Enni Mustonen: Paimentyttö

Sipoon Karhusaaressa asuva torpantyttö Ida on 13-vuotias, kun hän jää orvoksi. Naapurit miettivät, mitä hänelle pitäisi tehdä, ja hänet saadaan Östersundomin kartanoon karjapiiaksi. Sieltä Ida pääsee sisäpiiaksi Zacharias Topeliuksen ja hänen aikuisten tyttäriensä hulppeaan huvilaan Björkuddeniin, suomalaisittain Koivuniemeen.

Enni Mustonen kertoo Idan silmin elämästä 1800-luvun lopun Sipoossa ja Topeliuksen Koivuniemessä. Ida on näitä teräväpäisiä piikatyttöjä, jotka pääsevät pitkälle, koska ovat lahjakkaita ja rehellisiä. Ensimmäinen tätä lajia oli Katri, jonka vaiheista Auni Nuolivaara kirjoitti ennen sotia supersuositun romaanin Paimen, piika ja emäntä. Se on nyttemmin jäänyt unhoon, vaikka kestää hyvin lukemisen edelleen, kannattaa kokeilla (kirjastossa on).

Enni Mustonen kirjoittaa sujuvasti, mutta henkilöt ovat laihoja. Idan persoona jää valjuksi ja muiden vielä valjummiksi, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Draaman kaari on matala. Edes Eliaksen kanssa ei tule valmista. Enimmäkseen Ida rientää askareelta askareelle. Ne on kyllä kerrottu asiantuntevasti, historioitsijana Mustonen tietää, miten navetta- ja huushollihommat ennen vanhaan hoidettiin. Piikojen keskinäisissä väleissä on kahnausta, ja rengit vaanivat nuoria naisia. Kartanon karjakkoneiti ja Koivuniemen emäntäpiika näkevät Idan lahjat ja auttavat häntä eteenpäin.

Elämä Topeliusten Koivuniemessä on vieraita vieraiden perään, ja Idalla riittää työtä aamusta iltaan. Moni henkilö jää lähes maininnaksi. Mikä esimerkiksi on tämä Alta, joka siellä asustelee? Häntä ei avata sen enempää, mitä nyt joku joskus tuhahtaa hänestä jotain, mutta miksi tuhahtaa? Hänen asumisensa Topeliuksen elätettävänä on kuitenkin historiallinen tosijuttu.

Toini Topelius, Zachariaksen naimaton tytär, mainitaan muissa lähteissä naisasianaiseksi. Paimentytössä siitä ei puhuta. Itse satusedästäkään ei tule persoonaa. Hän vain köpöttelee puutarhassa, käy kalassa ja ottaa vastaan vieraita. Ida pääsee kyllä käymään Topeliuksen mukana Helsingissä, Pohjanmaalla ja jopa Visbyssä, mutta nekin reissut kerrotaan kuin päiväkirjalle. 

Paimentyttö on ilmeisesti tarkoitettu kirjasarjaksi, jossa seurataan Idan elämää eteenpäin, sillä Paimentytön lopussa hän siirtyy uuteen palveluspaikkaan. Se on Helsingissä Elisabethinkadulla Aino ja Jean Sibeliuksen luona. ”Se on se sama viuluniekka ja säveltäjä, joka oli tehnyt sävelen siihen Morfarin joululauluun”, Idalle tarkennetaan. Kenties Ida siellä aikuiseksi varttuessaan saa samalla vähän lihaa luidensa ylle, myös persoonana.

Jos tykkää historiasta ja ihmisistä, kyllä tämä kuitenkin ihan lukukelpoinen on. Ja jos ei Topeliuksen  ajatuksiin asti pääsekään, näkee, minkälaista hulinaa aikakauden julkkiksen elämä oli loppuun asti, vaikkei olisi enää jaksanut. 
 
Koivuniemi näyttää tältä:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Koivuniemi_%28Helsinki%29

Toini Topelius oli kirjailija itsekin:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Toini_Topelius

Auni Nuolivaaran voittoisa teos:
http://www.museo24.fi/?action[]=INavigation::viewArticle%2810812%29  

Olle Lönnaeus: Menneisyyden hinta

Uusi ruotsalainen dekkarikirjailija, hauskaa! Ruotsalaiset tuntuvat taitavan tämän lajin, olisikohan Lönnaeuskin yhtä osaava...

