Sahar Delijani:Jakarandapuun lapset

Yhteispelillä se sujuu! Reza Pahlavi, Irania itsevaltiaana hallinnut shaahi syöstiin vallasta vasemmistolaisten, perustuslaillisten ja islamilaisten yhteisin voimin vuonna 1979.  

Mutta islamistit jymäyttivät uuden kumouksen. Aiemmat kumppanit pudotettiin pulkasta, kun ajatolla Khomeini nousi maan korkeimmaksi johtajaksi. Khomeinin linja oli sotilasvaltaa niitattuna tiukkaan ääri-islamilaisuuteen, ja hän ryhtyi vangitsemaan ex-kavereitaan, vasemmistolaisia ja perustuslaillisia.

Jakarandapuun lasten ensimmäisessä luvussa eletään aikaa neljä vuotta shaahin lähdön jälkeen. Vasemmistolaiset, jotka eivät ole ehtineet paeta maasta, vangitaan. Vangittujen lapset jäävät sukulaisten hoiviin. Raskaana olevat synnyttävät vankiloissa, minkä jälkeen vauvat viedään pois.

Sahar Delijanin kirja kertoo, minkälaisia aikuisia kasvaa näistä ”jakarandapuun lapsista”. Heidän elämäänsä saattaa vuosien jälkeen ilmestyä vankilan kuluttama vieras nainen, jota täytyy sanoa äidiksi ja joka vie mukanaan.

Kolmekymppinen Delijani on itse syntynyt Evinin pahamaineisessa vankilassa Teheranissa. Hänen molemmat vanhempansa olivat poliittisia vankeja. Kun tytär oli 12-vuotias, vanhemmat vapautettiin, ja perhe muutti Yhdysvaltoihin.

Delijani on kirjoittanut vanhempiensa ja sukunsa tarinan kiinnostavaksi romaaniksi. Juoni kertoo eri henkilöiden vaiheista, jotka loppupuolella nivoutuvat yhteen. Kun jakarandapuun lapset ovat aikuisia, he kysyvät, onko mikään muuttunut? Valtaapitävien vastustajia suljetaan edelleen vankiloihin, jos he eivät ehdi paeta ulkomaille.

Kirja etenee hyvässä rytmissä, juonenkäänteet pitävät otteessaan ja henkilöiden kautta avautuu näkymä iranilaiseen arkeen. Vain yhden kysymyksen veivaaminen alkaa pitkästyttää ja se on juonen loppuvaiheessa: onko se ongelma, että toisen nuoren isä oli vangitsija, toisen vangittu.

Lukija kysyy, mitä sitten? Eiväthän lapset ole vastuussa niistä valinnoista, mitä heidän vanhempansa ovat tehneet, sen enempää kuin vanhemmat eivät voi vastata aikuisten lasten teoista. Oleellista on se, mitä valintoja jokainen itse tekee, isä, äiti, poika ja tytär.  

Mutta toisaalta samalla lailla Kjell Westön uusimmassa kirjassa, Kangastus, tapahtumiin vaikuttaa se, kuka oli 20 vuotta aikaisemmin punaisten puolella, kuka valkoisten. Vielä 60-luvullakin suomalaiset tiesivät tarkasti, millä puolella heidän sukunsa oli ollut. Vasta aika on hävittänyt rintamalinjat.

Jakarandapuun lapset  on hyvä romaani. Erityismaininnan ansaitsee kirjan kieli, joka on erinomaista, kauniita kielikuvia ja soljuvaa kerrontaa - ilmeisen hyvä kääntäjä myös.

”Aika oli loputon, se laajeni Azarin ympärillä, nielaisi hänet, veti hänet upoksiin.”

”Vuoret sulautuvat märkään, murheelliseen taivaaseen. Harmaat pilvet häilyvät tasankojen yllä, niin matalalla, että melkein tuntuu kuin hän voisi nostaa kätensä ja vetää paksut, pöyheät tukot erilleen.”

Samaa aihepiiriä

ovat myös Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotoisin ja Toista maata:

Mistään kotoisin kertoo Iranista paenneiden vanhempien teini-ikäisistä lapsista Ruotsissa. 

Toista maata kuvaa Ruotsissa kasvaneiden siskosten matkaa Teheraniin tapaamaan sukulaisiaan. Kulttuurien törmäykset synnyttävät hersyviä tilanteita, ja samalla kirjat analysoivat tarkkanäköisesti sekä Ruotsia että Irania.