Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Ostin pari vuotta sitten lähipiirini nuorelle naiselle joululahjan, jonka pakettikorttiin kirjoitin, että päätin antaa lahjaksi sivistystä. Paketissa oli Tuulen viemää. Opiskelijatyttö oli ensin hämmentynyt paketin avattuaan, mutta alkoi lukea tätä rakkausromaanien kuningatarta. Hän päätyi kulkemaan joulunpyhät kirja kädessä paikasta toiseen, kunnes se oli luettu. Juoni nappasi kiinni.

”Se oli kiinnostava kirja!” hän kiitti.

Rakkausromaanien kuningatar, totta. Yleissivistykseen kait kuuluu tietää, keitä ovat Scarlett ja Rhett, heihin kun viitataan silloin tällöin. 

Mutta Tuulen viemää on paljon muutakin. Sen paljon muun löysin vasta viisi vuotta sitten, kun remontin vuoksi piti tyhjentää kirjahylly. Käteen osui  Tuulen viemää, jonka olin lukenut edellisen kerran 15-vuotiaana. Pistin kirjan kesälomakassiin, mikä osoittautui mainioksi teoksi.

Tuulen viemää on kiinnostava historiallinen romaani Amerikan sisällissodan ajoilta. Kirjailija Margaret Mitchell oli kuunnellut lapsena ja nuorena sisällissodan veteraanien ja vanhojen rouvien muisteluja ja pistänyt mieleen heidän kertomuksiaan. Kirjan tapahtumista monet ovat tapahtuneet oikeasti, ja monilla henkilöillä on vastineensa todellisuudessa. Sodan kulun yksityiskohtia kirjailija tarkisti vuoden ajan julkaisupäätöksen jälkeen, ennen kuin antoi kirjansa painettavaksi vuonna 1936.

Päähenkilöt ovat eläviä. Yksi psykologisesti parhaiten rakennettuja on Scarlett O’Hara, jonka kasvukertomus Tuulen viemää osaltaan on. Hemmotellusta kartanonneidistä kasvaa sodan loppuvaiheissa sitkeä selviytyjä. Mutta kuten vanha sananlasku toteaa, kun antaa pahalle pikkusormen, se vie pikkuhiljaa koko käden ja vielä enemmänkin. Pakkoraossa Scarlet lipsuu vähä vähältä niistä periaatteista ,joita hänelle on lapsesta asti opetettu: rehellisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta. Hän pettää lopulta häikäilemättä jopa läheisensä, jos asiat hänen mielestään sitä vaativat.

Tilannetta huonontaa se, että liikenaisena älykäs ja menestyvä Scarlett jää sydämenasioissa jumittamaan teinitytön haaveeseen. Tuskin olisi jäänyt, jollei olisi tottunut pienestä pitäen saamaan kaiken, mitä halusi, ja kun ei tätä haavetta saanutkaan, jää roikkumaan siihen kuin sidostesukkien terrieri. 

Kaikkiin kirjan henkilöihin sana 'elävyys' ei kuitenkaan päde. Nykypäivän lukija karahtaa  joidenkin hahmojen yksisilmäiseen tyypittelyyn ja väittämiin, jotka nykyisin ovat rankkaa rasismia. 

Tuulen viemää oli ilmestyttyään menestys alusta alkaen. Amerikkalaiset lukivat sitä kuten suomalaiset ovat lukeneet Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa. Kirja käännettiin nopeasti monelle kielelle, myös suomeksi. 

Tuulen viemää -elokuva tuli ensi-iltaan vuonna 1939. Siinä oli nostettu pääosaan Scarlettin ja Rhettin rakkaustarina, se, joka minullekin jäi päällimmäiseksi 15-vuotiaan lukukokemuksesta. Ihmettelin ja harmittelin tuolloin miljoonien muiden naisten tavoin, miten Scarlett voi olla niin tyhmä, ettei tajua Rhettin arvoa!

Tuulen viemään rinnastuu

 

Harper Leen vuonna 1960 ilmestynyt kirja Kuin surmaisi satakielen.

Kirja on osittain omaelämänkerrallinen. Harper Lee varttui Alabamassa ja hänen isänsä oli asianajaja. Pääjuoneksi nouseva oikeudenkäynti muistuttaa oikeudenkäyntiä, joka herätti paljon huomiota Harperin lapsuudessa.
 