Alussa alkaa tuskastuttaa: kirjailija selittää liikaa, pyörittää samaa turhanaikaista asiaa. Aluspaita olisi pitänyt jättää pois, kun ulkona olikin kuuma, hyvä on, mutta ei sen sanomiseen tarvitsisi käyttää koko kappaletta. Onneksi kirja pääsee vauhtiin ja samaa vauhtia karsiutuvat turhat selittelyt. Kustannustoimittaja olisi voinut neuvoa kirjailijaa tiivistämään alkua, kun tämä kerran osaa olla nasevampi.

Lönnaeus rakentaa tilannetta hyvin, ottaa mukaan uusia juonia ja alkaa viedä tarinaa eteenpäin kuin monikaistaista moottoritietä. Kaikki juonen osiot kehittyvät tasatahtia, ja vaikka kaistoja on monta, kokonaisuus pysyy koossa.  Jotain olisi voinut jättää poiskin, kuten niskalaukaus Beirutissa, jota ei avata sen enempää.

Kirjailija pitää lukijan näpeissään. Mitä tapahtui menneisyydessä ja kuka on murhaaja? Siksi on sääli, ettei loppu ihan yllä juonenkehittelyn tasolle. Tuntuu kuin kirjailijalle olisi tullut ongelma, kenet minä teen syylliseksi, ja hän sitten nappaa porukasta jonkun. No, menee se niinkin, kun Menneisyyden hinta on kokonaisuutena kuitenkin ihan lukukelpoinen dekkari.

Se hyvä loppuratkaisussa on, että se ei toista viime vuosien vakkarimotiiveja, jotka aikaansaavat lukijassa ”äh, joko taas”-olon, eli pedofiliaa, insestiä, homofobiaa tai ahdasmielistä uskonnollisuutta. Niistä ei ole enää yllätykseksi.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Taivaslaulu on muuta kuin mitä olettaa kirjaan tarttuessaan. Kirja kertoo kahdesta lestadiolaisnuoresta, jotka seurustelevat, menevät naimisiin ja alkavat saada lapsia. Juonenkulku on yllättävä, sitä luulee tarinan edetessä arvaavansa, miten käy, mutta erehtyy. On kiva yllättyä, ja etenkin positiivisesti kuten tässä tapauksessa.

Kirjassa kiinnittää ensimmäiseksi huomiota kauniiseen kieleen. Sitten panee merkille, miten symppis äiti Vilja on, vaikka on väsynyt ja stressaantunut. Sen jälkeen esiin nousee Aleksi, onpa ihana mies! Romaani pitää hyvin otteessaan: miten Viljalle ja Aleksille käy?

Juoni etenee sisäpiirinäkökulmasta. Lestadiolaisista kuulee ja lukee ulkopuolisten kommentteja, mutta tässä pääsee Viljan ja Aleksin nahkoihin. Tarinaa monipuolistaa blogipalsta, jonka merkitys selviää kirjan lopulla.

Kiinnostavaa on myös se, miten selväjärkisesti Vilja ja Aleksi  pohtivat lestadiolaisliikkeen johdon määrittämiä käyttäytymisrajoja. Kuinka  ihmiset voivat olla toisilleen niin armottomia, vaikka koko aatteen perusidea on armo?  Ehkäisykielto esimerkiksi on lestadiolaisen johtopoppoon omia sääntöjä, Aleksi toteaa, että Raamatussa sellaista ei lue missään.

Liikkeen perustaja Lars Leevi Lestadius ei ollut tiukkis, vaikka saikin julistuksellaan aikanaan Lapin pelastetuksi viinankurimuksen kourista.  Olisi kiinnostava kuulla, kuinka johtopoppoo selittäisi vetämiensä linjausten erot Lars Leeviin ja itse Jeesukseen, jos sitä pääsisi heiltä kysymään?

