Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Marcus Goldman on lennähtänyt esikoisteoksellaan USAn myyntilistojen kärkeen. Nyt pitäisi kirjoittaa seuraava kirja, mutta se ei ota syntyäkseen.

Kun Marcus kuulee oppi-isänsä Harry Quebertin puutarhasta löytyneestä ruumiista, hän lähtee Harryn tueksi Auroran pikkukaupunkiin ja ryhtyy tutkimaan, mistä oikein on kyse. Mutta totuus pakenee aina juuri, kun sen luuli saavuttaneensa. Mysteerin ytimessä on nuorena kadonnut Nola - kuka ja mikä hän lopulta oli.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on sekä dekkari että rakkausromaani, enemmän kuitenkin dekkari. Juoni on taitavasti rakennettu. Kirjan rakenne on erilainen, mutta ei niin pirstaleinen, että alkaisi tuottaa ongelmaa pysyä kartalla.

Juonessa tulee muutamassa kohden hauska hyppy eteenpäin, kun näyttää, että se oli sitten tässä, mutta eipä ollutkaan. Syyllisiä ei tule epäilleeksi koko aikana, ja loppuratkaisu on yllätys. Se on aina dekkareissa hyvä juttu. Hesarissa joku aika sitten olleessa haastattelussa kirjailija kertoi, että hän ei itsekään tiennyt, kuka on syyllinen, ennen kuin vasta vähän ennen loppua.

Yksi lukupiiriläisistämme totesi Jennystä, sivuhenkilöstä, että tämä joutui tyytymään B-vaihtoehtoon ja varaelämään, kun ei saanutkaan unelmoimaansa Harrya. Jenny jäi kotikaupunkiinsa Auroraan ja meni naimisiin ihan kivan paikallisen miehen kanssa. Kolmenkymmenen vuoden ajan Jenny on kuitenkin haikaillut saavuttamattoman perään ja miettinyt, mitä elämä olisi voinut olla, jos Harry olisi valinnut Nolan sijasta hänet.

Näitä tapauksia on yhdellä ja toisella. Kuka ei saanut sitä miestä tai naista, jonka olisi halunnut, kuka ei päässyt opiskelemaan, mitä olisi halunnut, kuka ei saanut sitä työpaikkaa, minkä olisi halunnut…

Joskus elämä armahtaa. Haikailija näkee esimerkiksi nuoruudenrakkautensa viisikymppisenä alkoholistina ja tajuaa, että mulle taisikin käydä hyvin. Tai unelmien työpaikka menee konkurssiin vuoden päästä. Tai päätyy ovien sulkeuduttua opiskelemaan alaa, josta tajuaa, että eiku tää onkin mun juttu! B-vaihtoehto olikin paras.

Mutta aina ei käy niin. Pahimmillaan haikailija jää jumittamaan vuodesta toiseen sen perään, mitä ei saanut, ja häneltä jää olemassa oleva elämä elämättä. Hän ei näe, mitä hänellä on, kun hän tuijottaa sitä, mitä häneltä puuttuu.

Eurovaaleissa pudonnut Eija-Riitta Korhola sanoi viisaasti: Niin on hyvä kuin käy. ”Oli suuri vapaus tajuta tämä. Sillä sen jälkeen kaikki on lahjaa. Eikä sisäisesti vapaa ihminen menetä koskaan mitään, sillä niin on hyvä kuin käy”, Eija-Riitta kirjoittaa blogissaan.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on 800-sivuinen, missä on mittaa vähän liikaa. Käsikirjoitus olisi kannattanut pistää muhimaan ja sitten tiivistää kaikenmaailman nyrkkeilymatsikuvauksia ja jättää esimerkiksi henkilögalleriassa tarpeeton Marcuksen äiti pois, vaikka hän karikatyyrinä ihan hauska onkin. Kustannustoimittaja olisi vaihtoehtoisesti voinut auttaa kirjailijaa tiivistämään kirjaa. 

Mutta tällaisenakin opus on rento kirja kesäloman alkuun, kun aikaa on monta viikkoa, mutta ei halua heti taakse jääneiden työpaineiden jälkeen mitään kauhean syvällistä.

Samaa aihepiiriä on

Harry Potter -kirjailijan J.K. Rowlingin aikuisten kirja Paikka vapaana. Se sai sekä kriitikoilta että ostavalta yleisöltä laimean vastaanoton, mutta minusta se on ajatuksia herättävä kirja pikkukaupungin ihmissuhteista, salaisuuksista, syistä ja seurauksista.

