Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies & Rikas ja kunniallinen

Eeva Joenpellon Lohja-sarja on pitkälti jäänyt unohduksiin, vaikka esimerkiksi Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiaa pidetään edelleen kiinnostavana. Lohja-sarjaan kuuluu neljä kirjaa, tarkemmin: http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/11/eeva-joenpelto-vetaa-kaikista-ovista.html. 

Nyt olen käynyt läpi muita hyllyssä olevia Eeva Joenpellon kirjoja, jotka päätyivät meille tätini perintönä. Lohja-kirjat ovat selvästi Joenpellon tuotannon huippu. Muista kirjoista kiinnostavin on Tuomari Müller, hieno mies. Joenpelto rakentaa tarinan rehellisestä tuomarista, jota ryhdytään raivaamaan pois tieltä, kun hän ei suostu pikkukaupungin johtoklikin kimppaan junailemaan asioita lain vieritse. 

Kirja alkaa, kun leskirouva Müller saa yhteydenoton pikkukaupungista, jonka jätti miehensä kuoltua taakseen päättäen, ettei ikinä enää astu sinne jalallaan. Kyse on leskirouvan omistukseen jääneestä kuivasta nummesta, jota kaupunki ei aikanaan halunnut ostaa. Nyt maapläntti onkin tärkeä, sillä päättäjät kaavailevat siihen vaivihkaa isoa valtakunnallista jätelaitosta. 

 

Kirja etenee luku kerrallaan, ja luvuista muodostuu kuva siitä, mitä aikanaan tapahtui. Mitä aikoo nyt leskirouva, elämän koulima kuusikymppinen nainen, joka alkaa pyörittää kunnanmiehiä oman suunnitelmansa mukaan?

 

Toinen hyllyyni edelleen jäävä on Rikas ja kunniallinen. Se sijoittuu bisnesmaailmaan, mutta mukana on samoja elementtejä kuin Tuomari Müllerissä: suhmurointia ja välistä vetoa. 

 

Rikas ja kunniallinen on alkutilanteeltaan aika tavanomainen: isoisä on perustanut firman, joka menestyi, ja hänen poikansa jatkoi firman johtajana. Nyt hän on kuusikymppinen, ja sukuyritykselle pitäisi löytyä jatkaja. Mutta johtajan ainoa poika ei voisi vähempää välittää firman johtamisesta. Koulunkäyntikin takkuaa, sen sijaan poika tekee innolla verstaassa puutöitä ja korjaa kelloja, polkupyöriä ja vaikka mitä. Isälle vaan ei käy, että poika ottaisi ammatikseen jotain, jossa voi tehdä sitä, mikä kiinnostaa ja missä on hyvä. 

Johtajalla on toki kaksi aikuista tytärtä, mutta kumpaakaan ei liikkeenjohto kiinnosta, eikä isäkään pidä heitä vaihtoehtoina. Ja on vävyt, joiden kummankin kanssa on omat ongelmat. Joenpelto alkaa viedä tarinaa eteenpäin kierrellen sen verran, että lopputulema on yllätys.

 

Sekä Tuomari Müller että Rikas ja kunniallinen ovat ilmestyneet 1990-luvulla. 

 

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Leena Lander: Jumalattoman kova tinki

”Elämä on jumalattoman kova tinki”, miettii nainen vanhoilla päivillään kotonaan Vartsalan kylässä. 

Kylä sijaitsee Salon lähellä, Halikonlahden perukassa, ja sinne rakennettiin saha vuonna 1883. Sadan vuoden päästä jäljellä on sahan autioituneet rakennukset, vanhojen kyläläisten nauhalle otetut haastattelut ja yhden sahatyöläisen ruutuvihko, päiväkirja, johon hän oli merkinnyt tärkeät tapahtumat vuosi toisensa perään.

