Seppo Jokinen: Rahtari 21Donna Leon: Ansionsa mukaan

Seppo Jokinen on kirjoittanut jälleen taatun komisario Koskinen -dekkarin. Kokonaisuus on taitavasti tasapainoinen ja rikos riittävän monitahoinen, niin että eri suuntiin sojottavissa juonilangoissa on tutkimista. Mistä on kyse, se selviää vasta viimeisillä sivuilla, kuten hyvässä dekkarissa pitääkin.

Jokisen henkilöt ovat ihmisiä, ei rooleja tai paperinukkeja. Mukana on myös yhteiskunnallista pohdintaa yliopistojen määrärahojen leikkaamisesta nuorisotyön alasajoon, joista etsitään jopa mahdollisia rikosmotiiveja. Tamperelaisia varmaan viehättää kotikulmien kuvaus, tutuilla kaduilla ja kaupunginosissa kulkee kuin oikeassa elämässä. Kokonaisuus on erinomaista lomalukemista, riittävän kevyttä mutta ei tyhjää eikä kliseistä

Vaikka kyseessä on sarjan 21. kirja, Jokinen ei ole leipääntynyt eikä kirjoita Koskisesta rutiinilla, kuten joillekin menestyneille dekkarikirjailijoiden on käynyt, esimerkiksi Camilla Läckbergille  Leijonankesyttäjässä

 
Jopa Donna Leonin uusin, Ansionsa mukaan, maistuu rutiinilta. Toki kirjailija pyöräyttää tarinan kuin kokenut leipuri täytekakun, mutta innostus puuttuu ja aihekin on kapea: joku varastaa vanhoja kirjoja. Komisario Brunettin perhe-elämässäkään ei ole erityistä kipinää, ruokaa syödään ja kirjoista puhutaan, lapset huitelevat omillaan. Ihan ookoo, mutta jos tämä olisi Donna Leonin esikoisteos, herättäisi tuskin isompaa kiinnostusta.

Siitä myös pidin Jokisen Rahtarissa, että rikos oli jotain muuta kuin pedofiliaa tai kiduttavaa sarjamurhaajajuttua, mihin etenkin monet ruotsalaiset dekkarikirjailijan tuntuvat olevan tätä nykyä ihastuneita, esimerkkinä vaikka Varistyttö

Imbi Paju: Torjutut muistot

Vuosien pohtimisen jälkeen virolainen Imbi Paju uskaltautuu kysymään äidiltä tämän vaiheista Stalinin ajan kuulusteluissa ja vankileirillä. Äiti vangittiin 18-vuotiaana, ja hän oli vankileirillä kuusi vuotta, kunnes hänet Stalinin kuoltua armahdettiin.

Äiti kieltäytyy puhumasta. Hän on kautta vuosien torjunut olemuksellaan vankivuosia koskevat kysymykset, ja kun Imbi lopulta kuitenkin kysyy, äidin kasvot kivettyvät.

Leireiltä hengissä selvinneet pitivät muistot sisällään. Niistä puhuttiin korkeintaan supattaen perhepiirissä, ja silloinkin vaiettiin kauheimmista kokemuksista. Kidutukset ja kuolema tulivat esiin vain vanhempien painajaisunina, joihin lapset heräsivät.

Mutta Imbi on sitkeä. Neuvostoliitto on hajonnut, ja Viro on jälleen itsenäinen. Arkistot ovat avautuneet, ja Imbi ryhtyy tutkimaan mennyttä. Hän etsii haastateltavia, ja löytää kun tarpeeksi etsii. Lopulta myös äiti kertoo, mitä hänelle tapahtui.

Viron historia on kertomus valloittajasta valloittajan perään. Saksa, Tanska, Ruotsi ja Venäjä ovat olleet kukin vuorollaan isäntiä. Saksalaiset hallitsivat maata linnanherroina Ruotsin ja Venäjän aikanakin, virolaiset talonpojat olivat heidän maaorjiaan.  

Venäjän vallankumouksen tuoksinassa Viro julistautui itsenäiseksi vuonna 1918. Sitä ei kestänyt montaa hetkeä, sillä maan miehitti ensin Saksan armeija ja sitten puna-armeija. Englantilaiset tulivat avuksi, ja vuonna 1920 Viro sai uudestaan itsenäisyyden. Saksalaiset menettivät linnanherra-asemansa, mutta valtaosa heistä jäi asumaan Baltian maihin.

Toisen maailmansodan aikana Viron yli kävelivät vuoroon saksalaiset, vuoroon venäläiset. Sodan päätyttyä Virosta tuli osa Neuvostoliittoa. Kymmeniä tuhansia virolaisia karkotettiin Siperiaan ja lukemattomia vangittiin kansanvihollisina. Jos he eivät kuolleet kidutuksissa, heidät ammuttiin tai vietiin vankileireille.

Viro itsenäistyi uudelleen vuonna 1991 Neuvostoliiton hajottua.

Imbi Paju käy Torjutut muistot -kirjassaan läpi  Viron vaiheita ensimmäisestä itsenäisyysajasta lähtien. Kun Virosta tuli neuvostotasavalta, historia kirjoitettiin uudelleen. Paju sanoo, että kun uutta versiota toistetaan tarpeeksi kauan, siitä tulee totuus, se historia, jota kerrotaan eteenpäin.

Itsenäisyyden ajan hyvinvoinnin ja vapauden muisteleminen oli sitä paitsi neuvostoaikana riskaabelia: jos jäi kiinni, oli kansanvihollinen. Siksi virallisen historiankirjoituksen vastapainoksi on jäljellä vain vähän muistoja ensimmäisen itsenäisyyden ajalta, jolloin itsenäiset maanviljelijät saivat hedelmällisestä maasta runsaan sadon, kulttuuri kukoisti ja tulevaisuus näytti valoisalta.

”Seremoniat, perinteet ja ihmisten yksityiselämä piti tuhota, kaikki se, mikä teki Virossa asuvista ihmisistä erilaisia ja erotti Virossa asuvat ihmiset neuvostojärjestelmästä”, Paju toteaa.

Kirjana Torjutut muistot on kuin simapullo, jota on ravistettu ennen korkin avaamista. Sima syöksähtää pullosta. Aineistoa on paljon, historiaa, asiakirjojen kertomaa, ihmisten ja sukujen tarinoita aina oman äidin kokemuksiin. Runsaus melkein uuvuttaa, mutta on silti mielenkiintoista.

Imbi Paju tekee myös kysymyksiä: Miten uhrin tarina voidaan kertoa niin kuin todellisuudessa tapahtui, jos kaikki dokumentit on tehty vallanpitäjien intentioista käsin?

Hän sanoo, että Neuvostoliitossa oikeus ei tarkoittanut sitä, että tutkitaan, mitä oikeasti on tapahtunut, vaan oikeus tarkoitti, että syytetty tuomitaan. Neuvostologiikan mukaan syytetty on syyllinen sen vuoksi, että häntä syytetään, ei häntä muuten syytettäisi. Siksi oli ihan sama, että oikeudenkäynnit ja paperit olivat venäjäksi, vaikka syytetty osasi vain viroa.

Kaiken takaa nousee kysymys, mistä tämä pahuus tulee? Pahuus, joka työntää vangit kosteisiin pimeisiin kellareihin rottien purtavaksi, joka usuttaa koirat repimään alastomia ihmisiä, joka sulkee syytetyt ikkunattomiin komeroihin, joissa ei mahdu olemaan kuin yhdessä asennossa. Pahuus, joka ei vain tapa, vaan kiduttaa tavoilla, joihin ei ihmisen uskoisi edes pystyvän.

Ja miten on mahdollista, että maailmassa niin moni pahuuden läpitunkema ihminen on päässyt valtaan: Hitler, Mao, Stalin, Pol Pot, Idi Amin…listaa voi jatkaa.

Pahuus on kuin limainen raato, joka pulpahtaa pintaan juuri, kun luulee, että nyt se on voitettu, kun ajattelee, että nyt on vihdoin opittu, ei koskaan enää sotaa, vankileirejä, kidutuksia, raiskauksia. Kansainliitto epäonnistui, YK on epäonnistunut - yritykset voittaa paha joukkovoimalla epäonnistuvat ja jäljelle jää voimaton "Hyi, ei saa!", mille Hitler ja kumppanit nauravat ivallisesti.

Katarina Baer kysyy kirjassaan He olivat natseja myös sitä, mikä saa tavalliset, kunnolliset, hyvästä kodista tulevat ihmiset menemään mukaan pahuuden tekoihin, ei pakotettuna, vaan omasta halusta? Samaa tapahtui Ruandassa, Jugoslaviassa, Maon Kiinassa… Yhtäkkiä jokin ihmisryhmä on ”torakoita”, jotka on hävitettävä, ja aina löytyy väkeä hävitystyöhön.

Kaiken keskellä on yksilö. Arkipäivinämme jokainen valinta vie meitä johonkin suuntaan ja samalla jostain poispäin olipa kyse sitten ajankäytöstä, ihmissuhteista, ruokavaliosta... Mekaniikka on sama myös isoissa asioissa: jokainen askel vie jotain kohti.

LISÄÄ AIHEESTA

Katarina Baer kertoo baltiansaksalaisten isovanhempiensa tarinan kirjassa He olivat natseja

Virolaisen Oskar Kallaksen kanssa avioitunut suomalainen Aino Kallas (o.s. Krohn) kirjoitti historiallisia romaaneja ja novelleja, joista monet kertoivat virolaisen kansan elämästä saksalaisten linnanherrojen vallan alla. Aino Kallas loi omantyylisen, vanhahtavan kielen, johon pääsee kyllä nopeasti sisään. Se antoi historiallisiin kertomuksiin oman, autenttisen sävynsä.

Sofi Oksasen Puhdistus on Viron lähihistoriasta kertova monitasoinen romaani. Oksanen kertoo Puhdistuksen saaneen alkunsa tositarinoista, joita hän kuuli aikuisten puhuvan, kun hän vietti lapsena lomia virolaisessa mummolassaan.

Sirpa Kähkösen romaani Graniittimies on fiktiivinen, mutta tosiasioihin perustuva kertomus suomalaisesta nuoresta parista, joka loikkasi rajan yli rakentamaan sosialistista Neuvostoliittoa, ja kuinka sitten kävikään.

Aino Kuusinen kertoo omaelämäkerrassaan Jumala syöksee enkelinsä, miltä proletariaatin vallankumous näytti valtaapitävien kerroksesta. Otto Wille Kuusisen toinen vaimo päätyi lopulta Stalinin vankileirille, koska ei pitänyt suutaan kiinni.  

Maria Kajavan Pitkä taival on Eeva Mesiäisen kirjoittama inkeriläisen Maria Kajavan elämäkerta. Kun Maria ja hänen miehensä Simo kieltäytyivät liittymästä kolhoosiin, heidät karkottiin lapsineen Siperiaan. Vuosien päästä tuli lupa palata. Petroskoihin asetuttuaan Maria Kajava otti elämäntehtäväkseen saada kaupunkiin luterilainen seurakunta. Taistelu viranomaisten kanssa kesti vuosia, mutta lopulta heillä oli lupa kokoontua, vaikka häiriköityinä mutta lupa kuitenkin.

Ella Ojalan Pitkä kotimatka kertoo kirjailijan omiin kokemuksiin perustuen inkeriläisperheen karkotuksesta Siperiaan.

 

Taisto Huuskonen loikkasi sodan jälkeen Neuvostoliittoon, koska vakaumuksellisena kommunistina halusi olla mukana sosialismin rakentamisessa. Hänen pääteltiin olevan vakoilija, ja Huuskonen päätyi Uralille vankileirille. Päästyään palaamaan Suomeen vanhoilla päivillään, hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan Laps’ Suomen.

Suomeen muuttanut venäläinen toimittaja Inna Rogatshi kirjoitti juuri ennen Neuvostoliiton hajoamista kirjan Särjetty sukupolvi eli 10 käskyä Neuvostoliitossa. Hän kertoo siinä elämästä Neuvostoliitossa ottamalla otsikoiksi kymmenen käskyä: Älä varasta - mitä se on Neuvostoliitossa…

Kommunistimaissa elettiin todeksi slogania ”Kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.”  Siitä kertoo muun muassa Maon viimeisen vaimon romaanimuotoinen elämäkerta Madame Mao.