Kaarlo Stenvall: Stenvallit stadissa Victor Klemperer: Haluan todistaa

Akateemisen alennusmyynnin poistokorista lähti mukaani Kaarlo Stenvallin 600 aaneljäkokoista sivua käsittävä järkäle Stenvallit stadissa. 

Joku vuosi aiemmin Suomalaisessa kesätöissä ollut poikani osti poistohyllyltä toisen samanlaisen järkäleen. Se oli Viktor Klempererin päiväkirjat, jotka oli julkaistu nimellä Haluan todistaa.

Molemmat kirjat kertovat minämuodossa samasta ajanjaksosta lähihistoriassa. Stenvallit stadissa on Kaarlo Stenvallin omaelämänkerta 1930-40-luvun Helsingistä. Victor Klempererin päiväkirjat kertovat Saksan Dresdenistä vuodesta 1933 vuoteen 1945.

Lainasin Klempererin pojaltani lomalukemiseksi. Aluksi luin sitä silloin tällöin muun lomassa, mutta pikkuhiljaa päiväkirjamerkinnät alkoivat vetää, ja lopulta istuin tiiviisti kirja kädessä viimeiselle sivulle asti.

Stenvallit stadissa teki saman. Alkuun luin kirjaa muutama sivu kerrallaan, mutta vähitellen se otti otteeseensa. Lopulta senkin kanssa oli istuttava yhtä putkea niin pitkään, että kirja oli luettu.

Haluan todistaa

Hitlerin noustessa valtaan vuonna 1933 Victor Klemperer oli Dresdenin yliopiston professori. Hän kirjaa päiväkirjaansa sekä arkielämän yksityiskohtia että mainintoja maailmantapahtumista ja Saksan politiikasta.

Arkeen liittyvät merkinnät kertovat, miten elämä muuttuu ensin pikkuhiljaa ja sitten yhä nopeammin. Klemperer menettää työpaikkansa, koska on juutalainen. Sukulaisia ja naapureita katoaa, ensin ulkomaille, sitten heitä aletaan pidättää. Klempereriä suojelee pitkään pidätykseltä se, että hänen vaimonsa on ei-juutalainen saksalainen, mutta lopulta sekään ei auta.

Klempererin päiväkirjamerkinnät todentavat sammakonkeitto-esimerkin: kun elämä muuttuu vähä vähältä vaikeammaksi, huononnuksiin tottuu, ja vasta kun on myöhäistä, huomaa, että olisi pitänyt uskoa sukulaisia ja lähteä ajossa heidän tavoin Amerikkaan.

Stenvallit stadissa

Stenvallit stadissa kertoo arjesta sörkkalaisessa työläisperheessä. Perheen kautta nähdään, miten elämä muuttuu laajemminkin Sörkassa, Helsingissä, Suomessa, jopa maailmassa, sillä perheen isä seuraa kiinnostuneena maailmantapahtumia. Kirjan alussa Kaarlo on 9-vuotias, ja kirja loppuu siihen, kun on hänen ikäluokkansa vuoro lähteä sotaan.

Kirjaan tuo oman kiinnostavan lisän siinä käytetty kieli. Kaarlon isä Yrjö on nuorena miehenä ollut kansalaissodan jälkeen vankina Suomenlinnassa. Hän ei ole ajatuksiltaan kommunisti, mutta hän on työläinen ja automaattisesti punaisten puolella. Yrjö Stenvall puhuu vanhaa stadin slangia: ”Moni fäini kundi divaa liikaa ja sitten ei enää oo missä budjata.”  Kaarlo puhuu 30-luvun slangia: ”Missä se nyt koisaa, kun patja on förattu?”

Kirja on myös aikamatka vanhaan Helsinkiin. Kaarlon lapsuuden ja nuoruuden aikana Sörkan puutaloja puretaan ja tilalle rakennetaan korkeita kivitaloja, niitä jotka ovat nyt haluttuja ja hintavia. Kotinsa ikkunasta Kaarlo näkee Harjun ruumishuoneen, ja sodan alettua hän seuraa, miten juna tuo sinne kaatuneita arkkulastin toisensa jälkeen. Kerran kuorma kaatuu, arkut avautuvat ja niistä lentää ruumiinkappaleita. Kuva jää Kaarlon mieleen pitkäksi aikaa.

