Kaikki
se valo jota emme näe on viehättävää lomalukemista huolimatta siitä, että vastoinkäymisiä kirjassa riittää, eikä kaikille käy lopultakaan hyvin. Jostain syystä kirjasta tulee silti valoisa olo - ehkä sen vuoksi, että se jättää jälkeensä toivon. Vaikka just nyt menee huonosti, selviytyminen
on mahdollista ja kaikki voi kääntyä hyväksi
Ranskalainen
Marie-Laure menettää äitinsä ja sokeutuu sen jälkeen. Hänen isänsä ei jää surkuttelemaan omaa ja tyttärensä
kohtaloa, vaan katsoo, mitä kortteja hänellä on kädessään ja ryhtyy pelaamaan
niillä. Hän opettaa Marie-Lauren selviämään kotikaduillaan rakentamalla
kaupunginosasta pienoismallin. Koskaan tyttö ei koe, että hän olisi isälle
taakka tai pettymys.
Kirjan
toinen päähenkilö on saksalainen Werner, joka on päätynyt kouluikäisenä
orpokotiin pikkusiskonsa kanssa. Werner on synnynnäinen tekniikan huippulahjakkuus.
Hän rakentaa radion, jolla kuuntelee siskon kanssa öisin salaa ranskankielisiä
radiolähetyksiä.
Sitten
Saksassa nousee valtaan Adolf Hitler. Kohta saksalaiset ryhtyvät valloittamaan naapurimaitaan, ja
18-vuotiaaksi varttunutta Werneriä kutsuu palvelus Saksan armeijassa. Kun tulee Ranskan vuoro, Marie-Laure pakenee
isänsä kanssa Pariisista Bretagneen, Saint-Malon muurien ympäröimään vanhaan
kaupunkiin.
Kaikki
se valo jota emme näe alkaa elokuusta 1944, jolloin liittoutuneet ovat
ryhtymässä pommittamaan saksalaisten valtaamaa Saint-Maloa. Kirjailija alkaa
punoa juonta kuljettamalla lukijaa väliin Wernerin ja väliin Marie-Lauren
lapsuudessa, ja sitten taas nykyhetkessä eli vuodessa 1944. Voi kuulostaa
sekavalta, mutta ei ole, nyörit punoutuvat hyvin yhteen.
Tarinaan
tuo lisäkiinnostavuutta se, että Saint-Malon kaupungin pommitus on tosi tapahtuma.
Kaupunki oli Hitlerin viimeisiä asemia ennen lopullista häviötä.
Liittoutuneiden pommituksen jälkeen kaupungin 865 talosta jäi pystyyn 182, ja
nekin vaurioituneina.
On
tavallaan kummallista, että kirja, jossa on niin paljon vastoinkäymisiä, on
silti sävyltään luottavainen ja rohkaiseva. Kun
Kaikki se valo jota emme näe -kirjan rinnalle laittaa vaikkapa Antti Holman kehutun
uutuuskirjan Järjestäjä, jälkimaku on aivan vastakkainen.
Antti Holma
on sympaattinen, komea, hyvä näyttelijä ja sujuva kirjoittaja. Mutta hänen
kirjansa Järjestäjä on ankeuttaja. Päähenkilöllä menee huonosti ja sitten vielä huonommin. Hänen työpaikallaan
kukaan ei voi luottaa kehenkään. Naamatusten ollaan kaveria, mutta selkään
puukotetaan heti, jos siitä on itselle jotain hyötyä. Yleisfiilis on ahdistus
ja masennus.
Jos
ajatuksena on vertaistuki, että kaikki me, joilla menee kurjasti, voidaan
yhdessä vaipua kaivoon, niin miten se auttaa? Paremmin auttaa se, jos kirjan
tarina rohkaisee luottamaan, että näistäkin voi selvitä. Sillä se on
totta. On paljon ihmisiä, jotka nousevat kanveesista jaloilleen ja jatkavat
elämäänsä kenties vahvempina ja ainakin viisaampina - tietää, millaisia valintoja
ei ainakaan kannata tehdä, jos mahdollista.
Toki kirja voi antaa ymmärryksen siitä, mitä ihmiselle on tapahtunut, kun on päätynyt sellaiseen jamaan. Mutta pelkkä ymmärtäminen ei pitemmän päälle hirveästi auta, ja vähiten
auttaa se, että sykertyy hänen kanssaan kaivon pohjalle huokaamaan, miten elämä on
paskaa.
