Colm Tóibín: Nora Webster

Puoliväkisin toisille hyvää tekevät ihmiset ovat rasittavia, sellaiset jotka vievät mummon yli senkin tien, mitä mummo ei ollut ollenkaan ylittämässä.  Mutta joskus voi käydä niin, että vastentahtoisesti tien yli viety näkee toisella puolella maiseman, jota ei osannut etsiä, ja se alkaa vetää puoleensa.

Niin käy Nora Websterille, nelikymppisenä leskeksi jääneelle irlantilaiselle kotirouvalle. Eletään 1960-lukua.

Colm Tóibínin romaani alkaa Noran miehen kuolemasta. Hänellä on neljä lasta ja rahasta tekee tiukkaa. Kuinka jatkaa elämää?

Ennen kotirouvaksi jäämistään Nora oli töissä paikallisessa firmassa. Kun siellä kuullaan, että Nora on jäänyt leskeksi,  hänelle tarjotaan töitä. Muutakaan työtä ei löydy, joten Noran ei auta kuin ottaa nöyrästi vastaan työpaikka, jonne ei haluaisi, mutta jonka saa.  

Samaan syssyyn uuteen arkeen tulee muitakin muutoksia, pakkorakoja, joihin on suostuttava. Lapsilla on ongelmansa, ja kaiken yllä on suru, joka haalistaa värit.

Töihin mentyään Nora huomaa muuttuvansa. Hän ei tyydy nielemään suu supussa epäreiluja tilanteita ja  yllätyksekseen ei joudukaan vaikeuksiin. Se rohkaisee ylittämään muitakin omia rajoja.

Tapahtumien edetessä päivien tasaharmaaseen alkaa ilmestyä rakoja, joista näkyy valoa. Colm Tóibínin romaani kertoo pienieleisesti siitä, että elämä jatkuu.  Ei sellaisena kuin Nora kuvitteli elämänsä jatkuvan hamaan vanhuuteen, vaan toisenlaisena – ei ehkä parempana, ei ehkä huonompana mutta uudenlaisena. 

Aluksi vähän tasapaksulta tuntuva kirja ottikin otteeseensa. Hyvä kirja.

LISÄÄ PERHE- JA SUKUTARINOITA

Kati Tervon Sukupuu

Parinoush Sanieen Kohtalon kirja

Tuula-Liina Variksen Huvila

Enni Mustosen sarja Järjen ja tunteen tarinoita  

 

 

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Tapahtumat jäävät pyörimään päässä, kun laitan kirjan kannet kiinni. Vai niin se siis loppujen lopuksi meni. Tarinaa on kelattu auki kuin korkkiruuvia, ja viimeinen kierre tulee näkyviin viimeisessä luvussa. Jopa hankalan vanhan naapurin yllättävällä kuolemalla on osansa siinä, mitä tapahtui.

Liane Moriartyn romaanissa Tavalliset pikku pihajuhlat yltiösosiaalinen Vid kutsua hurauttaa tonttinaapurit ja heidän vieraansa grillaamaan omalle takapihalleen. Kaikki eivät ole kutsusta yhtä innostuneita, mutta kohteliaita kun ovat, kukaan ei kieltäydy. Ilta lähtee sujumaan suht hyvin, ja lapsetkin viihtyvät. Mutta mitä sitten tapahtuu?

Liane Moriarty kiertää tapahtumaa taitavasti kuin kissa kuuluisaa puuroa kirjan puoliväliin asti. Siinä vaiheessa ajattelin, että no mitähän nuo loput 200 sivua pitävät sisällään, kun tässähän tämä oli. Vaan eipä ollutkaan…

Tarkemmin ei juonesta voi kertoa, jottei pilaa lukukokemusta.

Tarina kulkee eri aikatasoissa: ennen grillijuhlaa, grillausiltana ja katastrofin jälkeen. Tapahtumia katsotaan eri henkilöiden silmin, ja lukija tietää aika ajoin enemmän kuin se henkilö, jonka näkökulmasta asiat sillä kertaa nähdään. Moriarty avaa myös henkilöiden taustoja ja keskinäisiä välejä ennen ja jälkeen katastrofin. Kokonaisuus pysysy monista osista huolimatta nasevasti koossa.

Pihajuhlista kertoo myös Shari Lapenan Hyvä naapuri.

Karen Joy Fowlerin kirjassa Olimme ihan suunniltamme kaikki kääntyy uudelle tolalle, kun kirjailija paljastaa puolivälissä, mistä itse asiassa on kyse.

Shari Lapena: Hyvä naapuri Lars Kepler: Kaniininmetsästäjä

Lapsenvahti peruuttaa juuri, kun Anne ja Marco ovat lähdössä naapuriin nelikymppisille. He päättävät jättää puolivuotiaan lapsensa kotiin nukkumaan ja ottavat itkuhälyttimen mukaan. Kun vanhemmat palaavat pikkutunneilla kotiin, lapsi on kadonnut.

Shari Lapenan Hyvä naapuri alkaa vetävästi, ja ote pysyy samanlaisena viimeiseen lukuun. Teksti on tiivistä, se kerrotaan, mikä on tarpeellista, rönsyt ja maalailut on leikattu. Juoni kiertyy esiin luku kerrallaan, ja joka luvussa paljastuu jotain uutta, mikä tönäisee juonta uuteen suuntaan. Kuka lopulta on ryöstänyt lapsen ja miksi?

Ratkaisu yllättää. Se on looginen, kun tapahtumia katsoo siltä kannalta, vaikkei tämä vaihtoehto ole tullut mieleen. Hyvä naapuri on hyvä kirja, mainio kun haluaa vaikkapa irrottaa ajatukset työasioista tai täytyy saada luppoaika kulumaan sutjakkaasti.

Lars Keplerin Kaniininmetsästäjä on saanut huikeasti ilmaista mainosta. Lähes lehti kuin lehti on tehnyt näyttävän jutun kirjailijapariskunnasta tai itse kirjasta. Kaikissa kehutaan päähenkilöä ja juonenkuljetusta.

Onhan se hauskaa, että ruotsalaisen menestysdekkarin päähenkilöpoliisi on suomalaistaustainen Joona Linna, lapsena Lappeenrannasta vanhempiensa mukana Ruotsiin muuttanut. Ruotsinkielisessä kirjassa Joona puhuu silloin tällöin suomea, suomennoksessa se ei erotu muusta tekstistä.

Lukuun ottamatta tätä ruotsalaiskulmasta eksoottista taustaa Joona jää henkilönä aika köyhäksi. Enemmän hänessä silti on lihaa luurangon päällä kuin kollegoillaan ja muilla kirjan henkilöillä. He ovat yksiulotteisia, kuten huippukokki Rex tai Joonan rakastettu Valeria. Henkilöille on kirjoitettu ne ominaisuudet, jotka ovat tarpeen juonenkulun kannalta, mutta ei sitten muuta.

Myös juoni mennä töröttää kuin juna raiteella toisin kuin esimerkiksi Hyvä naapuri –kirjassa, jossa juoni vaihtaa suuntaa luku luvulta ja lukija yllättyy yhä uudelleen.

Pikkuhiljaa alkaa selvitä, kuka kaniininkorvainen sarjatappaja on ja mikä on hänen motiivinsa. Murhaaja on aina askelen poliiseja edellä, vaikka Joona Linnalla onkin kyky arvata, mitä sitten tapahtuu. Ainoa iso yllätys on murhaajan henkilöllisyys. Kun se käy ilmi, vetäisee hämmästyneenä henkeä ja täytyy selata kirjaa vähän taaksepäin: oliko tästä annettu jotain piilovinkkejä, jotka olisi pitänyt huomata?

Ruotsin poliisin toiminta on Kaniininmetsästäjän mukaan typerää ja tökeröä, ja omille porukoillekin valehdellaan sumeilematta. Olipa totta tai kirjailijan mielikuvitusta, tuhoavaa ja tyhmää toimintaa.

Kati Tervo: Sukupuu

”Siinä se ny kuluttaa mun lattioita. Oisi saanu jäärä astumati kynnykseni yli”, Liisa Hukkanen kyräilee. 

"Se" on Adele, saksalainen nuori nainen, joka on matkustanut Dresdenistä Tampereelle rakkautensa perässä. Itse rakkaus, Johannes Hukkanen, makaa kansalaissodan jäljiltä vielä sotasairaalassa. Eletään vuotta 1918.

Kati Tervon Sukupuu kertoo Hukkasen perheen elämänkulusta 2000-luvun puolelle saakka. Tarina avautuu vähitellen, kun sukupuun eri henkilöt kertovat asioista omasta näkökulmastaan. Se on suosittu rakenne tällä hetkellä, ja ihan käypä rakenne. Asiat tulevat valaistuksi monelta kantilta ”ai se näkikin tilanteen noin, vaikka toi kertoi sen näin…”.

Johannes toipuu, avioituu Adelen kanssa ja he saavat kaksi lasta. Sukupuun viimeinen vihanta on Heidi Hukkanen, Adelen lapsenlapsi. Omat näkökulmansa kertovat myös Adelen Saksaan jääneet perheenjäsenet.

Minulle kävi Kati Tervon kanssa sama kuin aiemmin Peter Franzénin kanssa. Työkaveri toi pöydälleni lomalukemiseksi Franzénin kirjan Tumman veden päällä saatesanoin ”tää kannattaa lukea”. En kehdannut kieltäytyä, ja loman viimeisellä viikolla päätin silmäillä kirjan, jotta voin palauttaa sen. Ennakkoluuloni saivat kyytiä: Franzén ei ollutkaan niminäyttelijä, joka nimensä ansiosta saa julkaistuksi pikkuromaanin, vaan kirja vei mukaansa. Siitä on tehty myös elokuva, jonka Franzén ohjasi itse, ja hän sai kirjan tapahtumat siirtymään valkokankaalle puhuttelevasti ja kompaktisti.

Tumman veden päällä

Kati Tervon olin taas mieltänyt lähinnä Jari Tervon vaimoksi, jolla on joku kolumni jossain lehdessä. Se, että hän oli julkaissut romaanin, oli mennyt minulta ohi. Kun tuttava suositteli Tervon Sukupuuta, ajattelin, että voihan sitä vilkaista. Kannatti. Kirja on kiinnostava kertomus yhden suvun kohtaloista, sujuva lukukokemus ja kaiken päälle mukavaa kieltä.

LISÄÄ SUKUTARINOITA

Maan päällä paikka yksi on

Ikkunat yöhön

Vinoon varttunut tyttö

 

Kuiskausten talo

Ghana ikuisesti

Kohtalon kirja