Yrjö Stenvallin isoisä oli Albert Stenvall, joka oli Aleksis Kiven veli. Kivi vietti elämänsä viimeiset ajat Albert-veljen mökissä Tuusulassa. Mökki on siellä edelleen Tuusulan Rantatien varrella, nyt nähtävyytenä. Joskus Yrjö viittaa jutuissaan Helsingin rautatientorilla olevaan Aleksis Kiven patsaaseen: siellä sukulaismies istuu ja katsoo maailman menoa.

Aleksis Kiveä hoiti Tuusulan mökissä pääasiassa Albertin tytär Agnes, tuolloin murrosikäinen neito. Agnes muutti sittemmin Helsinkiin, oli perheetön ja elätti itsensä ompelijana. Kun Kaarlo pikkupoikana viedään hoitoon Agnes-isotädin luokse, täti kertoo hänelle Aleksista. 

Aleksis Kivi teki kuolemaa veljensä mökin peränurkassa. Kun helsinkiläiset ylioppilaat kävivät Tuusulassa kurkkaamassa, elääkö kirjailija vielä, Kivi hiukan hermostui ja sanoi kurkkijoille, että kyllä minä elän. Siitä jäivät kirjallisuudenhistoriaan kirjailijan viimeisiksi sanoiksi ”minä elän”.

KENELLE?

Stenvallit stadissa - Helsingin historiasta, Sörkasta ja Kalliosta sekä sota-ajoista kiinnostuneelle.

Haluan todistaa - Toisesta maailmansodasta ja erityisesti sota-ajan Saksasta kiinnostuneille.

SAMOJA AIHEALUEITA

* Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu, kooste Paavolaisen päiväkirjoista. Kirja alkaa Talvisotaa edeltävästä kesästä 1939 ja jatkuen rauhantekoon asti vuonna 1945. Olavi Paavolainen työskenteli sodassa tiedotustehtävissä, mutta oli usein eri mieltä sodanjohdon ja virallisen sotanäkemyksen kanssa. 

* Veijo Meri: Aleksis Stenvallin elämä, romaaniksi kirjoitettu Aleksis Kiven elämänkerta.

* J. M. G. LeClézio: Harhailevä tähti, aiheena pakeneminen ja pakolaisuus Euroopassa sodan aikana ja sen jälkeen. Pääosassa on nuori juutalaistyttö Ester.

Parinoush Saniee: Kohtalon kirja

Kun 15-vuotias Masume pakkonaitetaan kirjan alussa miehelle, jota hän ei näe ennen häitä, sitä ajattelee, että aha, tää on näitä kertomuksia. Mutta ei olekaan. Masumen elämä muuttuu häiden jälkeen aivan toiseksi, kuin mitä hän ja lukija olettaa.

Kohtalon kirja kertoo iranilaisen Masumen elämäntarinan murkusta isoäidiksi. Masumen ja hänen sukunsa kautta eletään myös Iranin lähihistoriaa 1970-luvulta eteenpäin.

Masumen ja Hamidin avioliitto alkaa shaahin hallitsemassa Iranissa. Shaahin salainen poliisi pidättää, kiduttaa ja teloittaa toisinajattelevia. Kun toisinajattelijat saavat aikaan vallankumouksen, shaahi lähtee maanpakoon. Sen jälkeen islamistit tekevät uuden vallankumouksen, ja maan korkeimmaksi johtajaksi nousee ääri-islamilainen ajatolla Khomeini. Hän ryhtyy vangitsemaan vasemmistolaisia ja liberaaleja, joiden kanssa oli aiemmin kimpassa kaatamassa shaahia.

Masume seuraa läheltä poliittisen tilanteen heilahteluja ja joutuu välillä itsekin mukaan politiikkaan, vaikka ei haluaisi. Vaihtuvien olosuhteiden keskellä hän kasvattaa lapsiaan. Poliittiset muutokset ovat osa arkea, mutta kirjan pääosassa ovat kuitenkin ihmiset, heidän yhteiselonsa ja se, miten elämänkokemukset muokkaavat itse kutakin.

Kirjan loppuvaiheissa kiistellään perhekriisissä myös demokratiasta. Tiukimmissa puheenvuoroissa ladataan täysillä näkemystä, josta on ollut häivähdystä joskus meilläkin vaalien jälkeisissä keskusteluissa: demokratia ei olekaan sitä, että kansa saa päättää kuten hyväksi näkee, vaan demokratia on sitä, että kansa päättää, kuten minä näen, että on hyvä. Jos kansa äänestää väärin, tulos pitäisi mitätöidä. Suvaitsevaisuudesta suureen ääneen puhuva suvaitsee niitä, jotka ajattelevat samalla lailla kuin me. Muita ei tarvitse suvaita, koska he ovat väärässä.

