Pajtim Statovic: Kissani Jugoslavia

Kissani Jugoslavian ensimmäisessä luvussa nuori mies tsekkaa netin seksi-ilmoituksia ja kutsuu kämpilleen seksisessioon sivulla ilmoittelevan nuorukaisen. Seuraavassa luvussa päähenkilö ostaa ison käärmeen ja kuvailee, miltä tuntuu, kun se kiemurtelee iholla ja nuolee. Kolmannessa luvussa ollaan Kosovossa vuonna 1980. Päähenkilön äiti on nuori tyttö ja on menossa naimisiin.

Kirja etenee vuorotellen Kosovossa ja nykyajassa. Tarina jatkuu yhä kahdessa aikatasossa, kun perhe lähtee Kosovosta Suomeen. Nykytason päähenkilö tapaa pokausreissullaan kapakassa puhuvan kissan ja ottaa sen asumaan luokseen. Puhuva kissa kai vie kirjan myyttiselle tasolle? Tai sitten se on päähenkilön houreita? Sitä ei avata, enkä ymmärtänyt kissan ideaa. Mutta varmaankin se tuo kirjaan 'särmää' ja 'uutta näkokulmaa'.

Kissakuvion ja etenkin kirjan lopun sukuloimisreissun voi selittää, että päähenkilö menettää mielenterveytensä. Tai ne voi tulkita niin. Tai sitten ei. Juonensäikeet ja syyt&seuraukset jätetään auki niin, että kokonaisuus on epämääräistä sumua, josta ei saa otetta. Että ihan sama, ja voihan se olla niinkin tai olla olematta, ihan miten sä itse haluat tulkita.

Onko niin, että mitä sekavampi kirja, sen hienompi? Kirjassa on silloin ’syvyyttä’ ja ’tulkinnan monimuotoisuutta’. Ehkä kirjaa ei kuulukaan ymmärtää. Kuuluu vain lukea ja... ja mitä? Eläytyä päähenkilön ankeaan maailmaan? En jaksa. Tämä, kuten moni muukin nykykirja, on ahdistavaa shaissea, missä ei ole valoa, ei toivoa, ei iloa, ei rakkautta, ei tulevaisuutta.

Kirjan luettuani silmiini osui lehtijuttu suomalaisesta valokuvataiteilijasta, joka puree metwurstisiivuihin reiät, pistää siivut silmilleen ja ottaa selffin. Se on taidetta. Kuinka ollakaan, seuraavaksi ajatuksiin pullahti vanha satu Keisarin uusista vaatteista, jossa pikkupoika toteaa, että eihän keisarilla ole vaatteita, hän on kalsareillaan. Hoviväki on ihastellut kankurien kutomaa taidokasta seitinohutta pukua, jonka näkevät kankureiden mukaan vain älykkäät ihmiset.

Jos Pajtim Statovic olisi keskittynyt esimerkiksi äidin tarinaan, kirja olisi voinut olla mielenkiintoinen kokonaisuus. Nuori kosovolainen nainen avioituu väkivaltaisen miehen kanssa, saa lapsia ja päätyy Suomeen, missä lapset kaikkoavat väkivaltaista isää ja missä äiti tajuaa, että Suomessa naista ei saa hakata. Toki maahanmuuttokirjoja on paljon, mutta ei Suomesta kovin monia. Miten käy aikuisten ja lasten asettuminen kahteen kulttuuriin? Miten väkivaltaisen isän auktoriteetti murenee maassa, missä perheen hakkaaminen ei olekaan osoitus miehekkyydestä? Miten äiti herää pitämään puoliaan? Nyt näitä puolia oli vain väläyksien verran kaiken muun seassa.

Samaa aihepiiriä

Anja Snellman: Parvekejumalat

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet
Elif Shafak: Kunnia

Anilda Ibrahim: Punapukuinen morsian

Tatiana de Rosnay: Nimeni on Sarah (eli Avain)

Hölmistyin, kun aloin lukea Nimeni on Sarah -uutuuspokkaria. Kirjan nimi oli vieras, mutta tarina kumman tuttu. Ja takakansitekstissä kerrotaankin, että kirja on ilmestynyt aiemmin nimellä Avain. Miksiköhän nimi on vaihdettu? Tuskinpa olen ensimmäinen lukija, joka luulee aloittavansa de Rosnayn uutta kirjaa, ja harmistuu huomatessaan lukeneensa sen jo, ainakin jos on ostanut sen.

Kirja itsessään on kyllä lukemisen arvoinen, luki sen kummalla nimellä tahansa. Se kertoo Pariisissa asuvasta amerikkalaisesta toimittajasta, joka alkaa tutkia ranskalaisten hiljaisuuteen hautaamaa tapahtumaa sodan ajalta.

Heinäkuussa 1942 Ranskan poliisi tekee Hitlerin vaatimuksesta ja Ranskan pääministerin määräyksestä Pariisissa ratsian ja kokoaa 13 000 juutalaista pyöräilystadionille odottamaan kuljetusta keskitysleirille. Joukossa on yli 4000 lasta. Siellä on myös 10-vuotias Sarah, joka kotoa lähdettäessä lukitsi pikkuveljensä komeroon piiloon ja lupasi hakea hänet pian. Stadionin ahtaudessa ja kuumuudessa tytön päässä on vain yksi ajatus: täytyy päästä takaisin kotiin ja pelastaa pikkuveli.

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin amerikkalainen toimittaja ryhtyy kirjoittamaan artikkelia tuosta vaietusta päivästä. Tietoa ei olekaan ihan helppo saada, sillä Ranska yritti sodan jälkeen pyyhkiä tapahtuman historiasta. De Gaullen hallitus muun muassa retusoi valokuvista vartijoina toimineet ranskalaiset santarmit pois sodan jälkeen.

Tapahtunutta tutkiessaan toimittaja törmää Sarahiin, ja ryhtyy selvittämään, mitä tytölle ja hänen pikkuveljelleen ratsian jälkeen tapahtui.

Tämä kaikki on juoneltaan kiinnostavaa ja hyvin kirjoitettua. Kirjailija kuljettaa tarinaa eteenpäin kahdessa aikatasossa, jotka alkavat vähitellen solmiutua yhteen. Toimittajan avioliittoon liittyvä juonensäie on sekin vielä ookoo. Mutta loppupuolelle ympätty harlekiinityyppinen rakkausstoori on naiivi ja turha muuten oivallisessa kokonaisuudessa. Kirjailijan tai kustannustoimittajan olisi kannattanut uskoa romaanin kantavan ilman sitä, jolloin kirja olisi ollut kompakti alusta loppuun. Nyt loppuun tulee turha floppi.

Siitä huolimatta kokonaisuutena kiinnostava romaani, eikä vähiten siksi, että taustalla on tositapahtuma. 

Kirjasta on tehty myös elokuva nimellä Avain.

SAMASTA AIHEESTA KERTOO

elokuva Pariisin vainotut vuodelta 2010
 

 
SAMAA AIHETTA SIVUAA

J. M. G. Le Clézion romaani Alkusoitto vuodelta 2009