Kathryn Stockettin vuonna 2009 ilmestynyt kirja Piiat. 
Kirja perustuu valkoihoisen Stockettin lapsuudenkokemuksiin Mississipissä.

Nämä kolme kirjaa kannattaisi lukea peräjälkeen, ilmestymisjärjestyksessä. Kaikista on tehty myös elokuvat, Piioista vuonna 2011.

Tuulen viemää -elokuvan ensi-illassa 1939 Scarlettin lastenhoitajan roolia esittänyttä Hattie McDanielia ei päästetty elokuvateatteriin, koska teatteri oli vain valkoisille. Piikoja lukiessa oli hämmästyttävää tajuta, kuinka vähän mustien asema oli muuttunut sisällissodasta, vaikka siitä oli kulunut vuosisata. Kirjassa valkoihoiset rouvat keskustelevat mustista piioistaan heidän tarjoillessaan rouvien kahvikutsuilla kuin he olisivat koiria, jotka eivät ymmärrä, mitä heistä puhutaan.

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika

Olipas aika tukkoinen tämän Varjopojan juoni. Vähempi määrä tavaraa olisi riittänyt yhteen kirjaan.

Vallgrenin esikoisdekkarin lähtöasetelma on hyvä koukku: isä kiirehtii metroon kahden pikkupojan kanssa, joista isompi haluaa mennä liukuportaita ja pienempi kiukkuaa rattaissa. Ystävällisen tuntuinen täti puuttuu asiaan, tarjoutuu menemään isomman kanssa ja odottamaan alhaalla laiturilla lapsen kanssa isää. Kun isä tulee pienemmän kanssa hissistä, tätiä ja lasta ei näy missään. Lapsi on kadonnut. Kuka täti oli? Oliko kaappaus suunniteltu? Missä poika on? Löytyykö häntä?

Alkuasetelma ja arvoituksen ratkaisu olisi riittänyt hyvin. Mutta kirjailija kerää mukaan henkilöitä sieltä ja täältä menneisyydestä, kehittää mutkallisen, pahuuden läpäisemän sukutarinan, hulauttaa mukaan voodoota, orjia ja rasismia. Juonesta tulee kuin sekava rautalankavyyhti, jossa juonenpätkiä sojottaa sinne tänne ja monimutkaiseksi rakennettu ratkaisu on sälän alla.

Päähenkilöllä Danny Katzillakin on taustaa vaikka huru. Juutalaisen isän ja norrlantilaisen äidin poika, huippuälykäs kielinero ja it-guru, on jäänyt murkkuna orvoksi, kiertänyt koulukoteja, käyttänyt huumeita moneen otteeseen, ollut syytettynä tyttöystävänsä raa'asta pahoinpitelystä, josta ei muista mitään. Aikuisena puolustusvoimien palveluksessa ollut mies elättää itseään nyt sitä-sun-tätä-hommilla. Tarinan porukat hänen ympärillään ovat julkisivujensa takana sairaita psykopaatteja, eikä siinä vielä kaikki: Danny joutuu itse takaa-ajetuksi.

Carl-Johan Vallgrenia kiitetään kirjan takakannessa loistokkaaksi esikoiskirjailijaksi, mutta en innostunut.

Kristiina Hanhirova: Rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia

Eipä etukäteen uskoisi, että leukemiasta kertovaa kirjaa lukiessa purskahtelee tuon tuosta hihittämään. Kristiina Hanhirova on ollut miehensä Timo Laukkion omaishoitaja kahdeksan vuotta, siitä saakka kun Timo sairastui. Vuosien varrella mies on käynyt monta kertaa kuoleman rajalla, mutta on noussut aina uudelleen jaloilleen.

Kristiina ei vähättele tai lyö leikiksi rankkaa sairastamista, mutta hänellä on taito nähdä korneimmissakin tilanteissa huumoria. Huumori ei muuta sitä, että vahvatkaan naiset eivät aina jaksa. On aikoja, jolloin roskapussi on vietävä monta kertaa päivässä, koska kotona ei voi miehen nähden romahtaa, mutta roskiskatoksessa voi itkeä ja taas koota itsensä.  

Romahduksiin riittää syitä, sillä vaikka se on ihme, että mies on yhä hengissä, takapakkeja tulee. Kristiina puhuu sopimusten pikkupränteistä, joita ei tule ottaneeksi huomioon, ennen kuin pahin mahdollinen  toteutuu. Se on kuin ostoskanavalisä: ”Eikä tässä vielä kaikki!”

Sairaalan huonetoverit muodostavat oman yhteisönsä. Sen kokoonpano muuttuu koko ajan. Kun Kristiina näkee naapurisängyn hulvattoman miehen kuolinilmoituksen Hesarissa, rintaa kouristaa. Hän ei siis selvinnyt. Kuolemaan ei totu, vaikka siihen törmää vähän väliä.

Omaiset kohtaavat pikkuriikkisessä omaisten huoneesta. Pitempään taistelurintamalla olleet tsemppaavat ja neuvovat uusia tulokkaita. Toisinaan joku sanoo, että me ei nyt sitten enää tulla tänne... Taistelu on loppunut, sotilas siirtynyt tuonpuoleisiin.

Henkilökuntaa on moneen lähtöön, miten ei olisi, kun ihmisiä ollaan. Valtaosin lääkärit ja hoitajat ovat empaattisia, kannustavia ja kaikkensa antavia, vaikka tämä on heille vain työtä, ei koko elämä. Mutta aina on poikkeuksia. Hematologi painottaa luuydinsiirrosta kertoessaan, että joka viides potilas menehtyy. ”Et sitten voinut sanoa, että kahdeksankymmentä prosenttia selviää! Nyt näen mielessäni vain rivin miehiä, joista joka viides kaatuu”, Kristiina puuskahtaa itku kurkussa tapaamisen jälkeen.

Kuten kirjan nimi kertoo, Kristiina käy myös tiukkoja keskusteluja Jumalan kanssa. Ne ovat enemmän lisäväri tarinassa, mikään henkisen kasvun kirja tämä ei ole, jos ei sellaiseksi lasketa, että periksi ei anneta niin kauan kuin henki pihisee.

Kirja ei ole selviytymistarina, jos sillä tarkoitetaan, että vaikeudet voitetaan ja elämä palaa entisiin uomiinsa. Sen sijaan se sisältää koettelemuksia, iloa, itkua, naurua, pelkoa ja rauhaa. Kirja on tarina siitä, miten ihminen muuttuu, kun elämä menee raiteiltaan. Se on tarina siitä, että vaikka elämä menee raiteiltaan, se ei tarkoita, että elämällä ei olisi enää mieltä tai että elämää ei kannata enää elää. Se on tarina voitosta, kun voitto on sitä, että kaikkien turpiintulojen jälkeenkin elämässä on rakkautta, onnea, huumoria ja luottamusta. Oikein hyvä kirja.

Jenni Linturi:Malmi 1917

Malmi 1917 kertoo tapahtumista Helsingin kyljessä olevassa Malminkylässä. Malminkylä liitettiin muutama vuosikymmen myöhemmin Helsinkiin, ja siitä tuli kaupunginosa nimeltä Malmi.

Kun Raitis Puolakka saapuu Malminkylään apulaisnimismieheksi vaimonsa ja kolmen poikansa kanssa, alueella asuu kolmenlaista väkeä, ruotsinkielisiä tilallisia taloissaan, suomenkielisiä työläisiä hökkeleissään ja mustalaisia leireissään.  Puolakan perhe on sivistyneistöä mutta suomenkielistä, eivätkä pojat luonnostaan kuulu mihinkään porukkaan. Maanomistaja Karl Karlqvistin tytär Elisabeth eli Lettu vetää heidät mukaan ruotsinkielisiin piireihin.

Tosin sovittelemista siinä on. Uuden nimismiehen suomenkielisille pojille asiat pitää kertoa suoraan, ja se on Letulle ongelma. Sillä Malmilla asiat eivät ole aikoihin olleet suoria. On asioita, joita ei voi selittää, ne pitää ohittaa. Mutta pojat eivät suostu ohituksiin, he käyvät käsiksi kysymyksillä: mitä ja miksi.