Jatko ei sentään kuulu suomalaiseen poliittiseen keskusteluun: parasta olisi teloittaa vaalien voittajat, jotta meidän näkemyksemme pääsee valtaan, koska me olemme oikeassa.

Kääntäjä on jättänyt kirjaan oman noi-on-väärässä-puumerkkinsä. Farsissa, jolla kirja on alkujaan kirjoitettu, ei ole isoja kirjaimia. Nimiin ja lauseiden alkuun kääntäjä on löytänyt isoille kirjaimille paikat, mutta uskovaiset islamilaiset hän pistää puhumaan Jumalastaan pienellä kirjaimella läpi 600-sivuisen kirjan. 

Kun korostetaan kulttuurien ja uskontojen kunnioittamista, kirjan henkilöt pitäisivät  sitä uskonsa häpäisemisenä. Heille Jumala ei ole mikä tahansa nominatiivi tyyliin ’raha on sille jumala’, vaan Jumala on erisnimi, mikä maan kulttuuria tuntevalle on selvä juttu. Mutta kääntäjän mielestä he ovat ilmeisesti väärässä, ja hän kirjoittaa sen näkyviin käännökseensä.

Muita samantyyppisiä

Sahar Delijanin Jakarandapuun lapset

kertoo samoista vaiheista Iranin lähihistoriassa kuin Kohtalon kirja, mutta kasvavien lasten näkökulmasta. Kirjat täydentävät kiinnostavasti toisiaan. 
http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2014/02/sahar-delijani-jakarandapuun-lapset.html

Marjaneh Bakhtiarin Toista maata

kuvaa Iranin vallankumousta paenneiden toisinajattelijoiden lapsia. Ruotsissa kasvaneet siskokset matkustavat Teheraniin tapaamaan sukulaisiaan. Kulttuurien törmäykset synnyttävät hersyviä tilanteita, ja samalla kirjat analysoivat tarkkanäköisesti sekä tämän päivän Ruotsia että Irania.

Anilda Ibrahimin Punainen morsian

on romaani, joka perustuu hänen sukunsa kokemuksiin Albaniassa ennen ja jälkeen kommunistivallan. Kirjassa seurataan päähenkilö Saban vaiheita nuoresta tytöstä vanhaksi naiseksi samaan tapaan kuin Kohtalon kirjassa seurataan Masumen vaiheita. 
http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2014/02/anilda-ibrahim-punainen-morsian.html

Åsne Seierstadin Kabulin kirjakauppias

on norjalaisen toimittajan kertomus elämästä Afganistanissa kabulilaisen kirjakauppiaan kotona. Pitkään kirjan luettuani ajatuksiini palaa perheen naimattomaksi jäävän tyttären kohtalo veljiensä kirjaimellisesti potkittavana. Iranissa naisen asema ei ole hääppönen, mutta Afganistanissa se on kurjaakin kurjempi.

Julie Berry: Kunnes kerron totuuden

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy kirjan rakenteeseen. Lyhyet luvut voisivat tuntua töksähteleviltä, mutta ei, ne ovatkin hauskoja. Lauseet ovat niukkoja, mutta eteneviä. Tekstissä ei ole tyhjäkäyntiä. Kieli on oivallista - ilmeisen hyvä kääntäjä myös.

Juonikin on kelpo. Tarinaa avataan koko ajan, ja silti sitä riittää loppuun saakka. Tykkään siitä, että loppua ei osaa ennakoida, ja että loppu on onnellinen, ja tässä kirjassa on molemmat.

Tarinan ohessa kirja on kiinnostava kuvaus niistä alkuvaiheista, jolloin eurooppalaiset asuttivat Amerikkaa. Tarkkaa ajankohtaa ei kerrota, mutta 1600-luvun tietämissä mennään. Historia pysyy kuitenkin taustalla, etualalla ovat koko ajan ihmiset ja heidän välinsä, mutta historia tuo lisämaustetta. Amerikkalainen pikkukaupunkimentaliteetti, ihmisten välinen yhteys ja ahtaus, näyttää juontavan juurensa sieltä asti.

Kunnes kerron totuuden on hyvää ajanvietettä. Julie Berryltä voisi mieluusti lukea lisää.