Kathleen MacMahon: Näin se päättyy

Irlantilaisen Kathleen MacMahonin esikoisteoksen liepeessä kerrotaan, että kirja oli Lontoon Kirjamessujen sensaatio pari vuotta sitten ja kustantajat ovat kilpailleet sen kustannusoikeuksista. Kannessa on alaotsikko: Unohtumaton rakkausromaani. Vähemmästäkin tarttuu kirjaan kiinnostuneena.

No, mainoslause on liioittelua, mutta sehän kuuluu mainonnan luonteeseen.

Amerikkalainen Bruno matkustaa Irlantiin etsimään juuriaan. Hän on juuri saanut potkut Lehman Brothersin konkurssissa ja jännittää, tuleeko Obamasta presidentti. Irlannissa hän tapaa Addien. Addiella on hankala isä, jolla on ongelmia työpaikallaan, ja sisko, neljän lapsen kotiäiti. Addien suvussa on myös salaisuus, josta ei puhuta.  Siinä tarinan alku.

Kirjailija on ammatiltaan toimittaja, ja se näkyy. Kirja on kuin pitkä lehtijuttu, jossa kerrotaan, mitä tapahtuu sille ja tälle ja miltä tuntui silloin ja miltä nyt. Henkilöissä ei mennä sen syvemmälle. Paksuutta kirja saa Addien mielen haahuiluista. Hän ehtii sivujen mittaan muistella jopa heillä aikanaan asunutta ranskalaista vaihto-opiskelijaa, jonka harrastus oli nyppiä säärikarvojaan ja jättää karvat sohvalle. Kukaan ei käskenyt tyttöä siivoamaan karvojaan, mikä ohimennen kummastuttaa. Muisteluksella ei ole mitään tekemistä kirjan juonen kanssa.

Mielenhaahuilujen vuoksi kirja on alkupuolella hajanainen, mutta tiivistyy loppua kohden, kun ne jäävät pois. Kirjailija kuitenkin ennakkomainostaa harmittavasti sitä, mitä on tulossa: ”Jostakin hän vain tiesi, että tässä kävisi vielä huonosti”. Tarinan loppu ei sen vuoksi yllätä, tätähän on jo vihjailtu.

Loppuratkaisu on vanha klisee. Näillä on itketetty nuoria naisia ja herkempiä vanhempia rouvia kautta vuosikymmenten. Kun kirjailija on jo vesittänyt vihjailuillaan loppukäänteen, tulee vain olo, että olisit nyt jotain muuta keksinyt.

Kirjana Näin se päättyy  on samaa sarjaa P.S. Rakastan sinua -kirjan kanssa. Jos tykkää sentyyppisestä kermahötöstä, sitten varmaan tykkää tästäkin.

Kirjan käännöksessä puskee siellä täällä amerikanenglanti läpi: ”Sillä hetkellä hän ei muistanut ihailleensa ketään koskaan enempää.” Kustannustoimittaja olisi saanut käyttää punakynää. Kääntäjälle voisi myös kertoa, että Ulysses on suomeksi Odysseus.

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Tätä kirjaa ei kannata ottaa aamiaispöytään, ettei hönkäise kahvia kurkkuun naurunpurskahduksissa. Avioliittosimulaattori on hulvatonta verbaalikomiikkaa.

Karjalainen Aino tapaa varsinaissuomalaisen Jussin ja muuttaa tämän kotitaloon. Tapojen yhteentörmäyksistä tulee kutkuttavia tilanteita. Kirjailija pistää juonen sutjakkaasti vauhtiin, ja niinhän siinä kävi, että kirja piti lukea yhtä putkea loppuun.

Kepeydestä huolimatta kirjassa on myös syvyyttä: ihmissuhteita, yksilöpsykologiaa ja suomalaisia kulttuurieroja. Olen itse toisen polven stadilaisena päätynyt naimisiin pohjalaisen maatalonpojan kanssa. Pohjalaiset tosin puhuvat, toisin kuin tämän kirjan varsinaissuomalaiset, mutta esimerkiksi kursailun kanssa olin alussa hukassa: montako kertaa vieraita kuuluu pyytää pöytään, ennen kuin päästään syömään, kun ei ne vaan ala tulla.

Aino rikkoo Jussin kotitalon pysähtyneisyyden kommenteillaan ja kysymyksillään. Lukija nauraa, mutta tuntee samalla hellyyttä ja ymmärrystä  Jussin porukoita kohtaan. Kirjassa ei ylenkatsota ketään, eikä naureskella ylimielisesti kellekään, ei Erkillekään. Tulee hyvä mieli lukea välillä kirjaa, jossa asiat etenevät hyvään suuntaan ja ihmisillä on hyvä tahto toisiaan kohtaan. Tätä pistän joulupaketteihin. 

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on taas ajankohtainen, sillä Kansallisteatteri on tuonut tarinan näyttämölle. Kirja on Amos Ozin omaelämänkerta, mutta se on myös vahva, monikerroksinen romaani.

Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on kertomus pienen pojan kasvusta. Se on myös silminnäkijäkuvaus sodanrepimästä Jerusalemista, ajasta ennen ja jälkeen Israelin itsenäistymisen. Se on melkein dekkari: lukija saa vasta kirjan lopulla tietää, mitä äidille siis tapahtui. Ja se on romaani juutalaisuudesta. Suvun jäsenillä on jokaisella oma taustansa ja tarinansa, joita kirjailija ripottelee pääjuonen lomaan.

Kirjan kieli on sujuvaa ja elävää, sitä on mukava lukea. Ensi kerran kirjaan tarttuessani pidin kiirettä, sillä olin malttamaton tietämään, mikä se äitijuttu on. Parin vuoden päästä luin kirjan uudelleen, hitaammin, ja se oli ensimmäistä vahvempi lukukokemus. Kolmannen kerran tartun kirjaan, kun olen käynyt ensi kuussa ensin teatterissa.

Katso myös:
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/tarina-rakkaudesta-ja-pimeydesta/

Qiu Xiaolong: Kuolemanjärvi

Ensimmäinen Qiu Xiaolongin dekkari osui käteeni kirjakirppiksellä. Sen jälkeen olen lukenut ne kaikki.

Kirjat sijoittuvat Kiinaan, mikä on kiinnostavaa. Lisää kiinnostavuutta tuo se, että monen rikoksen taustalla on tapahtumia Maon johtaman Kulttuurivallankumouksen ajoilta. Ylikomisario penkoo menneitä rinnan tämän päivän kanssa, ja lukija pääsee seuraamaan kiinalaisten arkea silloin ja nyt. Kirjat avaavat myös kiinalaista kulttuuria ihmissuhteista ruokalajeihin (kuten apinan aivot).

Päähenkilö on ylikomisario Chen Cao. Hän olisi halunnut kirjailijaksi, mutta puolue päätti, että hänen hommansa on olla poliisi. Puolueen päätöksistä ei kannata valittaa, joten kirjallisuutta pääaineenaan opiskelleesta Caosta tuli poliisi, ja aivan hyvä poliisi hän onkin. Rikosten selvittelyn ohessa Cao kirjoittaa runoja, joita saa juonenkulun lomassa lukea dekkarien sivuilta.

Nyky-Kiinasta kirjat antavat karun kuvan. Ideologia ja käytäntö ovat kaukana toisistaan, korruptio jyllää, ja se voittaa, jolla on parhaat suhteet tai eniten rahaa.  Vastuuntuntoisella ylikomisario Caolla on tekemistä, kun hän yrittää saada oikeuden toteutumaan.

Uusin dekkari, Kuolemanjärvi, käsittelee saastumista. Kemiantehtaan johto välittää vähät järven pilaantumisesta, eivätkä siitä välitä viranomaisetkaan. Sitten tapahtuu rikos. Ensikertalaisen kannattaa kuitenkin aloittaa aiemmista kirjoista, sillä vaikka jokainen on itsenäinen tapaus, Chen Caon ja hänen lähipiirinsä elämä menee eteenpäin kirja kirjalta.

Ylikomisario Chen Caon luoja, kirjailija Qiu Xiaolong joutui lähtemään Kiinasta kritisoituaan maan päättäjiä ja vaatiessaan sananvapautta. Hän asuu Amerikassa ja on päätoimeltaan Kiinan kielen ja kirjallisuuden professori. Qiu Xiaolongin dekkareita on tähän mennessä suomennettu seitsemän.

http://www.tornio.fi/index.php?p=QiuXiaolong

Kjell Westö: Kangastus 38

Kirja nappaa lukijan kiinni ensimmäisellä lauseella: ”Rouva Wiik ei tullut sinä aamuna töihin.”

Suomea jakaneesta kansalaissodasta on vuonna 1938 kulunut vasta 20 vuotta.  Kansalaissota vaikuttaa yhä, ihmisiä luokitellaan punikeiksi (ja punikin pennuiksi) tai valkoisiksi, ja se vaikuttaa siihen, miten heihin suhtaudutaan.

Kirjassa eletään aikaa ennen Talvisotaa. Sodan syttymisestä ei vielä tiedetä, mutta ajan merkit pelottavat. Suomessa on yhä enemmän äärioikeiston kannattajia ja kommunismin kannattajia. Molemmat ajattelevat, että tässä aatteessa on pelastus ja tulevaisuus.

Westö herättää historian hyvin eloon, se on elävien ihmisten jokapäiväistä arkea. Sanomalehdessä kerrotaan, että Hitler kävelee yhä uusien rajojen yli. Juutalaisten tilanne käy ahtaammaksi ja rotuopit menevät yhä pitemmälle.  Rajan takana on suuri ja mahtava Neuvostoliitto. Kirjan henkilöt pohtivat, mihin ollaan menossa. Lukija tietää jo, miten asiat etenivät.

Kasvava Helsinki on osa juonta. Olympiastadion valmistuu, vanhan rapistuneen kahvitorpan tilalle rakennetaan upeaa Kalastajatorppaa ja uusia asuntoja valmistuu kauas Munkkiniemen esikaupunkialueelle.

Westö tavoittaa myös kielellään taitavasti menneen maailman. Hän käyttää sanoja, joita käytettiin vuonna 1938: kriitillinen, siirtomaatavarakauppa, työläiskorttelit. Tekstin sekaan hän kirjoittaa herkullisia lauseita: ”Aamupäivä oli unista laatua, sumuinen ja kostea”. ”Meren kita vaahtosi yhä enemmän.” ”Miehenäänet kolahtelivat portaikossa ja vyöryivät häntä kohti.”

Ripeän alun jälkeen juonta viedään ajoittain liikaa eteenpäin muistelemalla. Päähenkilön Claes Thunen mieleen juolahtelee menneitä tapahtumia, ja niistä lukija pääsee jyvälle, miksi ollaan tässä. Monen sivun muistelut ovat yksitoikkoinen tapa kuljettaa tarinaa sen sijaan, että päähenkilöt eläisivät tapahtumat nyt-hetkessä.

Muistelemisista päästään, kun näyttämö on valmis, ja kirjan loppuosa on vauhdikasta kerronta. Juoni pitää otteessaan, ja Westö paljastaa sitä taitavasti pala palalta: mikä on Matildan salaisuus ja kuka on Kapteeni? Loppuratkaisusta voi olla useampaa mieltä. Totuuden olisi voinut räväyttää silmille, nyt kosto on sokea.

Kokonaisuutena ihan kelpo kirja.

Tämä on myös erilainen Westö. Kjell Westö on monessa kirjassaan toistanut samaa peruskaavaa: on ystäväkolmikko, kaksi poikaa ja tyttö, joista kunnon poika jää osattomaksi, kun tyttö rakastuu siihen remtumpaan. Kangastuksessa on mukana sama kuvio, mutta siitä ei tule toiston makua, koska se on vain sivujuoni.

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Jos hyvän kirjan mitta on se, että se jää pyörimään ajatuksiin moneksi päiväksi, Vinoon varttunut tyttö on hyvä kirja.

Karin Ehrnrooth on kenraali Adolf Ehrnroothin ja tanskalaisen kreivittären Karin-Birgiten tytär. Se ei  kuitenkaan ole kirjan pointti. Kirja on kertomus pienen tytön varttumisesta nuoreksi naiseksi, ja sitä lukee kasvavan ällistyksen vallassa. Miten on mahdollista, että kolmen lapsen perheessä äiti on aina vain hemmoteltu keskipiste? Miten on mahdollista, että isä on niin sokea? Miten on mahdollista, että lapsi voidaan ymmärtää niin väärin?