Jumalattoman kova tinki on Leena Landerin kirja, joka ilmestyi vuonna 1987. Vartsalan saha oli lähellä hänen lapsuuden kotiaan, ja 80-luvun alussa Landerille tuotiin sahalaisten haastattelut ja päiväkirja. Tuojat kysyivät, josko hän haluaisi kirjoittaa sahan historiikin.

Ei syntynyt historiikkiä vaan syntyi romaani kylän elämästä vuosilta 1903-1929. Sinä aikana tuli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, myös naisille, Suomi itsenäistyi, syttyi kansalaissota ja oli ensimmäiset presidentinvaalit.

 

Romaani on sisäpiirinäkymä tuolloin eläneiden ihmisten elämään. Kylän asukkaat tulevat tutuksi: he ovat ensin lapsia, sitten nuoria miehiä ja naisia, he kuhertelevat, avioituvat, saavat omia lapsia ja vanhenevat – ne, jotka vanhenevat. Kaikki eivät, sillä moni vaimo kuolee synnytykseen tai lentävään keuhkotautiin.

 

Yksi nuorista miehistä lähtee Amerikkaan ja tulee parinkymmenen vuoden päästä takaisin jalassaan punaiset kengät! Kansalaissodassa kyläläiset kuuluvat punaisiin, ja iso osa miehistä joutuu vankileirille. Osa ammutaan, jotkut meinataan ampua, mutta viime hetken sattuma lykkää ampumisen myöhemmäksi, eikä se toteudukaan. Kun sellainen mies palaa kotiin, hän on säikky loppuikänsä.

Kirja on hyvin kirjoitettu, paikallinen murre on hersyvän osuvaa, tapahtumat ottavat mukaansa. Se mikä koskettaa erityisesti on, että kaikki nämä ihmiset ovat olleet oikeasti olemassa ja kaikki nämä tapahtumat ovat tapahtuneet heille.

Landerin kirja osui käteeni, kun otin asiakseni käydä läpi kirjahyllyn vanhoja kirjoja sillä silmällä, mitkä niistä haluan säilyttää ja mitkä pistän pois. Kaikki kirjat ovat aikanaan tuntuneet säilyttämisen arvoisilta ajatuksella "voisin lukea joskus uudelleen". Kaikki eivät kuitenkaan enää puhuttele - joidenkin kohdalla jopa miettii, miksi minä tästä aikanaan tykkäsin?

 

Jumalattoman kova tinki on edelleen lukukokemus, joka jää mieleen. Jotkut henkilöt tulevat ajatuksiin vielä seuraavana päivänäkin. Se on minulle hyvän kirjan merkki, samoin kuin se, että kirjassa näkee asioita toisista näkökulmista, saa elää mukana toisten ihmisten elämässä toisessa ajassa ja paikassa.

AIKAA KESTÄVIÄ OVAT OLLEET MYÖS ESIMERKIKSI 

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

 

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Eeva Joenpelto: Lohja-sarja

 

Margaret Mitchell: Tuulen viemää (paljon enemmän kuin elokuva!)

Sally Salminen: Katrina

 

 

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Luin pari viikkoa sitten Miia Apukan isoisän kokemuksiin perustuvan kirjan Itään ja takaisin (linkki lopussa). Eelis oli niitä suomalaisia, jotka lähtivät 1920- ja 30-luvulla itärajan yli rakentamaan työläisten omaa maata ja joista iso osa päätyi vankileirille tai teloitettiin 1930-luvun lopun vainoissa. 

Anna Soudakovan kirjasta Mitä männyt näkevät näin vinkin facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä. Kirja  kertoo Leningradissa syntyneen Jurin tarinan. Juri oli Annan isoisä.

Stalinin 1930-luvun vainot eivät kohdistuneet vain muualta tulleisiin vaan myös oman maan kansalaisiin. Kateus ja vainoharhaisuus olivat voimissaan, ja kun ne lyödään yhteen, ei tarvita kuin kateellisen naapurin ilmianto niin mustapukuiset miehet tulevat ja vievät vanhemmat. Ilmiannosta palkittu naapuri saa asuttavakseen kansanvihollisina vangittujen asunnon. Lapset karkotetaan isovanhempien kanssa Uzbekistaniin, kauas pois. Sillä ei ole väliä, onko ilmiannossa perää. Vainoharha vie jokaisen, jota syytetään.

 

Juri on viisivuotias, isosisko Maria jonkun vuoden vanhempi, eivätkä he näe vanhempiaan enää. Kansanvihollisten lasten kohtalo on muutenkin karu. Opiskelupaikat sulkeutuvat, kun tulee eteen kysymys, mitä vanhempanne tekevät. Eikä kansanvihollisten poika ole myöskään suositeltava seurustelukumppani kunniallisten kansalaisten tyttärille. Juri on kuitenkin sitkeää tekoa, hän pääsee eteenpäin, ei sinne, minne olisi lahjoja ja mihin haluaisi, mutta eteenpäin yhtä kaikki.

Vuosikymmenten jälkeen Juri pääsee käymään Suomessa, jonne hänellä on sukujuuria inkeriläisten esivanhempien kautta. Hän hämmästelee kaupungin ja asuntojen siisteyttä: rappukäytävässä lamput palavat, hississä ei haise pissa, nurmikot siistitään säännöllisesti ja kukkapenkit saavat olla rauhassa. Tällaistako on lännessä, josta heitä aina varoitettiin? Kaupoissa on tavaraa, ettei tiedä, mitä valita, ja bussit ja ratikat kulkevat aikataulun mukaan. Valhetta oli siis sekin, että ihmiset elävät länsimaissa kurjina ja kapitalistien sorron alla.

 

Anna Soudakova on syntynyt Pietarissa ja muuttanut 8-vuotiaana vanhempiensa mukana Turkuun. Mitä männyt näkevät on hänen esikoiskirjansa. Viime vuonna häneltä tuli toinen kirja, Varjele varjoani, joka peilaa hänen omaa tarinaansa kahden kulttuurin välissä. Rajavyöhykkeellä on omat paineensa, mutta myös se puoli, että voi ottaa molemmista sen, mikä on hyvää. 

 

Kiinnostavinta Soudakovan kakkoskirjassa on kuvaus kommuunielämästä Leningradissa: entisajan isot asunnot on pilkottu monen perheen kesken, ja kaikki jakavat ainokaisen keittiön ja kylpyhuoneen. Sopeutumisen kanssa on ongelmaa, mutta toisaalta naapurit pitävät toistensa puolta, ainakin useimmiten ja tosipaikan tullen. 

 

Soudakova kirjoittaa elävää, paikoin lähes runollista kieltä, ja saa tapahtumat ja henkilöt elämään. Hieman haittaa hänen tapansa hyppiä ajassa turhan paljon edestakaisin, mutta meneehän se, kun huomaa panna merkille lukujen otsikoissa pienellä olevan vuosiluvun. Itse tarina molemmissa kirjoissa pysäyttää senkin vuoksi, että niiden taustalla on tositapahtumat.

 

AIHEESTA LISÄÄ

 

Miia Apukka Itään ja takaisin

Kirjan nimi kertoo tarinan alun ja lopun. Lapin Sattasessa olot olivat 1930-luvun alussa köyhät, eikä julkikommunisti tahtonut saada työtä. Eelis päätti lähteä rajan yli Neuvostoliittoon rakentamaan työläisten omaa maata. Mutta vastaanotto on karu, eikä jatko sen parempi. Muutaman vuoden päästä Eelis ryhtyy uhkayritykseen kävellä Itä-Karjalan lumisten metsien läpi rajalle ja takaisin kotiin. Perustuu kirjailijan isoisän kokemuksiin.

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2023/04/miia-apukka-itaan-ja-takaisin.html

 

Sirpa Kähkönen Graniittimies

Kähkösen sukulaisten kokemuksiin perustuva kirja kertoo nuorestaparista, joka hiihtää vuonna 1922 rajan yli päämääränä sosialistinen onnela. Miksi aate veljeydestä ja tasa-arvosta sakkasi, kun se lähtökohtaisesti tahtoi ihmisten parasta? Perusidea rakentui sen varaan, että ihminen on hyvä ja tahtoo toisillekin hyvää. Hyvyyttä on, mutta ideologit unohtivat ahneuden, itsekkyyden, kateuden ja vallanhimon. Miksi ne veivät voiton? 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/10/sirpa-kahkonen-graniittimies.html

 

Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä

Otto Wille Kuusisen vaimo kertoo omaelämänkerrassaan kommunistien yläluokan hulppeasta elämästä Neuvostoliitossa samaan aikaan, kun kansa näkee nälkää. Aino Kuusinen ei pitänyt kritiikkiä sisällään ja joutui vuosiksi vankileirille. Vapauduttuaan hän pakeni länteen.

 

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Tositapahtumiin perustuva romaani runoilija Marina Tsvetajevasta ja hänen perheestään. He palasivat Ranskasta Neuvostoliittoon rakentamaan kommunistista ihanneyhteiskuntaa, ja kuinkas sitten kävikään.

 

Taisto Huuskonen: Laps’ Suomen

Taisto Huuskonen loikkasi vaimonsa Ennin kanssa Suomesta Neuvostoliittoon. Huuskosia pidettiin vakoilijoina, ja he joutuivat työleireille Uraliin. Vanhoilla päivillään he pääsivät palaamaan Suomeen, missä Taisto Huuskonen kirjoitti kirjan kokemuksistaan.

 

 

 

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa

”Tämä kirja on fiktiota huolimatta joistain yhtäläisyyksistä todellisuuden kanssa”, Venla Pystynen kirjoittaa kirjansa lopussa. Voi olla, mutta ei siitä mihinkään pääse, että Pystysen kirjan lukee pitkälti myös omaelämänkertana. Kirjankin isä on sarjakuvataiteilija, kirjankin perhe muutti vanhaan maalaiskansakouluun, kirjan isä tekee itsemurhan samalla lailla kuin Venla Pystysen isä aikanaan ja niin edelleen. 

Minä-muodossa kirjoitetun kirjan päähenkilö on seitsenvuotias, kun isä kuolee. Jo sitä ennen lapsi on oppinut tarkkailemaan isän mielialoja ja olemaan mahdollisimman vähän vaivaksi. Isä oli hyvä isä, leikkisä ja ymmärtävä, silloin kun hänellä oli hyvät ajat. Sitten taas ei ollut. Kun isä tekee itsemurhan, tytär jatkaa reippaana olemista. Tunteet koteloituvat jonnekin. Aikuistuessa niiden vaikutus alkaa puskea läpi, mutta ei silloinkaan suoraan suruna vaan kiertämän kautta.

Teini-ikäinen päähenkilö ajattelee puolitietoisesti, että koska isä ei halunnut elää, vaikka hänellä oli minut, se tarkoittaa että olen arvoton. Koska olen arvoton, minulle saavat miehet tehdä lähes mitä vain, ja kun isättömäksi jäänyt kaipaa eritoten miesten hyväksyttää, hän joutuu vaarallisiinkin tilanteisiin.

Vaikka löytyy hyvä mies, umpisukkeluksessa oleva suru ja hylkäämisen kokemus vaikuttavat parisuhteessa. Mies tajuaa sen ja huutaa riidan keskellä, että älä kaada minun päälleni sitä, mikä sinun kuuluisi huutaa isällesi! 

Minäkertoja ryhtyy lopulta tutkimaan, minkälainen hänen isänsä oikeasti oli. Hän tapaa isän vanhoja ystäviä ja isänpuolen sukulaisia, joita ei ole nähnyt vuosiin, ja omatkin muistikuvat alkavat aueta. Mutta se, että alkaa nähdä reaktioidensa juuria, ei vielä muuta sitä, miten käyttäytyy ja tuntee. Ero on siinä, että tajuaa kesken riidan, etten oikeasti huuda tuolle miehelle vaan huudan ulos sisikunnassani kantamaani ahdistusta. Vähä vähältä vanhan tilalle tulee uutta.

