Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Hattulan kirkon valkeaksi kalkitut seinät ovat odottaneet vuosien ajan maalauksia. Niistä on ollut kyllä puhetta, mutta mitään ei tapahdu, ennen kuin kirkkoväärti tarttuu lopulta asiaan. Maalaukset ovat tärkeitä sillä kansa ei osaa lukea, ja seinien kuvista ihmiset voivat katsella Raamatun tapahtumia. Eletään 1500-luvun alkua.

Seinämaalauksia tekemään on saatu Ruotsista kuuluisat kirkkomaalarit, mestarit Andreas ja Martinus. Eräänä varhaiskevään päivänä he sitten saapuvat, kaksi miestä ja oppipoika Vilppu, joka taitaa myös kummallista Itämaan kieltä ja voi toimia tulkkina, kun kaikki eivät ole niin sivistyneitä, että puhuisivat ruotsia.

Vaikka historia kiinnostaakin, ei välttämättä ajattele, että keskiaikaisen kirkon seinien kuvittamisesta saisi vetävän romaanin. Anneli Kanto onnistuu kuitenkin hyvin. Romaanin henkilöt ja tapahtumat ovat osin totta, osin kirjailijan fiktiota. Kylän asukkaiden ja kirkkomaalareiden väliset suhteet alkavat kehittyä ja sen myötä muotoutuu juoni, joka on loppuvaiheessa lähes dekkarityylinen: Kuka on varastanut kirkon kallisarvoisimman aarteen?

 
Päähenkilöiden joukkoon nousee Pelliina, kyläläisten hyljeksimä nuori nainen, joka on liian isokokoinen naiseksi ja väärän värinen punaisine hiuksineen ja vihreine silmineen. Miksi linnanherra Åke Tott ja hänen vaimonsa kunnia-arvoinen Märta ovat niin kiinnostuneita Pelliinasta, ihmettelee kirkkoväärti. Pelliina on oivallinen piirtäjä, ja Märta tuputtaa hänet  kirkkomaalarien aputytöksi seinämaalausten tekoon.

Anneli Kanto on toimittaja ja kirjailija, ja se näkyy hänen tekstissään.  Kieli on kaunista ja sujuvaa. Hän tavoittaa myös hyvin keskiaikaisten ihmisten ajatuksenjuoksua ja sen, miten he näkevät maailman, elämän ja kuoleman. Hyvä juttu on se, että juoni ei lopu klassisesti, kuten jo matkan varrella kuvittelee, vaan Kanto kääntää sen uuteen suuntaan ja toisenlaiseen loppuun. 

 

Kesken lukemisen piti  googlata Hattulan Pyhän Ristin kirkon seinämaalauksia, ja siellä ne ovat edelleen nähtävissä alusta loppuun eli maailman luomisesta viimeiseen tuomioon. Seuraavaksi pitää lähteä retkelle katsomaan kirkon maalauksia livenä.

 

Ritva Hellsten: Lea

Vanha mies pyytää anteeksi aikuisilta lapsiltaan, että oli aikanaan niin ankara kasvattaja, tukisti ja antoi piiskaa. ”Mutta siihen aikaan ajateltiin, että lapset pitää kasvattaa kurissa, jotta heistä tulee kunnon ihmisiä.” 

Kuusikymppinen Lea ei ole päässyt niin pitkälle, että pyytäisi anteeksi. Mutta kun hän saa tietää sairastavansa syöpää ja tajuaa, että elämä on loppusuoralla, katse kääntyy taaksepäin. Pintaan nousevat takaraivossa pitkään pyörineet kysymykset: Miksi lapseni karttavat minua? Miksi tyttäreni ei puhu minulle asioistaan? Miksi lapsenlapset tuntuvat vierailta? Mitä olen tehnyt väärin?

 

Lea menestyi koulussa, hänellä oli kavereita ja poikaystäviä ja hän oli työpaikalla osaava ja tykätty. Mihin se kaikki jää, kun hänestä tulee äiti? Hänellä on hyvä mies, lapset ovat terveitä, on koti ja on puutarha. Miksi Lea kokee silti, että elämä ei suju niin kuin hän haluaisi, vaan koko ajan pitää olla ojentamassa ja neuvomassa ja sanomassa ja silti perheenjäsenet eivät opi?

 

Mitä vanhemmiksi lapset tulevat, sen enemmän he tekevät oman päänsä mukaan. Mies vetäytyy verstaaseensa – ja mitä mies tarkoittaa, kun sanoo Lean ehdottaessa automatkaa Eurooppaan, että ei se tältä porukalta onnistu? Silloin Lea ei kysynyt sitä, vaikka miehen sanat vihlaisivat. Nyt hän kysyy, mutta mies on kuollut ja hän ei voi kysyä kuin itseltään.

 

Ritva Hellstenin Lea on on romaani nykyisyydestä ja menneisyydestä, peräjälkeen ja samaan aikaan. Kenelle Lea kertoo lapsuudestaan, nuoruudestaan ja aikuisista vuosistaan, se selviää kirjan loppupuolella. Muistoista alkaa piirtyä kuva lapsesta, joka pärjäämisensä takana pelkää. 

Ritva Hellsten rakentaa taitavasti kuvaa Lean elämästä, syistä ja seurauksista. Hän ei osoita sormella, ei piirrä yhtälöitä, vaan jättää oivaltamisen lukijalle. Teksti soljuu, se on helppolukuista mutta ei kevyttä. Kotkan seudun murre, elämänpiiri ja tapojen muuttuminen vuosikymmenien varrella piirtyvät taustalla kiinnostavasti.

 

Kysymykseksi jää, mitä on tehtävissä enää, vai onko mitään? Miten Lean pitäisi edetä nyt, kun hän pysähtyy ja näkee, että vaikka hänen tarkoituksensa oli hyvä, toteutus ja keinot eivät pelittäneet sen kanssa yhteen?

 

Kirjastossa eteen osunut Ritva Hellsten on minulle ennestään tuntematon nimi, mutta varasin Lean jälkeen luettavaksi myös hänen aiemman romaaninsa Orvot.

 

SAMAA AIHEALUETTA

Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/04/tuula-liina-varis-maan-paalla-paikka.html

 

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/01/laura-lahteenmaki-ikkunat-yohon.html?m=1

 

Elisabeth Strout: Olive Kitteridge

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/03/elisabeth-strout-olive-kitteridge.html

 

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/11/eeva-joenpelto-vetaa-kaikista-ovista.html

 

Sally Salminen: Katrina

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/06/sally-salminen-katrina.html

 

Kati Tervo: Sukupuu

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2017/02/kati-tervo-sukupuu.html

 

Majgull Axelsson: Kuiskausten talo

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/10/majgull-axelsson-kuiskausten-talo.html