Katarina Baer: He olivat natseja

Katarina Baeria kylmää, kun hän kuulee, että hänen isoisänsä veti kotonaan lukupiiriä, jossa tutkittiin Hitlerin Taisteluni-kirjaa. Nyt on pakko katsoa silmiin sitä, että isoisä oli vakaumukseltaan natsi.

Suomalaisen äidin ja saksalaisen isän tytär sai kyllä kuulla koulunpihalla Tampereella ”vitun natsi”-huutoja. Niinä hetkinä hän toivoi, että olisi asunut Saksassa, jossa muutkin olivat natsisukupolven lapsenlapsia. Suomalaisen ukin Talvisota-tausta ei riittänyt tasapainottamaan vaakaa.

Koulukaverit eivät tienneet isoisän natsiudesta, kuten ei Katarina itsekään vielä tuolloin. Huutoihin riitti saksalainen sukunimi sen jälkeen, kun koulussa oli kerrottu natsien hirmutöistä Hitlerin aikana.

Katarinan isä oli tavannut äidin, kun tämä tuli Saksaan opiskelemaan. Pariskunnan avioiduttua isä halusi muuttaa Suomeen, koska ei pitänyt siitä, että monet entiset natsit olivat palanneet sodan jälkeen hyviin asemiin ja jatkoivat elämäänsä niin kun Kolmatta valtakuntaa ei olisi ollutkaan. Oman isänsä vakaumuksesta hän ei ollut varma. Sota-ajoista ei kotona puhuttu, ja ilmapiirissä oli jotain sellaista, etteivät lapset uskaltaneet kysyä.

Katarina Baer on Helsingin Sanomien toimittaja. Kuutisen vuotta sitten hän alkoi tutkia isänpuoleisten isovanhempiensa elämää. Isoisä oli kuollut sodan loppuvaiheissa, ja isoäiti kasvatti aikuisiksi kaksi lasta, Katarinan isän ja hänen siskonsa. Katarina kolusi arkistoja ja suvun vinteiltä löytyneitä pahvilaatikoita ja haastatteli elossa olevia sukulaisia. Isä oli mukana tutkimuksissa, hänkin halusi tietää. Isä ja tytär matkustivat myös paikkoihin, joissa isovanhemmat olivat asuneet.

”Pyrin selvittämään, mikä sai hyvyyttä ihannoineista perheistä lähtöisin olleet Ortrudin ja Gerhardin liittymään kansallissosialisteihin ja osallistumaan pieninä rattaina yhteen maailmanhistorian pahamaineisimmista projekteista”, Baer kertoo.

Yksi järkytys Katarinalle oli se, että lempeä ja kiltti isoäiti oli sodan jälkeen mennyt politiikkaan ja istui kunnanvaltuustossa. Hän oli Häädettyjen ja oikeudettomien liitto –nimisen puolueen äänikuningatar. Puolue vaati entisten natsien oikeuksien palauttamista ja onnistui siinä hyvin.

Asiakirjoista selvisi myös, että Katarinan isoäiti suunnitteli sodan jälkeen kasvatuskodin perustamisesta häirikkölapsille. Viranomaisluvan saadakseen hän laati omaelämäkerran. Parin sivun elämäkerrasta puuttuu 1930-luku kokonaan.

He olivat natseja –kirjan lukijat pääsevät mukaan selvitystyöhön. Katarina Baer kertoo vuoroon, miten tutkimukset etenevät ja vuoroon isovanhempien tarinaa. Uutta tietoa tulee pala palalta, ja ne loksahtavat lopulta kokonaiskuvaksi. Rakenne on sama kuin niin ikään sota-ajan Saksaa peilaavassa kirjassa Ehkä Esther.

Natsiajasta on viime vuosina ilmestynyt lukuisa määrä kirjoja. Liekö syynä se, että aikaa on kulunut tarpeeksi. Lapset eivät saaneet kysytyksi, mutta lapsenlapset ottavat selvää.

Katarinan isovanhemmat Gerhard ja Ortrud Baer syttyivät natsiaatteeseen. Kirjaa lukiessa kysyy, miten olisi valinnut, jos olisi itse elänyt tuolloin? Vaikka aate ei innostaisi tai se herättäisi jopa vastenmielisyyttä, kuka uskaltaa nousta vastustamaan, kun riskinä on päätyä itse keskitysleirille?