Venla Pystynen on kirjoittanut ajatuksia herättävän kirjan. Hänen kokemuksensa on monen muunkin kokemus, eikä vain vanhempansa itsemurhan kokeneiden lasten, sillä on monta muutakin tapaa mitätöidä tai hyljätä lapsensa (ja tässä puhutaan lapsen kokemuksesta). 

 

Yleispätevää on se, että asiat eivät katoa, jos ei niitä suostu katsomaan silmiin. On uskallettava ryhtyä avaamaan lukkoja, vaikka pelottaisi. Jos ei siihen ryhdy, mikään ei muutu.

 

SAMAN TYYPPISIÄ

 

Ida Pimenoff: Kutsu minut

Pois muuttava vanhempi saattaa sanoa, että en minä lasta hylkää, vain puolison, koska haluan uuden. Mutta teot ovat ne, jotka jättävät jäljet, ei se, mitä lapselle sanotaan. 

 

Pauliina Aminoff: Äiti meidän

Media-alalla uran tehnyt Pauliina Aminoff on kirjoittanut kirjan lapsuudestaan. Määrätietoisen, osaavan naisen tausta on aivan muuta kuin kuvittelisi. 

 

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Saaran äiti kuolee, kun hänen päähänsä putoaa katolta jäälohkare. Kirja jakautuu neljään osaan, joista jokainen jatkaa kertomusta uudesta näkökulmasta. 

 

Ritva Hellsten: Lea

Kenelle Lea kertoo lapsuudestaan, nuoruudestaan ja aikuisista vuosistaan, se selviää kirjan lopulla. Menneen ja nykyisen välillä risteilevä tarina piirtää vähitellen kuvan lapsesta, jonka pärjäämisen takana on pelko. 

 

Tuula-Liina Varis: Maan päällä paikka yksi on

Lapsi tekee ja puhuu kuten on nähnyt ja kuullut vanhempiensa tekevän ja puhuvan.

 

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Aikuinen kantaa sisällään sitä lasta, joka takertui äidin sääreen, kun tämä taas lähti, ja äiti äyskäisi lapsen irti. Lapsi ajattelee, että kaikki muu on tärkeämpää kuin minä: olen tiellä, olen taakka.

 

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Kirjan edetessä lukija odottaa yhä hämmästyneempänä, miten tämä päättyy.

Jenna Kostet: Kuuden Katariinan jäljillä

Jenna Kostetin kirjassa Kuuden Katariinan jäljillä on kiinnostava lähtöidea. Kostet törmää työssään Turun linnassa asuneisiin Katariina-nimisiin naisiin ja alkaa tutkia heitä tarkemmin. Jotkut ovat ennestään tuttuja kuten Katariina Maununtytär, jotkut tuntemattomia kuten ensimmäisenä listassa oleva Katariina Stenbock.

Katariinoja esitellään aikajärjestyksessä 1500-luvulta lähtien niin, että viimeisenä päädytään 1900-luvulle. Kuuden Katariinan mukana pääsee sukeltamaan siihen, miten menneillä vuosisadoilla on eletty. Kirjailija on vain turhan päiten kirjoittanut paljon itseään mukaan kirjaan, se löystää osaltaan muutenkin löysää kokonaisuutta. Kun kirjailija kertoo, että Katariina Stenbock tykkäsi erityisesti aniksen mausta, hän lisää että minäkin tykkään aniskarkeista. Miksi se pitää kertoa? Tai kirjailija kirjoittaa: "En oikein pidä Katariina Jagellonicasta, vaikka meillä molemmilla onkin ruskeat silmät". Aha. 

 

Viime vuosina on ollut yhä enemmän tapana etenkin lehtijutuissa mutta joissain kirjoissakin, että juttu kirjoitetaan minä ja mun fiilikset -näkökulmasta.  Aluksi se tuntui tuoreelta ja esimerkiksi Anna Kortelaisen kirjassa Virginie minäkommentit veivät tarinaa eteenpäin, kun Kortelainen kertoi salapoliisitapaan, kuinka pääsi eteenpäin etsiessään tietoa Albert Edelfeltin Pariisin aikaisesta avovaimosta. Mutta tässä kirjassa minäpuheet eivät tuo mitään uutta itse tarinaan.

 

Kirja sisältää myös paljon mielenkiintoista asiaa.  Harmi että kustannustoimittaja ei ole tehnyt hommiaan, sillä kirjassa on paljon toistoa. Samaa asiaa kerrotaan useaan kertaan vähän eri sanoin kuten esimerkiksi, että 16-vuotias Katariina Stenbock päätyi Kustaa Vaasan kolmanneksi vaimoksi eikä tuohon aikaan aatelisneidiltä kysytty, tykkäiskö hän naimakaupasta. Tai moneen otteeseen parin sivun välein kuinka Katariina onnistui pysymään väleissä hankalien poikapuoliensa Erikin ja Juhanan kanssa, joista Erik oli häntä jopa vanhempi. 

Tulee olo, että materiaalista olisi ollut tulossa maistuva pullakranssi, mutta se laskettiin markkinoille taikinana, ei vaivattu eikä paistettu. Vielä kirjan lopussakin veivataan Turun linnan jatkosodan aikaisista tuhoista ja sen korjauksista moneen kertaan vähän eri sanoin. Kun asiat olisi voinut kertoa kerralla napakasti ja mennä sen jälkeen seuraavaan asiaan eikä seilata eestaas.

 

Mutta kuten jo totesin, aina on toki kiinnostava lukea menneiden vuosisatojen elämästä, miten asuttiin ja pukeuduttiin, mitä syötiin ja ajateltiin, minkälaiset olivat ihmissuhteet, avioliitot, vanhemmuus. Lukija voi verrata menneitä aikoja nykyiseen elämään ja miettiä, mikä kaikki meillä on paremmin ja mitä sellaista menneisyydessä oli, mitä meillä ei ole, mutta voisi olla kiva, jos olisi.

 

MENNEISTÄ AJOISTA KERTOVAT MYÖS

 

Paananen, Linna: ELÄMÄN LOISTE JA HURJUUS 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/10/marjo-pauliina-paananen-vesa-linna.html

 

Lundberg: LIEKINKANTAJAT 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2022/11/ulla-lena-lundberg-liekinkantajat.html

Kanto: ROTTIEN PYHIMYS 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2021/05/anneli-kanto-rottien-pyhimys.html

Strömberg: SOPHIE 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/01/mikaela-stromberg-sophie.html

Ollikainen: NÄLKÄVUOSI 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/09/aki-ollikainen-nalkavuosi-mirka.html

Mazzarella: FREDRIKA 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/11/merete-mazzarella-fredrika.html

Topelius: VÄLSKÄRIN KERTOMUKSET 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/10/sakari-topelius-valskarin-kertomukset.html

Bojs: HOMO EUROPEUS 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2017/10/karin-bojs-homo-europeus.html

Hargla: APTEEKKARI MELCHIOR 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2020/02/indrek-hargla-apteekkari-melchior-ja.html

Mitchell: TUULEN VIEMÄÄ 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/03/margaret-mitchell-tuulen-viemaa.html

Sansom: ITSEVALTIAS 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2016/06/cj-sansom-itsevaltias.html

Jalonen: TAIVAANPALLO 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2019/01/olli-jalonen-taivaanpallo.html

Hirvisaari: MINÄ KATARIINA 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/03/laila-hirvisaari-mina-katariina.html

Tolstoi: ANNA KARENINA 

https://kirjabrunssi.blogspot.com/2014/01/leo-tolstoi-anna-karenina_11.html