Merja Mäki: Itki toisenkin, Gummerus

Eihän siitä koskaan hyvää seuraa, kun joku kävelee paikalle besserwisserinä ja alkaa komentaa, että asiat on tehtävä näin ja teidän omat tavat ovat ihan syvältä. 

Siinä kohtaa ei silläkään ole merkitystä, että monet vanhoista tavoista voivat olla aikansa eläneitä ja paikalle kävelleen tiedot ja kokemukset toimisivat paremmin. Se tapa, millä tulokas tietonsa lanseeraa, kääntää kohderyhmän valistajaa vastaan.

Kun suomalaiset sota-aikana saapuivat Itä-Karjalaan ja pystyttivät sinne hallintonsa, paikalliset asukkaat katsoivat heitä epäluuloisesti ja peläten. Eikä ihme, pelkäämään he olivat oppineet jo aiemminkin, kun ennen sotaa suomalaiskylistä oli alettu viedä ihmisiä. Musta auto ajoi yöllä mökin eteen, kansanviholliseksi yhtäkkiä syytetyt katosivat sen uumeniin, ja harva heistä palasi kotiin. Valtaapitäviin ei siis kannattanut luottaa, mutta myös se tapa, jolla monet suomalaiset alkoivat asioita hoitaa, sai paikalliset pitkälti takajaloilleen. 

 

No, ei besserwissereiden osakaan ollut ihan yksinkertainen. Kun tokaluokkalaisella tytöllä pää kuhisi täitä eikä ollut täipulveria, niin eihän siinä auttanut kuin ajaa hiukset pois. Mikä taas oli tytölle hirvittävä häpeä, olla pulipää niin kuin pojat! Sen jälkeen tokaluokkalainen kantoi ikuisesti kaunaa terveyssisarelle.

Ne, jotka lähtivät töihin suomalaisille, saivat tuntea naapureiden karsastuksen. ”Odotahan kun meidän miehet tulevat takaisin, sinulle ei hyvin käy”, naapurin vanha täti sihisi Larjalle, joka palaa kotikylään käytyään opettajakoulutuksessa Suomessa. Hän oli jo toiminut kyläkoulun opettajana, mutta uudet päättäjät edellyttivät, että koulutuksen pitää vastata Suomen laatutavoitteita. Larjan vaihtoehdot oli päivittää osaamistaan uusien valtaapitävien vaatimusten mukaisesti tai jäädä työttömäksi.

 

Merja Mäen romaani Itki toisenkin liittyy löyhästi hänen ensimmäiseen kirjaansa Ennen lintuja (linkki alla), mutta hyvin löyhästi, vain yksi päähenkilöistä on mukana jo ensimmäisessä romaanissa.  

 

Pidin Ennen lintuja -kirjasta ja tartuin Mäen kakkosromaaniin isoin odotuksin. Myös sen vuoksi, että tätä ovat arvostelijat kovasti kehuneet kuten myös lukijat esimerkiksi Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä.

Ihan luettava kirja Itki toisenkin on, ei siinä mitään. Mielenkiintoisinta oli nähdä asemasodan vaihe paikallisten asukkaiden silmin. Kirjan ihmiset ovat aidon oloisia ja tapahtumat etenevät kuten ne olisivat voineet mennä oikeassakin elämässä. Tarinan uoma on kuitenkin sen verran kapeampi, etten tästä  sillä tavoin innostunut kuin Merja Mäen edellisestä.

Mikä ei tarkoita, että tämä olisi huono. Sanon niin, että jos joku kysyy hyvää lomalukemista, tämä ei olisi suosituslistassani ensimmäisten joukossa, mutta isommassa pinossa mukana.

Olavi Paavolainen, jonka Synkkä yksinpuhelu ilmestyi sodan jälkeen, kirjoittaa osin samasta ajankohdasta. Synkkä yksinpuhelu on Paavolaisen sota-ajan päiväkirja (linkki alla).  Paavolaisen kirja sijoittuu pitkälti samoihin maisemiin kuin Itki toisenkin, ja jos se aikakausi ja tapahtumat kiinnostavat enemmälti, Synkkää yksinpuhelua kannattaa ainakin vilkaista.

 

SAMAA AIHEPIIRIÄ

 

Olavi Paavolainen Synkkä yksinpuhelu

 

Merja Mäki Ennen lintuja

 

Petra Rautiainen Tuhkaan piirretty maa

Merete Mazzarella: Jotain muutakin kuin tämä

Kaverini kertoi lähipiirinsä 6-vuotiaasta, jolle oli luettu kirjaa eläinlapsista. Yhtäkkiä lapsi keskeytti ja kysyi: ”Mutta mistä se ensimmäinen eläin tuli? Koska eihän sinne voinu noin vaan joku muna tupsahtaa.” 

