suomalaisten erityispiirre
vai ihan yleisinhimillinen ominaisuus, että aletaan riidellä
yksityiskohdista ja jakaudutaan kuppikuntiin niin, että suuri yhteinen tavoite
hajoaa?
Palavien
kommunistien yksi suuri unelma on se, että työpaikat siirtyvät työläisten
omistukseen patruunoilta ja sahanomistajilta. Neuvostoliitossa se toteutettiin,
mutta ei se oikein pelittänyt. Onko niin, että ihmisessä on jokin valuvika, ainakin kateus ja
ahneus, minkä vuoksi maan päälle ei saada aikaan paratiisia? Onneksi
Gröroosin Tilta ei ole lukemassa esimerkiksi Sirpa Kähkösen kirjaa Graniittimies.
Osa kirjan henkilöistä
puhuu Lohjan murretta, joka toispaikkakuntalaiselle on alkuun melkoista
salakieltä. Mutta siihen tottuu nopeasti ja sitä alkaa ymmärtää. Murteen
nasevat ilmaisut hymyilyttävät monessa kohtaa.
Jossain
mielessä Joenpellon Lohja-sarja rinnastuu Margaret Mitchellin Tuulen viemään, joka on historiallisesti kiinnostava ja
psykologisesti oivaltava romaani, vaikka siitä tehty elokuva on kutistettu
rakkaustarinaksi. Molemmat kirjoittavat seudusta, jonka tuntevat, molemmat ovat
kuunnelleet vanhempien ihmisten kertomuksia sodasta ja sodan jälkeisestä ajasta
ja molemmat tuntevat paikkakuntalaisten ajatuksenkulut, sopivaisuussäännöt ja
kielen.
Muita samantyyppisiä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti