Zinaida Lindén: Monta maata sitten

Zinaida Lindén on kotoisin Leningradista, kuten on myös hänen kirjansa päähenkilö Galja. He syntyivät neuvostokansalaisiksi. Nyttemmin kaupungin nimi on Pietari ja maa on Venäjä. Siinä on  asennoitumista aikuisen Galjan diplomaattiaviomiehellä, kun on kesken työuran ryhdyttävä edustamaan Neuvostoliiton sijaan Venäjää.

Galja syntyy Leningradissa patologin ja kustannustoimittajan ainoaksi lapseksi. Vanhempien symbioosi on niin tiivis, että lapsi ei mahdu siihen mukaan. Tytöstä pidetään kyllä huolta, mutta hän on ulkopuolinen. Vanhemmat eivät halua hänelle sisaruksia, ja Galja päättelee olleensa itsekin vahinko. Kun isä kuolee, hautajaisiin tulevat isän työkaverit kysyvät Galjalta, onko hän sukua vainajalle? Isä ei ollut kertonut työpaikallaan, että hänellä on tytär.

Ulkopuolisuus saa katsomaan kaikkea vähän vierestä. Galja tekee ironisia huomioita lapsuutensa ja nuoruutensa Neuvostoliitosta, mutta ei ilkeän ironisesti, vaan enemmän huvittuneesti. Samaan tapaan hän tarkastelee Venäjää ja Suomea, jonne diplomaattiperhe muuttaa kirjan puolivälissä.

”Kun Breznevin aika lähestyi loppuaan, häntä ylistettiin ja hänet asetettiin mikrofonin eteen. Hänen silmäluomiaan kohotettiin ja sitten se alkoi. Kaiken maiskutuksen ja muminan takaa (jota opettajamme kutsuivat kunnioittavasti ’hiukan epätäsmälliseksi ääntämiseksi’) saatoimme erottaa sanat: Rakkaat Afganistanin öljytyöläiset. ” Vanhalla miehellä menivät Afganistan ja Azerbaidzan sekaisin.

Parikymppisenä Galja bongaa nuoren miehen, aloittelevan diplomaatin. Galjasta tulee diplomaatinrouva, joka päätyy Afrikan ja Japanin kautta Suomen Turkuun. Ensimmäisenä jouluna Galja saa suomalaiselta tuttavaltaan hyasintin. Venäjällä hyasintti on hautajaiskukka, isän arkku oli koristeltu niillä. Jouluna tarjottu riisipuuro muistuttaa äidin hautajaisista, missä Galja söi sitä edellisen kerran. Venäjällä riisipuuroa syödään vain hautajaisissa.

Pietarin junassa Galjaa vastapäätä istuu nuori venäläinen nainen.  Hän ihastelee, että Galja on päässyt asumaan vakituisesti Suomeen, ja kysyy, miten se on onnistunut. ”Minäkin haluan sinne. Sanotaan, ettei siellä tarvitse ylipäänsä tehdä töitä. Kaiken saa ilmaiseksi, asunnon ja avustuksia.” Galja toppuuttelee, että ei se niin yksinkertaista ole. ”Kieli on vaikeaa, ihmiset sulkeutuneita ja venäläiset kaikkea muuta kuin suosittuja”, hän valistaa.

Kirjan lopussa tulee yllätys, joka antaa menneisyydelle uutta näkökulmaa. Sellaiset ovat aina hauskoja, etenkin jos sitä ei osaa odottaa, kuten nyt kun kyseessä ei ole dekkari.

Mietin kirjaa lukiessani, onko minämuodossa kirjoitettu kirja Zinaida Lindénin omaelämänkerta, jolta se tuntuu. Vai onko kirja romaani? Vastaus tuli Kirjamessuilla, jossa huomasin yhdellä lavalla Zinaida Lindénin haastattelun. Hän kertoi, että Monta maata sitten on omaelämänkerrallinen romaani, jossa on paljon Zinaidan omia kokemuksia. ”Kirja on metafora minusta”, hän tarkensi.

Lindén nosti kirjamessuhaastattelussa esiin Neuvostoliitossa vallinneen "kuoleman kultin", jota kirjassakin sivutaan. Vanhoja kuolleita sankareita palvottiin, ykkösesimerkkinä Lenin mausoleumissaan. Palvonnassa oli uskonnollistyyppisiä tapoja ja tavaroita. Kun kirkossa pysähdyttiin ikonien eteen, Neuvostoliitossa sankareiden kuvat olivat samassa asemassa.

”Maan tärkeintä muumiota - pientä vaaleanpunaista ruumista koreassa puvussa - säilytettiin Moskovan hautatemppelissä. Kosmonautit kävivät siellä ennen kuin lähtivät avaruuteen. Mitä he mahtoivat kuiskata Vladimir Iljitshille? Monituri te salutant?” miettii Galja kirjassa.

Kirjamessuhaastattelussa Lindén puhui pitkään myös juurettomuudesta. Juurettomia lapsia syntyy yhä enemmän, ei vain Galjan tapaan symbioottisessa suhteessa elävien vanhempien sivulauseiksi, vaan esimerkiksi pitkiä aikoja ulkomailla työskenteleviin perheisiin. Lasten siteet kotimaahan ja sukuun jäävät ohuiksi, kun he kasvavat kaukana, ja monet asettuvat aikuistuttuaan muihin maihin tuntematta olevansa ihan kotona missään.  Yhtä lailla perheessään sivullisia ovat myös ne lapset, joiden vanhemmat ovat niin uppoutuneet työhönsä tai muuhun omaan elämäänsä, että lapset kokevat olevansa ylimääräisiä häiriöitä. Millaisia aikuisia heistä kasvaa?

- - - oheinen blogikirjoitus herätti naisporukassa mittavan keskustelun, olisiko pitänyt puuttua vai ei, ja jos, niin mitä olisi pitänyt sanoa: http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/tarina-leikkipuistosta

Elämästä Neuvostoliitossa ja Venäjällä kertovat myös muun muassa:

Särjetty sukupolvi eli 10 käskyä Neuvostoliitossa

Suomeen muuttanut toimittaja Inna Rogatshi kirjoitti juuri ennen Neuvostoliiton hajoamista kirjan, jossa hän analysoi elämää Neuvostoliitossa ottamalla otsikoiksi kymmenen käskyä: Älä varasta - mitä se on Neuvostoliitossa…

Hulluja nuo venäläiset

Vuosia Venäjällä työskennellyt suomalainen toimittaja Anna-Lena Laurén kertoo elämästä Venäjällä 2000-luvulla.

Laps’ Suomen

Suomalainen kommunisti Taisto Huuskonen loikkasi vaimoineen vuonna 1949 Suomesta Neuvostoliittoon. Siellä kukaan ei uskonut, että hän lähti aatteen vuoksi, vaan hänen pääteltiin olevan vakooja. Huuskoset pääsivät palaamaan Suomeen vuonna 1975 monenkirjavien vaiheiden jälkeen. Taisto Huuskonen kirjoitti kokemuksistaan kirjan, joka herätti aikanaan melkoiset keskustelut.

Elämästä rautaesiripun takana kertoo myös tämä:

Talviuni Berliinissä

Toimittaja Maxim Leo kertoo lapsuudestaan Itä-Berliinissä ja miten elämä muuttui, kun muuri murtui ja Saksat yhdistyivät. Hän kertoo myös isovanhempiensa vaiheista ja toteaa: ”Meidän perhe oli kuin DDR pienoiskoossa. Siellä törmäsivät yhteen ideologia ja käytännön elämä.”

Elif Shafak: Kunnia

Tämä on hyvä kirja. Elif Shafak liikkuu samoilla vesillä kuin Khaled Hosseini, mutta afganistanilaisten sijasta päähenkilöt ovat Turkin kurdeja. Kirjassa on otteessaan pitävä juoni, jonka yhtenä loimena kulkee musliminaisten elämänrajat. Jos pitäisi valita matkalukemiseksi Hosseinin uusin tai tämä, niin ehdottomasti tämä.

Kunnia alkaa Lontoosta vuonna 1992, mutta palaa sen jälkeen tarinan juurelle Eufratjoen kupeeseen vuonna 1945. Nazella ja hänen miehellään on jo kuusi tyttöä, ja viimeisillään raskaana oleva Naze odottaa kiihkeästi poikaa. Sen sijaan hän saa kaksoset, kaksi tyttöä. Pettynyt äiti antaa heille kurdinkieliset nimet Bext ja Bese, Kohtalo ja Kylliksi. Lempeä isä nimeää tytöt uudelleen Pembeksi ja Jamilaksi, Vaaleanpunaiseksi ja Kauniiksi.

”Ne nimet olivat kuin sokeripalat, jotka sulivat teehen. Ne olivat makeat ja taipuisat, eikä niissä ollut minkäänlaisia teräviä reunoja.”

Vaaleanpunainen Kohtalo ja Kylliksi Kaunis kasvavat köyhässä, pienessä syrjäkylässä. Eräänä päivänä kylään tulee nuori mies Istanbulista ja ottaa toisen kaksosista vaimokseen, mutta ei sitä, jonka olisi halunnut. Nuori perhe muuttaa Lontooseen. Kirja seuraa sekä Turkkiin jääneen että Englantiin muuttaneen siskon vaiheita.

Shafak kuljettaa juonta eri tasoissa, astuu välillä ajassa taaksepäin, välillä näyttää väläyksen siitä, mitä on tulossa. Hän pitää aikatasot hyvin hyppysissään, tarina etenee sujuvasti, eikä lipsahda edes kermakakkuilemaan, vaikka siihen olisi matkan varrella mahdollisuuksia. Loppu palkitsee lukijan vielä yllätyksellä.

Kansiliepeessä kerrotaan nelikymppisen Elif Shafakin olevan Turkin suosituin naiskirjailija, joka asuu puoliksi Lontoossa, puoliksi Istanbulissa.  Häneltä on suomennettu aiemmin kaksi kirjaa.

Sakari Topelius: Välskärin kertomukset

(otsikkokuvasta lisää alempana)

Suomalainen teki sen ensin. Sakari Topelius kuljetti valtasormusta henkilöltä toiselle romaanissaan Välskärin kertomukset monta kymmentä vuotta ennen Tolkienia.  Välskärin kertomukset on edelleen täyttä tavaraa. Tarina imaisee mukaansa ja vie lukijan sormuksen keralla kahden vuosisadan läpi. Tällä hetkellä kirjasta ei ole saatavissa uutta painosta, mutta divareista voi kysellä ja kirjastosta löytyy ainakin.

Välskärin kertomukset alkaa vuodesta 1631, jolloin käytiin 30-vuotista sotaa.  Nuori pohjalainen talonpoika Kustaa Perttilä kunnostautuu taistelussa, ja kuningas lupaa aateloida hänet. Kurja vain, että Kustaan isä on vannoutunut aatelisten vastustaja ja ilmoittaa, että jos poika ottaa aatelisarvon, hänellä ei sen jälkeen ole poikaa - ja Kustaa on sentään hänen ainoansa.  Siinä seisoo kaksi itsepäistä vastakkain. Kustaa pamauttaa kotitalon oven takanaan kiinni, lähtee hovipiireihin, ja hänestä tulee Bertelsköld. Hänen isänsä ottaa perijäkseen pojan Larssonin suvusta.

Kustaa Bertelsköld saa aatelisarvon lisäksi kuninkaan kuparisormuksen, johon on kaiverretu kirjaimet RRR, Rex Regi Rebellis. Sormus tuo kantajalleen menestystä, mutta menestys loppuu, jos vannoo väärän valan.

Välskärin kertomuksissa seurataan sekä Bertelsköldin suvun että Larssonin suvun vaiheita. Aika ajoin ne risteävät. Eksotiikkaa tarinaan tuo kaunis ruhtinatar Regina von Emmeritz, jota pidetään vankina Kajaanin linnassa. Venäläiset räjäyttivät linnan suuressa Pohjan sodassa vuonna 1716. Kaunis Regina oli onneksi tuolloin jo vaihtanut maisemaa, hänestä tuli suomalaisen aatelissuvun kantaäiti (arvaa kenen vaimona…).

Välskärin kertomusten kieli on vanhaa, mutta siihen pääsee sisään muutaman sivun jälkeen. No, esipuheen vanhasta välskäristä voi kyllä hypätä yli, ettei kompastu siihen, ja aloittaa suoraan itse tarinasta eli luvusta yksi, jonka nimi on Breitenfeldin taistelu. Jos taistelut eivät erityisesti maistu, ei hätää, juoni lähtee kyllä vauhtiin, taistelu on vain alkutahti.

Voisi kyllä olla hyvä, jos Välskärille tehtäisiin sama kuin Topeliuksen satuklassikoille, joista WSOY julkaisi syyskuussa uuden suomennoksen. Vanha kieli ei ole korkea kynnys, mutta voi kuitenkin olla kynnys. Menee hyvä tarina hukkaan, jos sen takia jää Välskärin kertomuksiin tarttumatta.

Kuvitusta en sen sijaa lähtisi muuttamaan. Alkuperäisen kirjan kuvat ovat Albert Edelfeltin ja Carl Larssonin kättenjälkeä - tai alkuperäisten kirjojen pitää sanoa, sillä Välskärit ovat yhtä mittava kuin Taru sormusten herrasta, kolmeosainen (lyhennelmiäkin on markkinoilla).

Kajaanin linnan raunioista vielä sen verran, että ne ovat nykyisin Kajaanin kaupungin keskustassa, missä autot huristavat niiden yli ja pyörätie viistää vierestä. Vähän olisivat linnan entiset asukkaat hämmästyksissä, jos näkisivät aikanaan huippukomean residenssinsä nykyisin. 

Kajaanin linnan kuvat 

Kasper Haikala

Alexander McCall Smith: Häähuumaa lauantaina

On murheellista, että Precious Ramotswen suuresti rakastamasta isästä tuli edesmennyt. Sen seurauksena hän kuitenkin sai perinnön ja perusti yksityisetsivätoimiston, jolle antoi nimeksi Naisten etsivätoimisto nro1. Yksityisetsivän tehtävät mma Ramotswe opiskeli kirjasta.

Mma Ramotswe ratkoo varkauksia, petoksia ja uskottomien puolisoiden aiheuttamia ongelmia.  ”Kokemus on opettanut, että paras tapa hankkia vastauksia kysymyksiin, on kysyä suoraan. Kohteliaasti toki, ja ystävällisesti, mutta joka tapauksessa kysyä sitä, mitä haluaa tietää”, hän on havainnut.

Aika hidastuu, kun lukija liukuu mma Ramotswen maailmaan. Leppoisa afrikkalainen elämänrytmi vie mukanaan, mihin tässä kiire, valmiissa maailmassa. Kyllä kaikki järjestyy, ja sitä odotellessa voi istahtaa alas ja juoda kupillisen vahvaa rooibos-teetä.

Mma Ramotswessa on elämää jo nähneen naisen viisautta. Hänen filosofiaansa sekoittuu hykerryttävää huumoria, ja nasevat kommentit hulauttavat hymyn lukijan kasvoille.

Kotimaataan Botswanaa mma Ramotswe rakastaa, sen aurinkoa, tuoksuja, ihmisiä. Käärmeitä toki on ja leijonia ja skorpioneja, mutta se kuuluu elämään. ”Maailmassa on paljon pahaa, joten sinne tarvitaan pari kolme valopilkkua”, hän ajattelee. ”Pari, kolme paikkaa, joissa ihmisten on hyvä olla. Botswana on sellainen. Kunpa ihmiset vain tietäisivät, että Afrikassa on muutakin kuin kaikki ne ongelmat, joista he saavat kuulla. ”

Rikosten selvittelyn ohessa kirjoissa seurataan mma Ramotswen ja hänen lähipiirinsä elämää. Uusi aviomies, jonka kanssa mma päätyi naimisiin tähänastisen kirjasarjan puolivälissä, on autokorjaamon omistaja J.L.B. Matekoni. Tärkeä henkilö on myös mma Grace Makutsi, alkujaan etsivätoimiston sihteeri ja nykyisin apulaisetsivä. Uusimmassa kirjassa Häähuumaa lauantaina koittavat mma Makutsin kauan odottamat häät.

Naisten etsivätoimisto nro1 -kirjasarjasta on suomennettu tähän mennessä 12 kirjaa. Jos ne eivät ole ennestään tuttuja, kannattaa aloittaa joistakin alkupään kirjoista. Jokainen on itsenäinen kokonaisuus, mutta päähenkilöiden elämä etenee kirja kirjalta. Kirjoista on tehty myös tv-sarja.

TÄHÄN MENNESSÄ SUOMENNETUT

·  Naisten etsivätoimisto nro 1

·  Kirahvin kyyneleet

·  Siveysoppia kauniille tytöille

·  Kalaharin konekirjoituskoulu miehille

·  Elämän kirkas keskipäivä

·  Botswanan iloiset rouvat

·  Onni ja siniset kengät

·  Oivallinen aviomies

·  Pieniä ihmeitä autokorjaamolla

·  Teetä ja sympatiaa

·  Harhapolkuja savannilla

·  Häähuumaa lauantaina

Mutta mitä tapahtui Lydialle? Joel Lehtosen avovaimosta tuli lopulta rouva Lehtonen

Etelä-Haagassa oleva Sankaritie päättyy kääntöpaikkaan. Kääntöpaikalla on kallio, jolla on vanha keltainen puuhuvila. Sinne kirjailija Joel Lehtonen vetäytyi Helsingin hulinasta maaseudun rauhaan vuonna 1922. Lehtonen on parhaiten tunnettu romaanistaan Putkinotko.

Joel oli syntynyt aviottomana poikana Itä-Suomessa Säämingissä. Äiti jätti lapsen puolivuotiaana huutolaiseksi, siis sellaiseksi, joka annettiin hoitoon sinne, kuka halvimmalla otti. Kun Joel oli nelivuotias, papinleski Augusta Wallenius otti hänet luokseen. Poika sai  käydä kansakoulun jälkeen oppikoulun, viimeisen luokat Helsingin Ressussa, kun Augusta muutti pojan kanssa pääkaupunkiin. Ylioppilaaksi päästyään Joel aloitti kirjallisuuden opinnot yliopistossa. Samaan aikaan hän kirjoitti jo lehtiin ja työsti runokokoelmaa.

Parikymppisenä Joel Lehtonen vieraili Säämingissä ja tapasi äitinsä ynnä velipuolensa. Joel sai mielestään loistavan idean. Hän osti Säämingistä itselleen kesäpaikaksi maatilan, ja sopi, että äiti ja veli perheineen (vaimo ja 10 lasta) voivat asua siellä myös ja pitää huolta paikoista, kun hän on itse poissa. Miten yhteispeli sujui, sen kertoo Lehtosen kuuluisin kirja, Putkinotko, ja sitä täydentää novellikokoelma Kuolleet omenapuut. Pieleen siis meni.

Velipuoli, kirjassa nimeltään Juutas Käkriäinen, oli laiska, luihu ja siivoton. Joku toinen isäntä pistäisi moisen vuokralaisen kävelemään, mutta kirjassa Aapeli Muttisen nimen saanut tilanomistaja ei saa pistetyksi Juutasta aisoihin.

Aapeli Muttisella on Putkinotkossa mukana ystävätär, Lyygia, kaunis nuori nainen. Lyygia oli oikealta nimeltään Lydia Thomasson, työmiehen tytär, joka oli ammatiltaan hieroja. Vaikka Joel Lehtonen oli köyhälistöstä lähtöisin, hän oli nyt  sivistynyt mies. Sellaiselle seurustelu työläisnaisen kanssa oli niinä aikoina erittäin epäsopivaa.

