Folasta
tuntuu, että tässä on mies, jonka kanssa voi rakentaa elämän, mitä ikinä
’elämä’ sitten tarkoittaakaan. Tämä mies on Kweku, joka opiskelee lääkäriksi
Pittsburghissa, Amerikassa.
Ghanasta
opiskelemaan tullut huippulahjakas Kweku ja Nigeriasta sotaa paennut Fola, joka
nauraa aina. Kaksi nuorta rakastunutta uudessa maassa, joka on täynnä
mahdollisuuksia. He perustavat perheen, saavat rakkauslapsia. Miten siinä sitten
näin kävi?
Ylpeys,
häpeä ja vaikeneminen, kuinka paljon turhaa onnettomuutta ne saavatkaan aikaan.
Elämä, jonka rakentamiseen on mennyt vuosia, hajoaa palasiksi muutamassa
viikossa. Kweku ei kestä häpeää ja tekee ensimmäisen väärän siirron. Fola
jatkaa väärien siirtojen tiellä.
”He
roikkuivat kymmenen minuutin päässä paikasta, jossa Olu oli kerran asunut,
kaikki kysymykset ja sydänsurut vailla vastausta, hoitamatta, kuivumassa
hiljaisuudessa”, esikoispoika Olu ajattelee aikuisena vanhoilla kotikulmillaan.
Kaksikymppinen
Sadie itkee isän menettämistä ja äidin ikävää. ”Hän itkee sitä, miten eksynyt
hänestä on tullut, miten yksin he ovat, miten erillään, miten hajallaan. Hän
vihaa joulua, sydäntä särkevää eroa sen välillä, mitä heistä on tullut ja mitä
perheen tulisi olla.”
Jo
ennen katastrofia perheen painovoimapiste siirtyy, vaikka kukaan muu kuin Olu
ei tunnu huomaavan sitä. Aiemmin keskellä olivat olleet isä ja äiti, puhumassa,
nauramassa, läsnä.
”Nyt
heidän paikallaan oli pieni tyhjä tila, jonka heidän poissaolonsa jätti
jälkeensä. Fola oli kadonnut vauvan maailmaan, Kweku työhönsä. Siihen tyhjään
tilaan pääsi sujahtamaan heidän tulevaisuudenunelmansa: visio reilun kymmenen
vuoden päässä odottavasta kodista, jossa Kwekun ja Folan molemmat projektit,
aikuiset lapset ja yksityispraktiikka, olisivat alkaneet tuottaa hedelmää, ja
he itse voisivat nousta uudelleen esiin.”
Ihan
hyviä aikomuksia, mutta lapsi on nyt. Lapselle riittää pienempikin koti. Lapsen
voi nähdä tänään, häntä voi pitää sylissä tänään, hänen kanssaan voi jutella ja
häntä voi rakastaa tänään. Aikuisiakin lapsia voi katsoa ja halata, mutta
silloin on myöhäistä vahvistaa sitä kivijalkaa, jonka päälle aikuisuus rakentuu.
Kwekun
ja Folan jokainen lapsi kantaa mukanaan väärien siirtojen seurauksia, ja
jokainen velkoo tietoisesti tai tiedostamatta vanhempiaan. Kuinka paljon
ihminen on itse vastuussa siitä, minkälainen aikuinen hänestä kasvaa?
Täydellistä
ei ole. Vanhemmat eivät ole täydellisiä. Kukaan ei ole.
Kun jumittuu syyttämään vanhempiaan virheistä, joita he tekivät, jää kiinni
menneisyyteen. Tämä päivä ja tulevaisuus jää elämättä. Olu, Kehinde, Taiwo ja
Sadie, perheen lapset, ajelehtivat kukin omalla tavallaan sivullisina
elämässään, kelluvat kuin avaruudessa, katselevat itseään vierestä, koska ovat menneisyyden
mustekalalonkeroiden sitomia.
Traumat
ovat totta, Olun, Kehinden, Taiwon ja Sadien traumat, ja kaikkien muidenkin. Ei
ole ihmistä, joka ei saisi vuosien kuluessa haavoja ja ruhjeita, joista jää
arpia. Toiset arvet ovat isompia, toiset eivät niin isoja, mutta kaikilla niitä
on.
Kuinka
paljon ihminen voi valita? Mitä voi päättää?
Itse ajattelen, että ensimmäinen
päätös on armahtaa vanhempiaan tai kuka se sitten onkin, joka on tehnyt väärin. Kyse ei ole siitä, ansaitsevatko he sen, sillä
armoa ei ansaita.
Se
joka antaa anteeksi toiselle, tekee hyvän teon itselleen. Hän vapauttaa itsensä
menneen kahleista. Ei tarvitse
odottaa, että toinen pyytää ensin anteeksi. Tuo toinen voi olla vaikka kuollut.
Anteeksi voi antaa omin päin ja päästää irti siitä, mitä minulle tehtiin,
kääntää katseensa eteenpäin.
Toinen
päätös on katsoa traumoja silmiin. Ei tunkea niitä kellariin, ei valehdella
itselleen, ei selittää, vaan katsoa silmiin: mitä tapahtui, miltä minusta
tuntui, miltä tuntuu nyt.
Kehinde
kuvaa terapeutille seisovansa lasiseinäisessä kammiossa. Hän näkee ohikulkevat
ihmiset, muttei pääse heidän luokseen, ei voi puhua heille, ei pysty kertomaan
heille, että olen täällä.
”Suojautumista”,
sanoo terapeutti. ”Pelolta, kivulta ja raivolta.” Kehinde sanoo, ettei hän ole
vihainen. ”Olet, ja sinun on syytäkin olla. Ota se vastaan. Vihasi. Anna sille
lupa olla olemassa.”
Kolmas
päätös on kysyä, mitä haluaa omalta elämältään ja mitä voi tehdä edetäkseen
sitä kohti.
Et
ole äitisi, etkä isäsi, olet sinä. Sinulla on oma elämäsi elettäväksi. Voi
valita, elääkö omaa elämäänsä, johon sisältyy menneisyys, mutta menneet eivät pomota.
Vai jääkö menneiden kahleisiin, jossittelemaan, syyttämään.
Jos
askelten ottaminen yksin ei onnistu, kanssakulkija auttaa, terapeutti, ystävä,
sisarus… Mutta päätös lähteä eteenpäin on jokaisen tehtävä itse.
Taiye
Selasi kiertää tarinaa näkyviin taitavasti, korkkiruuvitapaan, tuo esiin nykyisyyttä
ja mennyttä vuoron perään. Hänen kielensä on omaperäistä, kiehtovasti runollista,
mutta ei ylikoukeroista (vaikka rajalla jossain kohti jo menee).
Afrikkalaisuudella
on vahva osuus kirjassa. Ja mikä mukavaa, Selasin kirjassa on hyvä loppu. Vain
yksi on joukosta poissa, kuollut, ja hänkin olisi varmasti halunnut olla
mukana. Joidenkin aika päättyy aiemmin, joidenkin myöhemmin. Kun ei voi tietää,
minkä verran kullakin on päiviä jäljellä, kannattaa avata asiat, puhua suoraan
ja tehdä sovinto silloin, kun päiviä vielä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti