Gunilla Boëthius: Elämänmittainen salaisuus

Viime vuosina yleistyneet dna-testit ovat saaneet aikaan yllätyksiä siellä ja täällä.  Yksi yllättynyt on ruotsalainen toimittaja ja kirjailija Gunilla Boëthius. Hän aloittaa kirjansa Elämänmittainen salaisuus viiden vuoden takaisesta tilanteesta, jolloin hän vietti iltaa ystäviensä kanssa, kun hänen puhelimensa soi. Toisessa päässä oli sukututkijaystävä, joka kertoi saaneensa Gunillan dna-testin tulokset. Niiden mukaan Gunillan isä ei ollut hänen isänsä.

Tieto on shokki, sillä Gunilla oli ollut läheisissä väleissä erityisesti isänsä kanssa, paljon paremmissa kuin Suomesta kotoisin olevan äitinsä kanssa. Kohta vahvistuu, että biologinen isä on suomalainen kenraali Paavo Talvela, jonka sihteerinä Gunillan äiti työskenteli ennen sotaa ja osin sota-aikanakin.

Gunilla on vihainen, pettynyt ja huijattu. Alkujärkytyksestä toivuttuaan hän lähtee kerimään tilannetta auki ja aloittaa äidistään. Mitä äidille oli tapahtunut, ennen kuin hän muutti Ruotsiin? Miksi hän meni naimisiin Carl Gustaf Boëthiuksen kanssa, josta tuli myöhemmin tunnettu ruotsalainen kansanvalistaja ja yhteiskunnallinen keskustelija.

 

Entä Gunillan isäkseen luulema Carl Gustaf, mikä on hänen taustansa? Missä hän ja äiti tutustuivat? Tiesikö isä, että äiti oli vast’ikään tullut raskaaksi entiselle pomolleen, kun suostuu Carl Gustafin kosintaan? 

 

Sen jälkeen täytyy lähteä etsimään myös miestä nimen takana: Kuka ja mikä oli Paavo Talvela, Gunillan biologinen isä, jota hän ei koskaan tavannut?

Gunilla, joka on luullut kuuluvansa professoreja ja pappeja vilisevään sivistyssukuun, saa tietää, että vaikka biologinen isä oli kohonnut kenraaliksi, hänen vanhempansa olivat renki ja karjakko. Siis Gunillan oikeat isovanhemmat. Isän puolelta Gunillalla on Suomessa myös melkoinen määrä sukulaisia, joihin hän alkaa tutkimuksensa edetessä ottaa yhteyttä.

Kirja on taiten kirjoitettu, kuten voi toimittajalta ja kirjailijalta odottaakin. Gunilla päästää lukijat niihin tunnemyrskyihin, joita uusi tilanne saa aikaan. Mielenkiintoista on myös se, miten pikkuhiljaa lapsuuskodin tietyt tilanteet, tunteet ja toimintatavat alkavat avautua uudesta näkökulmasta – äiti kantoi salaisuutta, joka väistämättä vaikutti hänen käyttäytymiseensä.

Yksi kiinnostava näkymä päätarinan ohessa on se, miltä suomalaisuus ja Suomen historia näyttää Ruotsista katsottuna. Gunilla tajuaa olevansa 100-prosenttisesti suomalainen, koska molemmat biologiset vanhemmat ovat Suomesta. Gunillan suomenruotsalainen äiti oli täysin kaksikielinen, mutta lapsilleen hän ei suostunut puhumaan suomea, vaan totesi sen olevan maailman vaikein kieli. ”Hän muka teki minulle palveluksen, kun ei tuputtanut minulle tuota mystistä kieltä. Hän vei minulta isäni äidinkielen ja teki minusta pysyvästi vajavaisen todellisessa kotimaassani.”

Kustantaja Siltala

Suomennos Veli-Pekka Ketola

 

SAMANTYYPPISIÄ

 

Karin Ehrnrooth Vinoon varttunut tyttö

 

Pauliina Aminoff Äiti meidän

Ritva Hellsten Lea

Ida Pimenoff Kutsu minut

Tuula-Liina Varis Maan päällä paikka yksi on

Laura Honkasalo Metsästä tuli syöjätär

  

 

Birgitta Björn: Onnellisesti perille

Yllättävän moni tuttuni on ollut vaeltamassa Santiago de Compostelaan tai suunnittelee matkaa. Omissa aikeissani ei sellaista ole, mutta päädyin silti lukemaan Birgitta Björnin kirjan Onnellisesti perille. Hyvä kun luin, sillä kirja on paljon muutakin kuin matkaopas.

Kirjan takakannen teksti kertoo lähtökohdan: Nainen, jonka hartia eivät kestä talvitakin painoa, haikailee kävelystä pyhiinvaellusreittiä Espanjaan. Kaikki todennäköisyydet ovat matkaa vastaan. Järkisyistä huolimatta vaelluskuume ei laannu, ja kun tulee mahdollisuus pitää töistä kesä vapaata, nainen kysyy mieheltään: Haluaisitko lähteä mukaani matkalle? Ja haluaisitko kantaa minunkin tavarani, koska minun kroppani ei kantamista kestä? Mies lupaa lähteä.

Kirjan rakenne on oiva. Aukeaman toinen sivu palvelee niitä, jotka suunnittelevat matkaa tai haluavat muistella omaa matkaansa. Siinä kerrotaan konkretiaa matkan etenemisestä: paljonko käveltiin sinä päivänä, mikä oli sää, minkälaiseen paikkaan saavuttiin, miten yövyttiin.

Viereiselle sivulle on koottu asioita aiheittain. Otsikoita on kävelytuttavuuksista paskaan päivään, pieniin ihmeisiin ja keskeyttämisen pohdintaan. Sillä sivulla tehdään myös mielen matkaa, ajatusten, tunteiden ja asenteiden. Mitä tehdä, kun jotkut heräävät retkeilymajoissa aamuneljältä ja alkavat kolistella ja keskustella? Entä kun ei löydy lounaspaikkaa tai majapaikat ovat täynnä tai sade on kastellut kengät ja kaikki ärsyttää? 

 

Kanssakulkijat ovat iso osa matkantekoa. Joukosta löytyy jopa sielunkumppaneita, sellaisia, joiden kanssa haluaa pitää yhteyttä matkan jälkeenkin. Jokaisesta kirjaan päätyneestä kohtaamisesta oppii jotain, vähintään sen, miten monenlaisia meitä täällä maan päällä on. Erityisesti koskettaa auttavaisuus, niin muiden matkalaisten kuin paikallisten. 

 

Matkan kuluessa huomaa muuttuvansa. Omat ajatukset, vaatimukset ja käyttäytyminen muokkautuvat. Kotiin tultua Birgitta Björn pyörittelee silmiään järkyttyneenä siitä tavaramäärästä, mikä siellä on, kun viiden viikon matkan pärjäsi yhden rinkan sisällöllä. 

 

Matkan yksi seuraus on se, että Birgitta ja miehensä käyvät läpi kaikki kodin tavarat ja laittavat eteenpäin sellaiset, joita eivät tarvitse. ”Vähemmän on enemmän” tuntui matkalla hyvältä ajatukselta, ja nyt se koskee nyt myös kotia.

Kun vaelluksesta on kulunut enemmän aikaa, sen vaikutukset näkyvät yhä sosiaalisissa suhteissa, kehon hyvinvoinnissa, mielen rauhassa ja tunteissa. ”Eihän ihmisen ole tarkoitus sammaloitua eläissään. Ennemminkin on tarkoitus mennä eteenpäin kevyemmällä mielellä ja notkeammalla askeleella”, Birgitta Björn summaa.

Kjell Westö: Molly&Henry

Kirja lähtee liikkeelle kuin juna, yksitoikkoisesti, vain maisemat vaihtuvat. Talvisodan syttyminen on erottanut Mollyn ja Henryn. Molly on näyttelijä, joka lähtee kiertueelle Ruotsiin keräämään tukea Suomelle. Henry on toimittaja, joka seuraa sotaa rintamalla kirjeenvaihtajana. Näkökulma on ensin Mollyn. Henry jatkaa, ja sitten taas vie Molly tarinaa eteenpäin, kertoo kiertueen päivistä ja viikoista. 

Alkutilanne on kyllä kiinnostava. Mutta henkilöt eivät ole eläviä, eivät edes päähenkilöt. Iso syy siihen on kertomisen tapa, se sama, mitä vierastin Westön aiemmassa kirjassa Tritonuksessa. On kertoja, joka kertoo, että nyt Mollylle käy niin ja nyt hän sanoo noin ja ajattelee näin ja tekee tuolla tavoin. Henkilöt jäävät ulkokohtaisiksi, ikään kuin niitä katselisi lasin läpi. 

Edes sitaatit eivät tuo rytmiä tekstin junamaisuuteen. Niitä ei eroteta sitaattimerkeillä tai repliikkiviivalla, vaan teksti etenee pötkössä tyyliin ”Molly yritti uudelleen. Eikö sinulla ole mitään? Kaikki kelpaa, mahorkkakin. Nitsevo, Venho sanoi. Minulla ei ole yhtään.”

 

Sota loppuu, tulee välirauha, arki. Kummankin elämässä toistuvat samanlaiset tilanteet, ongelmia töissä, ryyppäämistä kavereiden kanssa, ruokapulaa. Välillä  ollaan rakastavaisia, sitten taas riidellään. Pinnan alla on pelko, että sota alkaa uudelleen. 

 

Mutta ei tämä kirja huono ole, joskaan ei loistava. 

Helsingin historiasta kerrotaan kiinnostavia arjen yksityiskohtia kuten kuinka välirauhan talvena pitkin kaupunkia pinottiin hurjat määrät polttopuita Rautatieasemaa myöten. Varustauduttiin seuraavaan talveen, jos Saksasta koksikuljetukset loppuu. Westö on tehnyt hyvin taustatyön, kuten aina. 

 

Loppua kohti kirja monipuolistuu. Tarinaan tulee syvyyttä, päähenkilöt heräävät eloon ja tekstiin tulee kauneutta. Etenkin kun jatkosota alkaa, eteen tulee lauseita, joiden kohdalla täytyy pysähtyä ja lukea uudelleen. Kertomukseen tulee myös selkeä loppu, se ei vain katkea. 

Kiinnostava yksityiskohta on myös Henryn tiukka ateismi, jota hän tuo siellä täällä esille. Sitten vanha tuttu palauttaa hänen mieleensä kansalaissodan ajalta tilanteen, jonka Henry on sulkenut alitajuntansa kellariin tiukasti oven taakse. Syyllisyys tunkee taas esiin, ja siitä hänelle ainoa pääsy on kieltää se mahdollisuus, että joskus hän joutuisi "Korkeimman" käsiin ja tilille tekosistaan, kuten äiti aikanaan opetti. Henryn mieleen ei juolahda, että hän voisi ymmärtää nuorta minäänsä ja antaa itselleen anteeksi, olla sille nuorelle miehelle armollinen. Ei, syyllisyys pitää tunkea takaisin kellarin oven taa ja yrittää olla välittämättä, kun se siellä aika ajoin meuhkaa.

Samalla lailla kantaa Eccu lopun ikänsä elämäänsä vammauttavaa syyllisyyttä kirjassa Missä kuljimme kerran. Se on edelleen Westön paras, ja sen olen lukenut useampaan kertaan. Nämä muutkin kyllä lukee, mutta en välttämättä enää toista kertaa.

  

KJELL WESTÖN AIEMPIA

 

Missä kuljimme kerran

Tritonus

Rikinkeltainen taivas