Lydialla oli sitä paitsi avioton poika, mikä teki tilanteen vieläkin arveluttavammaksi. Viiden vuoden avoliiton jälkeen Joel lopulta vei Lydian vihille. Kaksi vuotta sen jälkeen hän myi Säämingin tilansa ja osti Helsinkiä ympäröivältä maaseudulta, Huopalahden kauppalasta huvilan, johon muutti asumaan vuoden ympäri. Hän kehui sen olevan Huopalahden kauneimmalla paikalla, sieltä on jopa näköala merenlahdelle.

Vanhetessaan yhä erakkomaisemmaksi käynyt Joel Lehtonen sulkeutui välillä taloonsa, ja kielsi vaimoa päästämästä ketään sisälle. Paremmassa vireessä ollessaan hän kutsui kirjailija- ja taiteilijaystäviään luokseen illanviettoihin. Ystäviä olivat muun muassa kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen, kirjailija Juhani Aho ja historioitsija Henry Biaudet.

Etelä-Haagan Sankaritiellä vähän ennen kääntöpaikkaa ja Lehtosen huvilaa on kallionrinteessä puisto, joka tarkemmin katsottuna osoittautuu sankarihautausmaaksi. Siihen on haudattu Huopalahden kauppalan miehiä, jotka kaatuivat talvi- ja jatkosodassa. Hautojen keskellä on muistomerkki, nuorta miestä esittävä patsas. Sankaritien sankarit.

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Jos kirjailija on kirjoittanut kaksi täysosumaa, voiko kolmas kirja yltää samaan? Khaled Hosseinin Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa tempaisivat mukaansa. Tekeekö Ja vuoret kaikuivat sen myös…?

Kirjan juoni lähtee liikkeelle sekavasti. Kirjailija hyppii eestaas eri vuosikymmenillä ja eri ihmisissä. Kohta vaihtelu alkaa viehättää. Joku edellisen luvun sivuhenkilöistä on seuraavan luvun päähenkilö, ja lukija nousee kuin kierreportaita, katsoo tarinaa aina uuden ihmisen näkökulmasta ja näkee nousu nousulta laajemmin.

Toisin kuin Hosseinin kaksi edellistä kirjaa Ja vuoret kaikuivat ei nosta esille naisen asemaa, eikä kerro juurikaan afganistanilaisten arjesta milloin minkin vallanpitäjän alla. Kertomus alkaa Afganistanista, mutta henkilöt päätyvät kuka Pariisiin, kuka Amerikkaan, kuka Pakistaniin pakolaisleirille. Vain joku jää, kuten sänkyyn sidottu herra Wahdati ja hänen palvelijansa Nabi.

Kirjan kieli on surumielisen kaunista, sitä lukee mielellään.

Loppua kohti kirja lässähtää. Mind map -tekniikka valahtaa jaaritteluksi. Sen sijaan että alkaisi sitoa jo esiin tuomiensa henkilöiden vaiheita yhteen, kirjailija esittelee yhä uusia henkilöitä, sellaisia, joilla ei ole enää merkitystä ydintarinassa. Kun kreikkalaisen Markoksen elämää on kelattu useampi kymmenen sivua, tulee olo, että pysyisit nyt asiassa. Ihan kuin Hosseinilla olisi ollut plakkarissa käyttämättömiä romaaniaihioita, jotka hän lätkäisee tähän samaan soppaan ajatuksella tuleepahan käytetyksi.

Kirjan alun päähenkilöitäkään, Paria ja hänen veljeään, ei sidota lopussa yhteen niin, että siitä tulisi kunnon kliimaksi. Tapaaminen jää torsoksi. Harmi. Samoista aineksista olisi saanut paremmankin kakun. Mutta toki tämän luki, odotukset vain olivat suuremmat kuin mitä sai.