Venla Hiidensalo: Karhunpesä

Tartuin kiinnostuneena Venla Hiidensalon ”kiitettyyn sukupolviromaaniin”. Lukemisen jälkeen on kahtaallinen olo. Kirjassa on paljon hyvää, mutta joissain kohdin floppasi.

Molemmat päätarinat ovat mieleen jääviä, sekä maisemista kadonneen Voiton että saareen naitetun Olgan. Kiinnostavuutta lisää se, että Hiidensalo kertoo omasta suvustaan, tarinoilla on siis tosipohja.

Romaani alkaa, kun Matalena palaa Suomeen vuosien jälkeen. Hän haluaa ehtiä isoäitinsä kuolinvuoteelle, ennen kuin tämä siirtyy rajan tuolle puolen. Isoäiti hokee horroksensa keskellä lausetta: Etsi isä. Matalena arvelee isoäidin tarkoittavan isäänsä Voittoa ja alkaa tutkia, mihin Voitto oli kansalaissodassa kadonnut. Tässä kohtaa ajattelin, että kappas, Matalena keksii heti, mitä ’isää’ isoäiti tarkoittaa. Matalena saa Voiton vaiheet myös tosi sutjakkaasti selvitetyksi.

Kansalaissota oli raju ajanjakso Suomen historiassa. Vasta itsenäistynyt kansakunta jakautui kahtia ja väki alkoi tappaa toisiaan. Kansalaissodan päätyttyä valkoiset voittajat kostivat raskaalla kädellä hävinneille punaisille. Heitä ammuttiin oikeudenkäynneittä joukkohautoihin sinne sun tänne latojen taakse ja niittyjen reunoihin. Loput kuljetettiin vankileireille, joissa heitä kuoli nälkään ja tauteihin. Osa punaisista pakeni rajan yli Neuvostoliittoon. ’Punikin pentu’ oli leima, jota hävinneiden lapset kantoivat aikuisiksi asti. Haava valkoisten ja punaisten välillä lähti umpeutumaan vasta talvisodan tullen, jolloin yhteinen vihollinen yhdisti ja veli asettui veljen rinnalle väristä välittämättä Suomen itärajaa puolustamaan.

Kun Matalena alkaa selvittää Voiton vaiheita, hän ottaa yhteyttä kansalaissodassa kadonneita tutkivaan Ilmariin. Ilmarilta tulee tietoa, mutta Hiidensalo ymppää turhaan mukaan harlekiinitarinaa. Jos juonen olisi siltä osin pitänyt tiiviimpänä, kokonaisuus olisi uskottavampi ja napakampi.

Edeltävien sukupolvien tapa vaieta hankalista asioista on puolestaan taas oivaltavaa kuvausta. Niinhän se on mennyt, että suvun salaisuuksia on tungettu komeroihin, joissa ne sitten kolkuttelevat ja vaikuttavat tuleviin polviin. Monet elämänkäänteet, joita aiemmat sukupolvet pitivät salassa,  eivät enää ole hävettäviä, joten toivoa voi, että komeroihintunkemistapa jää historiaan ja jatkossa suvuissa puhutaan tarpeen mukaan asiat auki.

Kovasti ihmettelin kirjassa leskeksi jääneen isän toimintaa. Hän naitti tyttärensä suttuiselle äijälle, jonka entinen vaimo oli kuollut epämääräisissä oloissa. Voiko isä suostua sellaiseen vain saadakseen rauhan uuden vaimon päsmäröimään mökkiin? Mutta noitakin tapauksia varmasti on, mistäpä muualta satujen ilkeät äitipuolet juontaisivat juurensa.

Kirjan kieli on siellä täällä vähän turhan koukeroista, mutta yleisesti ottaen Karhunpesä on sujuvaa luettavaa.

Jos kirjan hyvyyttä mittaa sillä, että se herättää ajatuksia, silloin Karhunpesä on hyvä kirja. Tiivistämällä muutama rönsy pois ja lisäämällä oikoteihihin muutaman juonenmutkan siitä olisi tullut vielä parempi. Mutta näinkin ihan luettava kokonaisuus.

Kansalaissodasta vielä: tiedätkö, millä puolella sinun sukulaisesi olivat?

AIHEESTA LISÄÄ

Elisabeth Aho: Sisar

Kiinnostava romaani Helsingistä kansalaissodan aikana ja jälkeen.

Mervi Kaarninen: Punaorvot 1918

Tutkimus punaorvoista

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Kattava kertomus siitä, miten kansalaissotaan päädyttiin ja miten siitä mentiin eteenpäin.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Toinen kattava kertomus siitä, miten kansalaissotaan päädyttiin ja miten siitä mentiin eteenpäin.

Kjell Westö: Kangastus 38

Vuonna 1938 vaikuttaa yhä se, kuka oli punainen, kuka valkoinen.

Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä

Neuvostoliittoon siirtyneen Otto Wille Kuusisen toinen vaimo, Aino, kertoo elämästään ja itärajan yli panneiden punaisten elämästä Neuvostoliitossa.

Håkan Nesser: Yksinäiset

Tässäpä oiva dekkari kesälukemiseksi. Håkan Nesser on hyvä kirjailija ja paranee vain vuosien mittaan.

Kun ruotsalaiset dekkarit nousivat 90-luvulta lähtien suosioon yli maan rajojen, niissä oli otteessa pitävän juonen lisäksi yhteiskunnallista analyysia ja mukaan otettiin myös päähenkilöpoliisien yksityiselämää. Kurt Wallander, Van Veeteren ja kumppanit ovat niin todentuntuisia ihmisiä, että dekkarilukijat keskustelevat heistä kuin tutuistaan.

Nyttemmin monet ruotsalaisdekkaristit ovat siirtyneet äklöihin juoniin, joissa viivytään kidutuksissa ja perversioissa, uusimpien joukossa muun muassa tympeä Varistyttö. Pahakaan ei aina saa palkkaansa - Varistytössä koko juoni jätetään tyystin kesken ilman mitään klousausta.

Niihin verrattuna Håkan Nesserin vastikään ilmestynyt Yksinäiset on mukavan rento lukea. Se on selkeä rikosromaani, jossa on alku, rikoksen selvittely ja loppuratkaisu. No, loppuratkaisusta voi olla useampaa mieltä, mutta omasta näkökulmastaan se on perusteltu.

Kirjan alussa metsästä löytyy jyrkänteeltä pudonnut kuollut mies. Kyseessä voisi olla onnettomuus tai itsemurha, jollei miehen tyttöystävä olisi kuollut samassa paikassa samalla lailla 35 vuotta sitten.  Mitä tapahtui kuuden hengen ystäväporukassa ennen tyttöystävän kuolemaa?

Nesser vie juonta hyvin eteenpäin. Hän avaa oven kerrallaan, ja uusi ovi löytyy aina, vaikka välillä tuntuu, että nyt tuli umpikuja.

Komisario Barbarotti -sarjaa on tätä ennen suomennettu kolme, mutta ei haittaa, vaikka ei olisi niitä lukenut, Yksinäiset on oma kokonaisuus.  Barbarotti-sarjaa on Ruotsissa ilmestynyt jo viideskin, täytyy seurata, milloin se tulee suomeksi.