Pirjo Tuominen: Itkevät syvät vedet

Sain vinkin: ”Sinähän tykkäät historiallisista romaaneista. Oletko lukenut Pirjo Tuomisen Satakunta-sarjaa”. Tuominen oli minulle vieras nimi, ja nappasin sarjan neljä kirjaa mukaan kirjastosta: Itkevät syvät vedet, Silta joen yli, Kultavainiot ja Maan nälkä.

 

Kirjoissa seurataan sahanomistajan tyttären Linda Huovin, torpparinpojan Joel Knaapin ja heidän perheidensä vaiheita 1900-luvun alusta 1940-luvun lopulle. Alussa Joel on Huovin sahan arvostettu ammattimies, tyvipääsahuri. Linda työskentelee aikansa kuluksi sahan konttorissa isänsä apuna ja oppii huomaamattaan sahabisneksen perusasiat. Päähenkilöiden kautta eletään todeksi Suomen historiaa kansalaissodasta lamavuosiin ja edelleen yli talvi- ja jatkosodan.

 

Huovin saha sijaitsee Satakunnassa, lähin kaupunki on Pori. Tuominen tuo matkan varrella esiin satakuntalaisten ominaispiirteitä ja paikallisia tapoja, kuinka kuuluu käyttäytyä ja mitä ylipäänsä pidetään sopivana, mitä ei. 

Joskus aikanaan ajattelin, että Suomessa heimopiirteet ovat mennyttä maailmaa, mutta sittemmin olen todennut, että kyllä ne edelleen vaikuttavat. Sen huomaa viimeistään, jos muuttaa esimerkiksi Lappeenrannasta Pohjanmaalle tai Espoosta Savoon. Tästä viime vuosina hulvaton ja samalla osuva esimerkki on Veera Niemisen mainio Avioliittosimulaattori. http://kirjabrunssi.blogspot.com/2013/08/veera-nieminen-avioliittosimulaattori.html

 

Pirjo Tuomisen Satakunta-sarja rinnastuu rakenteeltaan Eeva Joenpellon Lohja -sarjaan, Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogiaan ja Enni Mustosen historiallisiin kirjasarjoihin. Tuomisen henkilöt eivät elävyydessään nouse Linnan tai Joenpellon levelille, mutta riittävän eläviä he kuitenkin ovat, ettei sarja litisty pelkästään tapahtumien kuvaamiseksi. Matkan varrella henkilöt vanhenevat ja heistä tulee tuttuja vähän kuin naapureita.

 

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Eeva Joenpellon Lohja-sarja 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/11/eeva-joenpelto-vetaa-kaikista-ovista.html

Väino Linnan Täällä pohjantähden alla 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/03/vaino-linna-taalla-pohjantahden-alla.html

Kjell Westön Missä kuljimme kerran 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/03/kjell-westo-missa-kuljimme-kerran.html

Sally Salmisen Katriina 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2018/06/sally-salminen-katrina.html

Raija Orasen historialliset kirjat 

http://kirjabrunssi.blogspot.com/2015/04/raija-oranen-aurora.html

Enni Mustosen Koskivuori-sarja ja Järjen ja tunteen tarinat
Enni Mustonen: Koskivuori-sarja, Järjen ja tunteen tarinat 

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarina 

http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2014/10/enni-mustonen-lapsenpiika.html

 

 

 

 

Kjell Westö: Tritonus

Kjell Westön Tritonus lähtee liikkeelle hitaasti. Menossa on sivu 47, kun minulta kysytään, onko hyvä kirja - en tiedä vielä.

Sadan sivun kohdalla ajattelen, että musiikin maailmaan mennään syvälle, mutta elämä jää ulkokohtaiseksi. On kuin kuuntelisin työkaverin kertovan naapuristaan, jota en ole tavannut. 

 

Vaikuttaako siihen kirjoitustapa? Valtaosa on kertojan sanoja, ei suoria repliikkejä tai henkilön omia ajatuksia: ”Brander huomasi olevansa pahoillaan, ettei Annette ollut kouluttanut ääntään”. 

