Patience on
päätynyt Hope Riverin kaivoskylään ystävänsä rouva Kellyn mukana, joka muutti
sinne perittyään isoäidiltään pikkuisen maatilan. Rouva Kellyn kuoltua kävi
ilmi, että hän oli testamentannut sen ystävälleen Patiencelle.
Maatilan
lisäksi koulut käynyt kätilö rouva Kelly jätti osaamisensa Patiencelle, joka
oli ollut hänen apunaan synnytyksissä ja oppinut työn käytännössä. Kukaan ei kysy
Patiencen koulutuksesta vuoden 1929 syrjäseuduilla, eikä Patience puhu siitä,
kuten ei puhu muustakaan menneisyydestään.
Hope Riverin
kätilö on sympaattinen kirja. Kaivoskylän ihmiset tulevat tutuksi, kun Patience
käy auttamassa synnytyksissä. Tarinan edetessä rakentuu kuva myös siitä, mitä
ja miksi Patience on paennut.
Yksi
mielenkiintoinen osa kirjaa on mustien ja valkoisten rinnakkaiselo. Kaivoksissa
miehet työskentelevät rinta rinnan ihonväristä välittämättä, mutta kaivoksen
ulkopuolella rotuerottelu on voimissaan siitä huolimatta, että orjien
vapauttamisesta on kohta 70 vuotta. Valkoinen tohtori kieltäytyy hoitamasta
mustia synnyttäjiä, vaikka mustalta äidiltä menisi henki. Patience ei suostu
erottelemaan apua tarvitsevia ihonvärin mukaan, mistä seuraa omat ongelmansa.
Oman lisänsä
tarinaan tuo kirjan alussa tapahtuva pörssiromahdus, jota seuraa lama. Maanviljelijöiden
ahdinkoa pahentaa kesän 1930 rutikuivuus.
Mutta
Patiencelle taitaa loppujen lopuksi käydä hyvin. Vuosi vuodelta pidän enemmän
kirjoista, jotka vahvistavat sitä, että elämässä voi käydä hyvin. Vaihtoehtoinen
näkemys on, että elämä kyntää pohjamudissa ja yhä kurjempana jatkuu. Etenkin
näin marraskuun kuraisessa pimeydessä
tarvitaan valoa ja tulevaisuudenuskoa: kyllä se kevät sieltä taas tulee.
LISÄÄ KIINNOSTAVIA KÄTILÖROMAANEJA
LISÄÄ MUSTIEN ELÄMÄSTÄ USAssa