Karin Ehrnrooth kirjoittaa hyvin, kieli on sujuvaa, tilanteet eläviä, pohdinnat osuvia. Kirjan edetessä lukija odottaa yhä kiinnostuneempana, miten tämä päättyy. No, ensin ei niin hyvin, mutta loppujen lopuksi Karin Ehrnrooth on päätynyt jaloilleen.

Työkaverille kehuin kirjaa. Hän sanoi katselleensa sitä joskus, mutta ajatteli, että siinä nyt tytär  ratsastaa kuuluisan isän nimellä ja tekaisee kirjan. Sellaistakin sattuu, mutta ei tällä kertaa. Vinoon varttunut tyttö olisi hyvä kirja, olisivatpa Karin Ehrnroothin vanhemmat keitä tahansa. Kirja on julkaistu aiemmin kovakantisena ja nykyisin sitä saa myös pokkarina.

Anna Kontula: Mistä ei voi puhua

Takakannen teksti voi pilata kirjan kahdella tavalla. Pahin tapa on kertoa kirjan juoni loppuratkaisua myöten. Toinen tapa estää lukukokemus on se, että takakansi antaa kirjasta toisenlaisen kuvan, kuin mikä se on.

Mistä ei voi puhua kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Takakannen teksti alkaa Wittgensteinin sitaatilla ja jatkuu uskonnon merkityksen pohdinnalla. Se saa monen kirjaan tarttuneen pistämään sen takaisin hyllyyn.

Mistä ei voi puhua on filosofinen romaani. Paino on sanalla romaani aina sitä myöten, että juoneen on kätketty arvoitus, joka ratkeaa viimeisellä sivulla. Astan äiti katkaisi aikanaan välit siskonsa Saaran kanssa ja esti keskenkasvuista Astaa tapaamasta enää Saara-tätiään. Miksi? Nyt Asta on aikuinen ja soittaa Saaran ovikelloa. Syynä yhteydenottoon on ikoni, jonka täti on hänelle lähettänyt, mutta jota Asta ei halua.

Asta ja Saara alkavat muistella vuosia ennen välirikkoa ja päivittävät, mitä heille on tapahtunut sen jälkeen. Saaran myöhemmät vaiheet yllättävät Astan - ei olisi tädistä uskonut!

Mistä ei voi puhua ei ole suurta kertomakirjallisuutta. Se on sujuva pieni romaani, joka toimii myös peilinä: laittaa lukijan ajattelemaan, mitä mieltä hän itse on asioista.

Kirjaan tuo kiinnostavuuslisän se, että sen kirjoittaja Anna Kontula on päätoimeltaan vasemmistoliiton kansanedustaja.

Kaari Utrio: Seuraneiti

Käteeni osui joku vuosi sitten Ruma kreivitär, ja hurahdin sen tien Kaari Utrion Helsinki-romaaneihin. Sen jälkeen luin ne muutkin. Kirjoissa on huumoria ja romantiikka, jotka on sotkettu suloiseksi taikinaksi 1800-luvun alkupuolen Helsingin kanssa. Aikakauden olosuhteet ja tavat on kuvattu tarkalleen oikein, historioitsijana Utrio hallitsee faktat. Päähenkilö on yleensä kaunis mutta köyhä neiti, jolle käy lopussa hyvin.  Ihanaa :).

Utrion uusimmassa, Seuraneidissä, päähenkilö on valjumpi kuin aiemmat napakat sankarittaret. Kirja ei myöskään lähde liikkeelle yhtä sutjakkaasti kuin edelliset. Vauhtiin päästään vasta, kun on päädytty Kajaanista Helsinkiin. Ensimmäiset sata sivua olisi voinut tiivistää puoleen, kun kirjalla on mittaa 464 sivua.

Helsingissä päivitellään rakenteilla olevaa Nikolainkirkkoa, sinne mahtuvat kaikki kaupunkilaiset ja vielä jää tilaa. Nyttemmin kirkkoa kutsutaan Suurkirkoksi. Tanssiaisissa tuijotetaan kauneudesta kuuluja Stjernvallin sisaruksia, joista kaunein on Aurora, myöhemmin sukunimeltään Karamzin. Entinen vasikkahaka on vast’ikään saatu siistityksi ja sitä on alettu kutsua Esplanadin puistoksi. Siinä romaanin näyttämöä.