Muutaman talon päässä siitä, missä Gerhard Baer piti Taisteluni-lukupiiriä ja Ortrud Baer oli aktiivisesti mukana naisten natsijärjestössä, asui Bonhoefferin perhe. Natseja vastustamaan noussut Dietrich Bonhoeffer hirtettiin syytettynä Hitlerin vastaisesta salaliitosta.

Sosiaalipsykologian tutkija Anneli Portman sanoo, että kun ihminen saa valtaa, hän muuttuu. Vallantuntoisen ihmisen on vaikea asettua toisen ihmisen asemaan:

"Ei empatiakyky varmaan kokonaan katoa, mutta se katoaa niiden kohdalta, jotka kuuluvat 'noihin'.  Esimerkiksi natseista on sanottu, että he olivat mitä rakastavimpia perheenisiä, mutta silmää räpäyttämättä tappoivat niitä, joita heillä oli valta tappaa. He olisivat varmaan kauhistuneet, jos heitä olisi sanottu huonoiksi ihmisiksi." 

Toiset, kuten Rudolf Höss, perustelivat toimiaan sillä, että tottelivat vain käskyjä, kertoo kirja Hanns ja Rudolf. Auschwitzin komendanttina toiminut Höss sanoi pakottaneensa itsensä seuraamaan juutalaisten kuolinkamppailua kaasukammion pikkuikkunasta, vaikka häntä kuvotti, koska hänen piti olla esimerkkinä alaisilleen. Vähitellen siihen tottui, hän totesi, samoin kuin vankien pahoinpitelyihin ja kidutuksiin.

Gerhard Baerin elämä päättyi saksalaisten sotajoukoissa Italiassa muutama päivä ennen sodan loppumista. Vastakkaisen valinnan tehnyt Dietrich Bonhoeffer kuoli samoihin aikoihin keskitysleirillä.

LISÄÄ AIHEESTA

Sekä Gerhard että Ortrud Baer viettivät lapsuutensa Baltiasta, missä oli vuosisatoja vanha saksalainen väestö. Niistä ajoista toista näkökulmaa tuo Imbi Pajun kirja Torjutut muistot .

Amos Ozin omaelämäkerrallinen romaani liikkuu takaumissa samoilla seuduilla, Baltiassa ja Saksassa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.

John Boynen romaani Poika raidallisessa pyjamassa kertoo sota-ajasta ja Aushwitzin keskitysleiristä natsiupseerin 9-vuotiaan pojan silmin. Kirjasta on tehty myös elokuva.

 Viktor Klemperer julkaisi sodan aikana pitämänsä päiväkirjan Haluan todistaa. Kirja näyttää, miten helposti ihmiset hyväksyvät muutokset, kun ne tapahtuvat pienin askelin.

Kalle Kniivilä: Neuvostomaan lapset

Viro, Latvia ja Liettua itsenäistyivät uudelleen Neuvostoliiton hajottua. Maihin jäi asumaan iso joukko venäläisiä, monet toista tai kolmatta sukupolvea. Neuvostoliiton aikana osa Baltian maiden alkuperäisistä asukkaista pakkosiirrettiin Siperiaan ja Uralille, ja heidän tilalleen muutti ihmisiä Venäjän puolelta. Myöhemmin Baltian maat vetivät väkeä muualta Neuvostoliitosta työn perässä.

Venäläiset ovat pysyneet identiteetiltään venäläisinä myös seuraavissa sukupolvissa. He asuvat samoilla alueilla ja puhuvat venäjää, eikä suuri osa ole opetellut asuinmaansa kieltä, kertoo Kalle Kniivilä kirjassaan Neuvostomaan lapset.

Venäjänkielisiä asuu erityisen paljon tietyissä kaupungeissa ja kaupunginosissa. Tallinnan suurimman kaupunginosan Lasnamaen asukkaista 71 prosenttia on venäjänkielisiä ja, Venäjän rajalla sijaitsevassa Narvassa yli 90 prosenttia asukkaista puhuu äidinkielenään venäjää.

Kalle Kniivilä lähti ottamaan selvää, mitä Baltian maiden venäjänkieliset asukkaat ajattelevat. Hän kiersi Virossa, Latviassa ja Liettuassa haastattelemassa heitä. Osa kaipaa vanhaa Neuvostoliittoa, etenkin iäkkäämmät, ja moni ajattelee nyky-Venäjästäkin, että siellä kaikki on paremmin. Mutta on myös niitä, jotka ovat ottaneet nykyisen kotimaansa omakseen.

Monet niistä venäjänkielisistä, jotka ovat sopeutuneet asuinmaahansa, puuskahtavat Kniivilän kirjassa, että mikseivät nuo toiset sitten muuta Venäjälle, jos siellä on kaikki paremmin. 

Kniivilän haastatteluista nousee esiin, että iso osa venäjänkielisistä katsoo vain Venäjän televisiota, seurustelee vain toisten venäjänkielisten kanssa ja juhlii venäläisiä juhlapäiviä kuten Voiton päivää 8. toukokuuta. Moni kieltäytyy yhä opiskelemasta asuinmaansa kieltä, vaikka kielitaidolla on iso merkitys työllistymiseen ja passin saantiin.

Asuinmaansa passia ei saa Virossa tai Latviassa, jos ei pääse läpi kielikokeesta ja saa sen myötä kansalaisuutta. Liettua teki toisin, käytännössä kaikki maassa asuvat saivat maan itsenäistyessä kansalaisuuden.

Viron ja Latvian venäjänkielisistä osa on ottanut Venäjän passin vaikka jatkaa asumista nykyisessä asuinmaassaan ja osalla on harmaa muukalaispassi. Baltian maissa on tartuttu kielitaito-ongelmaan niin, että nykyisin myös venäjänkielisissä kouluissa pitää osa opetuksesta antaa maan pääkielellä.

Aikamoinen solmu.

Kniivilä on palkittu toimittaja, ja kirja on kirjoitettu sujuvasti. Jossain vaiheessa rakenne alkaa kuitenkin hieman puuduttaa, kun haastattelu seuraa haastattelua. Toki Kniivilä tekee välillä yhteenvetojakin, mutta ehkä niitä olisi voinut olla enemmän. 

Kirja valaisee hyvin Baltian maiden venäjänkielisten ajatuksia ja asenteita. Taustalla näkyvät muun väestön asenteet ja pelot, jotka vaikuttavat sisäpolitiikassa. Yksinkertaista ratkaisua tilanteeseen ei ole, joten näillä siellä nyt mennään.

Aiheesta lisää

Imbi Paju: Torjutut muistot

Sofi Oksanen: Puhdistus

C.J. Sansom: Itsevaltias

Jos kirja ei kohtuuajassa ala vetää, jätän kesken. Liian harvoin on sitkeästi kahlaamani kirja osoittautunut lopultakaan lukemisen väärtiksi. Maailma on täynnä muita kirjoja ja koko ajan pukkaa uutta.

Itsevaltiaan alku takkusi. 686 sivun järkäle alkoi vähän hitaasti, ja kolme kertaa pistin kirjan pois. Kunnes tuli ilta, ettei ollut muutakaan, ja tartuin kirjaan vielä kerran. Siitä se lähti.

Itsevaltias on C. J. Sansomin historiallinen dekkari päähenkilönä lakimies Matthew Shardlake. Kirja sijoittuu vuoteen 1541, jolloin Englannin kuningas Henrik VIII on mahtipontisella kuninkaankiertueella osoittaakseen kansalle, että toisinajattelijoiden kapina on kukistettu.

Matthew Shardlake matkustaa Yorkiin, jonne kuningas on saapumassa koht’sillään. Shardlake on saanut tehtäväksi varmistaa, että kapinoitsijoihin kuulunut poliittinen vanki saadaan elävänä Lontooseen kuulusteltavaksi. Moni haluaisi hänen pääsevän hengestään ennen kuulustelijoiden käsittelyä. 

Yksi vartijoista toteaa, että kidutus on paras tapa saada mies avaamaan suunsa. Sitä varten Lontoon Towerin linnassa on monipuoliset välineet. Niiden puristuksessa moni tosin saattaa tunnustaa mitä vain vangitsijat haluavat. Syyttömyydestä ei ole juuri apua, eikä aina laistakaan, vaikka lakipykäliä laaditaan. Poliittiset juonittelut määräävät marssiaskeleet, ja pontimena on vallan tai rahan himo. Ne puetaan usein uskonnon kaapuun, kuten tapahtuu tänäkin päivänä.

Henrik VIII on se Englannin kuninkaista, jolla oli kuusi vaimoa. Kun uusi nainen alkoi kiinnostaa, kuningas hankkiutui eroon aiemmasta joko mestauttamalla tai mitätöimällä liiton sopivan kuuloisesta syystä. Kuninkaankiertueella Henrikillä on menossa viides vaimo, nuori Katariina Howard. Matthew Shardlake näkee vahingossa jotain sellaista, mikä ei olisi kuulunut hänen silmilleen. Kuinka vakuuttaa korkea-arvoinen herrasväki, että varmana en puhu mitään, jottei kukaan vaikenemisen varmistamiseksi vie häneltä päätä…

Juonen keskiössä on historiallinen Blaybournen tarina. Sen mukaan Henrik VIII on väärä kuningas. Henrikin esiäiti Yorkin herttuatar Cecily Neville väitti vanhoilla päivillään, että hänen poikansa, joka peri kuninkuuden, olikin syrjähypyn seuraus. Pojan oikea isä oli Blaybourne-niminen jousimies. Jos se pitää paikkansa, kuninkaankruunu ei kuulu Henrikille vaan toiselle sukuhaaralle, sille jossa virtaa Yorkin veri.

Kirjaa lukiessa pysähdyin välillä etsimään tarkempaa tietoa noista ajoista. Kirjailijan faktat olivat kohdallaan (hän on toiselta ammatiltaan historioitsija), ja netistä löytyi muun muassa kuvia Henrik VIII:n vaimoista sekä kuninkaasta itsestään. Kuningas rakasti ruokaa, ja hänen kerrotaan painaneen ennen kuolemaansa 178 kiloa.

Mitä itse juoneen tulee, kirjailija saa lukijan yllätetyksi lopussa. Syyllinen on ihan muu kuin kukaan niistä, mitä matkan varrella on uumoillut. Hyvä lukupaketti – tällä kertaa sitkeys palkitiin.

Kati Hiekkapelto: Tumma

Kati Hiekkapelto on sijoittanut kolmannen Anna Feketestä kertovan kirjansa Serbian unkarilaisalueelle. Serbian unkarilainen Anna on tullut lapsena Suomeen äitinsä ja veljensä kanssa. Kun äiti palaa myöhemmin takaisin kotimaahan, Anna jää. Hän valmistuu poliisiksi ja työskentelee Pohjois-Suomessa.

Uudessa kirjassa Anna on kesälomalla äidin luona lapsuuden kotikaupungissaan.

Loma ei pysy lomana sillä Annan käsilaukku varastaetaan, ja hän päätyy selvittämään siihen liittyvää kummallista kuolemantapausta. Kummallista siksi, että asia yritetään mitätöidä eikä murhan jälkiä ikäänkuin huomata.

Tumma on perusdekkari, on rikos, selvittely ja ratkaisu. Miljöö tuo tarinaan mielenkiintoisen lisän. Kati Hiekkapelto on asunut alueella ja tuntee paikalliset tavat ja puhuu unkaria.

Anna Fekete tekee mielessään vertailua, tuokin asia on Suomessa paremmin ja toisaalta tämäkin on täällä kivempaa. Tyyypillisen kahdessa maassa kasvaneen tapaan hän ei ole kunnolla kotona kummassakaan maassa, mutta osaa toisaalta ottaa ilon irti kummankin maan hyvistä puolista.

Mitä Annaan muuten tulee, hän on samaa, vähän kliseeksi käynyttä naisetsivätyyppiä, poliisi tai toimittaja, joka itsepäisesti tarraa kiinni niihinkin juttuihin, jotka eivät hänelle kuulu. Anna tutkii tapausta omin päin ja päätyy tyhmänrohkeudessaan riskaapeleihin tilanteisiin, kun joku ei pidä siitä, että tämä nainen tunkee nenänsä tänne. 

Kokonaisuudessa miljöönsä ansiosta hauskasti erilainen dekkari, sopivaa mukaan otettavaa vaikka riippumattoon.

Ensimmäinen Anna Fekete -dekkari oli KOLIBRI

 

Raija Oranen: Aurora

Poimin ohimennen kirjaston pikalainahyllystä Raija Orasen kirjan Aurora. Saattaahan tuota vilkaista, vaikka jostain oli tullut ennakkoajatus, ettei Oranen ehkä ole ihan minun kirjailijoitani. Oli mukava yllättyä positiivisesti.

Kirja on aikansa superjulkkiksen elämäntarina yhdistettynä Helsingin ja Suomen historiaan. Aurora Karamzinin elämänkulku on päällisesti tuttu, mutta Orasen kirjassa hänestä tulee elävä ihminen. Tosin vasta, kun on lukenut jonkin matkaa, joten ei kannata antaa heti periksi.

Auroran aikuinen elämä starttaa, kun hän 16-vuotiaana astuu seurapiireihin. Silloin alkaa nimittäin aviomiehen valinta, sillä 1800-luvulla aatelisneidon pahin kohtalo oli jäädä vanhaksipiiaksi. Auroralla ei sitä pelkoa olisi  pitänyt olla, hän oli kuuluisa kaunotar. Mutta pahalta alkaa näyttää, kunnes hän avioituu 26-vuotiaana (vanhana naisena) Venäjän keisarinnan painostuksesta valtakunnan rikkaimpiin kuuluvan ruhtinas Paul Demidovin kanssa. 

Miksi keisarinna sotkeutuu asiaan, kun Aurora on antanut Demidoville kolmet rukkaset, siitä voi lukea kirjasta. Googlasin matkan varrella faktoja, ja keisarinnan asiaan sekaantuminenkin on tosijuttu.

Paul Demidov ei elä kauan, ja Aurorasta tulee huikean rikas leski. Karamzinin nimi hänelle tulee toiselta aviomieheltä, joka hänkään ei elänyt monta vuotta. Näistä vaiheista kertoessaan Oranen rinnastuu Kaari Utrioon, jonka Helsinki-aiheisissa romaaneissa on samanlaiset napakat sankarittaret ja huumoria.

Pelkkänä Auroran elämänkertana romaani ei kuitenkaan olisi kuin viihdekirja muiden joukossa. Mutta Oranen kertoo samalla Suomen historiaa jopa niin, että Aurora jää aika ajoin sivuhenkilöksi. Hänen isäpuolensa Carl Johan Walleen oli vahva poliittinen vaikuttaja. Jonkun mielestä kirjaa olisi voinut siltä osin tiivistää, mutta minusta oli mielenkiintoista lukea tarkemmin tapahtumista, jotka on kuitattu historiakirjoissa parilla lauseella. Pääsee mukaan sisäpiirinäkökulmaan: tänään ei tiedä, mitä huomenna tapahtuu. Walleen on sitä paitsi huumormiehiä, mikä on yksi Orasen keino pehmentää romaania, ettei se käy kuivaksi.

Kirjan henkilöissä on monia Suomen kulttuurihistoriaan ja poliittisiin vaiheisiin liittyviä nimiä. Suomesta herätellään 1800-luvulla kansakuntaa. Ensimmäiset tsaarit  tukevat sitä, mutta vastakäänne tulee, kun Venäjän valtaistuimelle astuu taas uusi tsaari. Sulatetaanko Suomi Venäjään? Onko parempi ryhtyä julkiseen vastarintaan, vai yrittää olla hissukseen, ettei tsaari esikuntineen ärsyynny lisää?

Aurora Karamzinin kristillisyys vahvistuu iän karttuessa, ja hän ryhtyy tekemään valtavalla omaisuudellaan hyviä tekoja köyhien keskuudessa. Kauaskantoisin oli kenties Diakonissalaitoksen perustaminen Töölönlahden rannalle, missä se on tänäkin päivänä nähtävissä junan ikkunasta hetkeä ennen kuin juna saapuu Helsingin rautatieasemalle.  

Kirja päättyy vuoteen 1902, kun Aurora kuolee Hakasalmen huvilassa. Se on se vanha vaaleanpunainen talo Helsingin keskustassa Musiikkitalon, Finlandia-talon ja Eduskuntatalon keskellä.

SAMOJA AIHEALUEITA

 

Elisabet Aho Lilly 

Urajärven kartanon tyttärestä Lilly von Heidemanista tuli 1800-luvun kiihkeä naisasianainen. Elisabet Ahon Lilly on romaanimuotoon kirjoitettu elämänkerta Lillystä ja hänen veljestään Hugosta. Urajärven kartanosta tehtiin heidän jälkeensä kartanomuseo, joka toimii edelleen.

Elisabet Aho Sisar

Diakonissalaitoksen ympärille keskittyvä historiallinen romaani sisällissodan repimästä pääkaupungista. Kuka on nuori Ellen, joka tuodaan Diakonissalaitoksen sisarten hoitoon muistinsa menettäneenä muiden haavoittuneiden mukana?

Kaari Utrion historialliset Helsinki-romaanit

Seuraneiti

Merete Mazzarella Fredrika

Fredrika

Enni Mustonen Lapsenpiika

Lapsenpiika

Leo Tolstoi Anna Karenina
Tsaarin hovissa 1800-luvulla

Laila Hirvisaari Minä Katariina

Minä Katariina