Sitä samaa kysyy myös Merete Mazzarella, joskin eri sanoin, uusimmassa kirjassaan Jotain muutakin kuin tämä.

 

Mazzarella on pohtinut viime vuosina kirjoissaan erilaisia ilmiöitä ja elämänvaiheita. Kirjojen runkona on hänen omakohtainen tarinansa, jota hän lihottaa siteeraamalla aiheesta näkemyksiään esittäneitä puhujia ja kirjoittajia ja kommentoi heitä. Mazzarella on alkujaan suomenruotsalainen pohjoismaisen kirjallisuuden professori.

Uusimman kirjan liepeessä todetaan, että ”Mazzarellan teokset pureutuvat ajan ilmiöihin ja herättävät keskustelua”, joten kirja uskosta ja uskomisesta on siis ajan ilmiö.

Kirjailija aloittaa toteamalla, että hänen suomenruotsalaisissa piireissään uskosta ei puhuta. Se on hyvin henkilökohtainen asia, ja jos aiheen ottaa esiin, se on jotenkin noloa ja vaivaannuttavaa tai herättää jopa ylimielistä vastustusta tyyliin et kai sä nyt oikeesti aio meille sitä jouluevankeliumia lukea. Jos keskustelua syntyy, ihmiset kiirehtivät korostamaan, että eivät he uskonnollisia ole, vaan henkisiä tai hengellisiä tai agnostikkoja, jos eivät sano olevansa ateisteja.

Mutta, Mazzarella miettii, minkä vuoksi hänen tanskalaiset sukulaisensa keskustelevat kiinnostuneesti uskonasioista yhtä lailla kuin muustakin?  

 

Tässä kohtaa pysähdyn miettimään, että olenhan minäkin käynyt omissa suomenkielisissä piireissäni keskusteluja uskonnoista ja uskomisesta siinä kuin muistakin aiheista. Mitä minun piirini ovat: työyhteisöt, kaverit, sukulaiset, naapurit, aikanaan myös lasten kavereiden vanhemmat ensin hiekkalaatikolla ja sittemmin vanhempaintoimikunnissa sun muissa. Rajattu piiri omalla laillaan, kuten meistä jokaisella.

Mazzarella kertoo olleensa itse aina jossain määrin kiinnostunut uskonasioista. Kirjaa kirjoittaessaan ja aihetta tutkiessaan hän alkaa käydä silloin tällöin kirkossa, rukoilee ja lukee Raamattua sieltä täältä. Ja käy keskusteluja ihmisten kanssa.

 

Seuraavan kerran pysähdyn, kun Mazzarella alkaa siteerata filosofeja, kirjailijoita ja muita aihetta pohtineita. Monet väittämät ovat sellaisia, että normaalilogiikalla ne kaatuvat heti, vaikka tulisivat niin sanotusti suurenkin filosofin suusta. Esimerkiksi 1900-luvulla elänyt matemaatikko ja filosofi Bertrand Russell kiistää Mazzarellan sanoin ’kiivaasti’ Jumalan ja tuonpuoleisen olemassa olon perustellen: ”Uskonto perustuu ensi sijassa pelkoon. Se on osittain tuntemattoman kammoa ja osittain toiveajattelua, että jonkinlainen isoveli olisi tukena kaikissa vaivoissa ja kiistoissa.”

Monessa kohtaa Mazzarella tuo napakastikin esiin omaa näkemystään, mutta tässä kohtaa hän vaan siteeraa. Itse ajattelen tuon luettuani, että mitä sitten? Varmasti moni on alkanut viimeistään kuolemaa pelätessään etsiä Jumalaa ja mahdollisuutta, että elämä jatkuu rajan takana. Mutta ei pelko todista sitä eikä tätä tuonpuoleisen olemassaolosta tai olemattomuudesta. Jos Jumala ja rajantakaisuus on olemassa, se on, pelkäsipä ihminen tai ei. Ja jos sitä ei ole, sitä ei ole, pelkäsipä ihminen tai ei.

 

Kirjan lopputulema on lempeä ja rauhallinen, mutta en spoilaa kertomalla, mihin kirjailija päätyy. Saa jäädä jokaisen omaksi katsottavaksi.

Yleisesti ottaen: jos kirjan ansiokkuus on kiinni siitä, herättääkö se omia ajatuksia ja omaa pohdintaa, niin tämä on kyllä ihan kiinnostava kirja.