Aitoutta lisäävät historialliset nippelitiedot Utrio on saanut aiemmissa kirjoissaan leivotuksi hyvin tarinaan. Tällä kertaa ne ovat osin irrallisina palasina kuin pataruoka, joka ei ole muhinut uunissa tarpeeksi pitkään. Niitä on laitettu myös keskusteluiksi, joissa turhan tarkkaan käydään läpi esimerkiksi tervanvalmistusprosessia.

Seuraneidillä on omat ansionsa nasevasta replikoinnista onnelliseen loppuun. Ensikertalaisen kannattaa kuitenkin aloittaa aiemmista: Ruma kreivitär, Saippuaprinsessa, Ilkeät sisarpuolet, Vaitelias perillinen tai Oppinut neiti.

Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki

Pohjoisespan ja Fabianinkadun kulmassa on kivitalo. Sen rakennutti varoihin päässyt räätäli Palmqvist, jolla oli kaunis tytär Albina. Köyhä kirjailija Aleksis Kivi menetti sydämensä kaunottarelle, jonka veli oli hänen opiskelukavereitaan, ja uskaltautui kosimaan. Aleksis heitettiin ulos ja hän sai porttikiellon Palmqvisteille.

Aleksis ja Albina ovat siirtyneet tuonpuoleisiin, mutta talo seisoo edelleen paikallaan Espalla. 

Kirjailijoiden Helsinki on tulvillaan samanlaisia episodeja, joilla Eino Leino herättää kirjailijoita henkiin ja sitoo heitä Helsingin historiaan - ei siis runoilija Leino, vaan Apu-lehden pitkäaikainen toimittaja, joka eläkkeelle jäätyään on kirjoittanut tämän mainion kirjan.

Kirja alkaa vuodesta1827, jolloin Turku paloi ja yliopisto muutti mitättömään Helsinkiin. Yliopiston mukana tulivat opiskelijat, joukossa monta tulevaa vaikuttajaa: Runeberg, Topelius, Lönnrot, Snellman, Nervander, Cygnaeus… Pojat olivat kavereita, osin kämppiksiäkin. Nykyihmisille jotkut heistä ovat tuttuja enää kadunnimistä. Kirja kertoo eläväisesti, miksi he ovat katukyltteihin päässeet.

Leino etenee kirjassaan 1980-luvulle ja putsaa pysteistä pölyt tehdessään nimikirjailijoista eläviä ihmisiä. On kuin romaania lukisi. Kirjaa kuvittavat Signe Branderin valokuvat Albinan kotitalosta alkaen.

Kirjan kanssa voi lähteä vaikka Päivä Helsingissä -retkelle katsomaan paikkoja. Kävin muun muassa Cygneuksen huvilassa, josta en ollut tiennyt mitään. Silläkin on oma tarinansa, joka löytyy kirjasta.

Cygnaeuksen galleriaan

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera

Not my book. Kun käännän viimeisen sivun, olo on tylsistynyt. Henkilöt ovat litteitä, eivätkä liho edes loppua kohti. Kieli on tekoilevaa: ”Juliette vihasi palapelejä. Hän ei uskonut, että palat löytäisivät paikkansa, että oli olemassa jonkinlainen kokonaisuus.” Just.

Juliette Roche on palkattu apulaisohjaajaksi venäläiseen oopperaan. Hän tapaa miehen, johon liimautuu, vaikka mies kohtelee häntä sikamaisesti. Sellaista sattuu, mutta tässä tapauksessa juoni ei vedä. Loppua kohti juonesta yritetään tehdä mystistä, mutta tapahtumat eivät tunnu tosilta edes mystisellä tasolla. Tuntuu kuin kirja olisi suunniteltu kirjoituspöydällä, ja toteutettu piirustuksen mukaan. Se ei elä omaa elämäänsä.

Joku varmaan tykkää tästä, ei tätä muuten olisi julkaistu. Mitähän sellaisia ansioita kirjassa on, jotka ovat menneet minulta sivuitse?