 

Myös kertojan tapa puhua päähenkilöistä sukunimillä etäännyttää, ei Thomas vaan Brander. Sivuhenkilöt ovat etunimillään, Krista, Jonas, Bigi, Annette…

 

Vai onko Branderin elämä niin kapeaa, että siihen väsähtää? Mies ajattelee musiikkia, uraansa ja viimeisintä naistaan. On hänellä aikuinen poikakin, mutta hänet valtaosin vain mainitaan. Ex-vaimotkin mainitaan - kun Branderin silmät aikanaan osuivat Kristaan, kertoja kertoo, että "Branderin mieleen nousi, oliko avioliitto Elenan kanssa sittenkään niin onnellinen". Miksi ei olisi ollut onnellinen, sitä ei sen enempää analysoida eikä Elenaa edeltävää liittoakaan. 

 

Pääsyy on kait ollut se, että Brander iski silmänsä aina seuraavaan naiseen ja useampaankin samaan aikaan. No, kun aikansa vaihtaa naisia, saattaa jäädä niin sanotusti luu jakajan käteen, etenkin kun mies on jo lähemmäs kuusikymppinen ja vahtaa aina vain 30plussia. Kirjan henkilöissä ei ylipäänsä ole yhtään viehättävää viisikymppistä naista, viisvitosia miehiä kyllä parveksi asti.

 

Onneksi kirjan edetessä tarinasta alkaa tiivistyä juonta. Pääjuoneksi vahvistuu naapurusten ystävystyminen, ja mitä siitä seuraa.

 

Thomas Brander on kansainvälisen uran tehnyt kapellimestari, mutta ura on kääntynyt laskuun. Hän on rakennuttanut komean huvilan saaristoon, ja tutustuu siellä naapuriinsa, saman ikäiseen leskeksi jääneeseen Reidar Lindelliin, aikuisuutensa saaristossa eläneeseen koulupsykologiin, joka soittaa paikallisessa bändissä. Kaksi yksin asuvaa miestä. Reidarillakin on aikuinen lapsi, kolmekymppinen tytär, joka on kadonnut maailmalle ja antaa kuulua itsestään harvakseltaan. 

 

Juonia on muitakin, yksi sisään punottu ja loppuvaiheessa ääneen sanottu on elämän tarkoitus. Mitä on hyvä elämä? Nainen ei voi olla elämän tarkoitus, vaikka moni etenkin nuorempana niin luulee, Branderkin.  

 

Nainen tai mies ei voi myöskään olla se, jonka harteilla on minun onnellisuuteni. Toki rakkaus ja ihmissuhteet ovat iso tekijä siinä, kokeeko ihminen itsensä onnelliseksi. Mutta onnellisuuden ydin on jokaisen löydettävä itse, sitä ei voi vaatia muilta: Sun on tehtävä mut onnelliseksi.

Loppuvaiheen mielenkiintoisia sivujuonia on se, miten eri tavoin ihmiset voivat nähdä tapahtumat, joita ovat olleet elämässä. Siinä voi oma mielikuva omasta historiasta mennä säröille, kun toinen sanoo, mitä hän näki – kun vaikkapa kuulee, että uusi suhde, jonka kanssa tehdyn reissun piti olla molemminpuoleinen rakkausmatka, vokotteli kumppanin silmän välttäessä toista tyyppiä.

 

Tritonuksen henkilöitä leimaa elämänpettymys. Vain muutamalla kolmekymppisellä on elämä hanskassa, he ovat löytäneet oman tavan elää ja kokevat, että heidän elämällään on tarkoitus. Mielenkiintoista, että jokainen heistä on ryhtynyt edistämään lähimmäisten hyvää: lääkäri on lähtenyt Punaisen Ristin hommiin kehitysmaihin, tutkija haluaa keskittyä tutkimaan asioita, joita petraamalla voi tehdä maailmasta paremman paikan ihmisille.

 

Viiskasilla Thomas Branderilla on siinä kohtaa miettimisen paikka: Jos lopettaisin oman navan kiertämisen ja katsoisin, mitä voin tehdä muille ihmisille, olisinko sitten onnellinen?

 

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran