Topias Haikala: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot

Pimeän jälkeen liikkuvat olennot on kirja, jota ei voi määritellä yhdellä sanalla. Se on romaani, jossa on filosofinen loimilanka. Se on vankasti kiinni tässä maailmassa, mutta ylittää samalla itsestään selvästi realismin ja maagisen rajan.

Jotain outoa tapahtuu Helsingissä. Töölössä kipunoi kummallisesti, Haagassa on nähty karhu, Ruskeasuolla outo kissa, yksi väittää, että se on varis ja se lensi Kaisaniemeen. Herttoniemessä kulkee koira, joka ei pelkää mitään, ja sen mukana on pieni poika. 

Reaalimaailmassa kolme varttuneeseen ikään ehtinyttä veljestä miettii kukin tykönään, missä kummassa neljäs veli on töissä, kun hän ei koskaan puhu siitä mitään. Veljeksistä Olavi on Harmajalla luotsina, Antero professori yliopistolla ja Juhani Kannelmäen seurakunnan pappi, mutta mitä tekee Samuel? Veljesnelikon äiti on hänkin huolissaan nuorimmasta pojastaan, mutta luottaa siihen, että järkevä poika tietää itse mitä tekee.

 

Vanhin veli Juhani on pettynyt työhönsä ja elämään. Yllättävä kohtaaminen Kannelmäen kirkkopuistossa vie hänet matkalle tuntemattomiin ja samalla tuttuihin maisemiin. Samaan aikaan Antero avaa työhuoneessaan Helsingin yliopistossa kummallisen kirjan ja muuttaa sen myötä oman että muutaman muunkin elämän.

Harmajan luotsiasemalla työskentelevä Olavi kokee puolestaan elämänsä suurimman katastrofin, kun hänen seitsemänvuotias poikansa jää auton alle ja kuolee. Tapaaminen shanghailaisen kollegan kanssa muuttaa tilanteen. 

Kirjan edetessä hahmot solmiutuvat toisiinsa ja kysymykseksi jää, mikä on yön kissa? Romaanin kieli on sujuvasti etenevää, kepeää lukea ja samalla omaperäistä ja kaunista. 

Topias Haikala on kolmekymppinen toimittaja, joka viimeisteli romaaninsa 8 kuukauden vanhempainvapaalla, kun lapset nukkuivat. 

https://enostone.fi/…/haikala-topias-pimean-jalkeen…/

Kirjakaupoista, nettikirjakaupoista ja äänikirjana.

 

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Kun kirjastot menivät kiinni koronapandemian alussa, ryhdyin lukemaan omasta hyllystä kirjoja, joista olin tykännyt joskus vuosia sitten. Oli kiinnostavaa, kuinka erilaisia ajatuksia ja näkökulmia niistä nousi uudella lukukerralla verrattuna siihen, mitä oli jäänyt päällimmäiseksi mieleen kauan sitten luetusta.

Hyllyyn jäi uusintalukematta vielä muutama, joita olin katsonut sillä silmällä. Nyt tartuin Ulla-Lena Lundbergin Jäähän.

 

Luin Jään ensimmäisen kerran, kun se voitti Finlandia-palkinnon kymmenen vuotta sitten. Muistikuva oli, että kieli oli kaunista ja tarina koskettava, pappi oli sympaattinen ja papin vaimo tiukkis. 

 

Toisella lukemisella ymmärsin papin rouvaa toisella tavalla: mies on tyyppiä kiltti, jolta riittää aikaa kaikille vastaan tuleville ja joka niin ollen tulee kauppareissultakin kotiin tunteja myöhässä. Saaristolaiset rakastavat nuorta, iloista ja empaattista pappiaan ja uskoutuvat hänelle huolineen. Siinä mielessä oikea mies oikealla paikalla. Mutta vaimo alkaa väsyä, kun kaikki arjen pyörittäminen jää hänen vastuulleen.

 

Sodan jälkeen saariston pappilassa eletään vielä pitkälti omavaraisesti. On lehmät ja possu ja kanoja, on keittiöpuutarha ja niitty, josta täytyy saada karjalle talveksi heinät. Elintarvikkeet ovat osin vielä kortilla, isännän pitäisi kalastaa ruuanlisää, mutta ei hän tahdo ehtiä, vaikka tykkääkin kalastamisesta, koska aikataulut pettävät koko ajan. 

 

Pappi lähtee myös silloin tällöin naapurikunnan papin luokse koko päiväksi, mikä on toki ymmärrettävää, sillä uusi saa neuvoja ja vinkkejä pitempään saaristossa olleelta kollegalta. Mutta kaiken sen ajan vaimo pyörittää taloutta ja hoitaa lapsen. Alkaisi varmaan joillain muillakin vaimoilla jossain vaiheessa ohimoita kiristää. Siitä saa lapsikin osansa: hän kasvaa kurissa, joka tiukkenee äidin väsymyksen ja ärtymyksen myötä, ja niitä sääntöjä ei pappikaan uskalla rikkoa, vaikka sydäntä särkee lapsen itkun kuunteleminen.

Pappi ihailee ja rakastaa vaimoaan ja on sitä mieltä, että hänen elämänsä olisi paljon huonommin ilman asioihin tarttuvaa ja osaavaa Monaa. Monan rakkauteen tuo ravintoa intohimo, joka onneksi hehkuu avioparin välillä edelleen. Harmi, että on pidettävä taukoa, ettei tule liian aikaisin toista lasta, kun ehkäisyyn ei ole muuta konstia. 

 

Avioparin persoonat ja keskinäiset välit on kuvattu taiten, siinä ymmärtää molempia. Sivusta heidän elämäänsä seuratessa lukija näkee myös enemmän syitä ja seurauksia, kuin mitä he näkevät, jotka elävät sitä päivä kerrallaan tulevaisuus verhon takana. Myös kyläyhteisö on osuvasti kuvattu, elinolot, ihmiset ja ihmisten väliset suhteet. 

 

Kieli on kaunista, paikoin viipyilevää mutta ei liian. Pappi ja hänen vaimonsa ovat tosia kaikkine puolineen. Kirjan loppu nostaa vaimossa pintaan selviytymistavan, joka tuntuu ympäristöstä oudolta, mutta on jatkumo hänen persoonalleen. Sitä jää miettimään, miten perheen elämä jatkui kirjan jälkeen – tarina mukailee Ulla-Lena Lundbergin omia lapsuudenkokemuksia.

 

 

NÄMÄKIN OLEN LUKENUT UUDELLEEN JA TÄLTÄ NE  MAISTUIVAT

 

Täällä Pohjantähden alla

Missä kuljimme kerran