 

Kustantaja Tammi

Suomentanut Raija Rintamäki

 

SAMANTYYPPISTÄ

 

Hannu-Pekka Björkman Valkoista valoa

 

Kristiina Hanhirova Rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta, Siltala

”Tästähän sukeutui vallan oivallinen romaani”, totesin kun laitoin kirjan kannet kiinni. Johanna Annolan Valkenee kaukainen ranta on uusi lisä viime vuosina ilmestyneisiin suomalaisiin historiallisiin romaaneihin. Annola on historian tutkija ja tuntee erityisesti 1800-luvun, jonka loppuvuosiin kirjan tapahtumat sijoittuvat.

Kirjan alku on samantyyppistä kuin monissa uusissa historiallisissa romaaneissa: Ulrika on virkamiehen vaimo pienessä kaupungissa, hänen poikansa kirjoittaa vuoden päästä ylioppilaaksi ja Ulrikan aika kuluu koristautumisessa, seurustelussa muiden rouvien kanssa, puutarhan hoidossa ja miehen uran tukemisessa. Rahvaan kanssa ollaan tekemisissä suunnilleen sen verran, mitä piian ohjeistaminen vaatii.

 

Mutta koht’sillään kaikki muuttuu: aviomies löytyy kuolleena. Ulrikan haaveet sortuvat yksi toisensa perään, kun hänelle alkaa selvitä, mikä hänen tilanteensa on. 

 

Tuoreen lesken on ryhdyttävä elättämään itseään ja poikaansa, jotta poika pystyy jatkamaan opiskelua. Ystävätär tuo Ulrikan nähtäväksi paikanhakuilmoituksen, jossa etsitään johtajaa kaukana Hämeessä sijaitsevaan vaivaistaloon. Ei todellakaan Ulrikan mielen mukaista hommaa, mutta kun muutakaan ei ole, hän laittaa hakemuksen postiin ja tulee valituksi. 

 

Johanna Annola rakentaa kiinnostavasti ihmissuhdeverkostoa Ulrikan uuden elämän ympärille. Päällimmäisinä ovat vaivaistalon johtokunnan puheenjohtaja ja vaivaistalon asukkaat, elämän kolhimat naiset, heitteille jätetyt vanhukset ja kunnan vaivaisiksi päätyneet miehet. Alussa he ovat Ulrikalle pelkkää massaa, mutta ajan kuluessa massa alkaa eriytyä ihmisiksi, joilla on jokaisella oma menneisyytensä. 

 

Kun Urika saa hommista otteen, hän rinnastuu Enni Mustosen Kasvattitytär-kirjan Hedda Noraan ja Kaari Utrion Rautaliljan Amelie Ståhliin, jotka kumpikin joutuvat pistämään löysäilyyn tottuneen porukan järjestykseen. Ulrika on kuitenkin elävämpi hyvine ja huonoine puolineen kuin Hedda Nora, joka jää henkilökuvaksi oikeasti eläneestä kartanonrouvasta.

 

Myös Ulrika on historiallinen henkilö, hänen tarinansa esikuvana on vaivaistalonjohtajatar Hanna Tamminen, leski ja aikuistuvan pojan yh-äiti. Esikuva kerrotaan kirjan lopussa ja se lisää vielä kiinnostusta tarinaan. Kun historiallisten romaanien faktat ovat kohdallaan, niiden kautta pääsee katsomaan, miten ennen elettiin, mitä ajateltiin, miten ihmisiä arvioitiin ja kohdeltiin. Ei vain köyhää kansaa, vaan myös ns. paremman väen piirissä arvoasteikot olivat tiukat. 

 

Kirjan lopun tunnelmassa on samaa kuin yhdessä lempparissani, Eira Pättikankaan kirjassa Talvella päivät ovat pitkiä. Molemmista jää olo, että olisin lukenut pitempäänkin, miten päähenkilön elämä tästä etenee. Kenties Johanna Annola kirjoittaa Ulrikalle jatkoa.

 

Sellaisia terveisiä kustantajalle, että kirjan takakannesta ei ole kiva lukea liian pitkälle menevää juoniselostusta. Mieluummin luen tarinan kirjasta kuin referaattina takakannesta, mikä pilaa osin lukukokemusta.

 

SAMAN TYYPPISIÄ

 

Mikaela Strömberg Sophie 

 

Kaari Utrion Helsinki-romaanit 

 

Eira Pättikangas Talvella päivät ovat pitkiä 

 

Paula Nivukoski Nopeasti piirretyt pilvet

 

Patricia Harman Hoper Riverin kätilö

 

Elisabet Aho Sisar 

 

Enni Mustonen Kasvattitytär 

 

Pirjo Tuominen Itkevät syvät vedet