Punaisten ja valkoisten kahnaukset kasvavat kirjan alussa väkivallaksi. Suomalainen nousee suomalaista vastaan, mennään kohti kansalaissotaa. Kaikki taistelevat mielestään oikean asian puolesta, ja taistelu tarkoittaa, että hakataan ja tapetaan. Nuoruus ja ehdottomuus kukoistavat molemmin puolin. Aseisiin tarttuvat näkevät toisinajattelevat perkeleellisen aatteen konkretisoitumina, joilla ei ole ihmisen oikeuksia, ei edes suurinta niistä, oikeutta elää.

Kerran tappanut astuu kynnyksen yli. ”Ensimmäinen kerta on tällainen”, 18-vuotias isoveli sanoo. ”Myöhemmin se helpottaa kyllä. Toinen on jo paljon helpompi.”

Missä tahansa teossa kynnyksen yli astuminen avaa portin. Kynnys mataloituu, kerta kerralta sen ylittää helpommin, kunnes sitä ei enää ole. Vanha kansa muotoili sen, että kun antaa pirulle pikkusormen, se vie koko käden. Toki aina voi yrittää palata takaisin, lopettaa sen, minkä kokee vääräksi tai vahingolliseksi. Joskus se onnistuu, vain muistikuvat jäävät. Mutta ei aina.

Malmi 1917 on kuin elämä: aina asiat eivät mene, kuten haluaa. Jos kirja jatkuisi, kuten elämä jatkuu, päähenkilöiden pitäisi ottaa käteen jääneet kortit ja katsoa, miten mennä eteenpäin näiden kanssa.

Kun aika kuluu, saattaa käydä niin, että huomaa potkun olleenkin onnenpotku. Olipa hyvä, etten saanut, mitä sydämeni pohjasta toivoin! Joskus taas ei ajankaan kanssa tule tietämään, olisinko onnellisempi, jos olisin saanut, mitä halusin. 

Kirjassa Oiva sai, mitä halusi. Mutta tuliko hänestä onnellinen - epäilen. Niinkin voi käydä, että saa mitä sydän halajaa, ja jälkeenpäin ajattelee, miten saatoin olla niin sokea ja tyhmä.

Mutta siitäkin on mentävä sitten vain eteenpäin. Koska pahinta on jäädä kiinni menneisyyteen, haikailemaan, että olisinpa sitä tai olisinpa tätä. Silloin jää olemassa oleva elämä elämättä. On päästettävä irti ja katsottava eteenpäin, tuntui miltä tuntui. 

Jenni Linturi muotoilee sen vuoropuheluksi näin: ”Muistatko kun isä sanoi, ettei pelko lopu muuten kuin menemällä sitä kohti. ” ”Mitä, jos se ei onnistu?”  ”Sitten mutustelet totuutta.”

Samaan aikaan, kun Malminkylällä tapellaan ja tapetaan, Letun isosisko Ingeborg raivaa tietä näyttämölle Eteläespa 10:een valmistuneessa Apolloteatterissa. Isälle hän uskottelee olevansa konekirjoituskoulussa, kortteerin antavan tädin hän vaientaa lahjuksilla. Kaksi maailmaa rinnatusten, toisaalla juhlitaan kuin viimeistä päivää ja toisaalla eletään viimeistä päivää.

”Jos nuorena ei ole suuri, milloin sitten”, Ingeborg kuittaa, kun Lettu kauhistelee Apollon ravintolassa ruusuja myyvää maalattua siskoaan. Ruusunmyyjänä hän saa luotua suhteita, joiden kautta aukeaa tie näyttämölle. Kun Ingeborgin eteen näyttää tulevan este, hän uhraa jopa toisen onnen voidakseen kiertää esteen. Mutta taas elämä yllättää: aina ei halua sitä, mitä saa.

Jenni Linturi kirjoittaa tiivistä, kaunista kieltä, jota lukee ilokseen. Kielikuvat ovat uusia ja osuvia: ”Aika matoi kuin kosteat puut uunissa”. Itse jäin kirjasta kaipaamaan kuitenkin sitä onnellista loppua, sillä sekin olisi ollut mahdollinen. Onnellinen loppu vahvistaa toivoa, että eämässä voi käydä myös hyvin.