Anneli Vainio: Kohtaamattomuus

Anneli Vainion kirjan nimi Kohtaamattomuus voisi olla yhtä hyvin kohtaamisia. Vainio on lääkäri, joka on tehnyt ison osan elämäntyöstään kivuista kärsivien ja kuolevien parissa, ajoittain myös ulkomailla.

Kirja on eräänlainen elämäkerta, joka etenee Anneli Vainion työelämän eri vaiheiden mukaan. Työ on kuitenkin vain pohjarakenne, jonka myötä päästään monenlaisiin aiheisiin. 

 

Työskentelyjaksot ulkomailla toimivat peilinä sille, miten Suomessa eletään ja toimitaan. Suomalaiset itsestäänselvyydet eivät enää olekaan itsestäänselvyyksiä alkaen hygieniasta, työkaverien kohtelusta ja suhtautumisesta suruun. Jos maan kulttuuriin kuuluu, että koskaan ei saa menettää kasvojaan, potilaan purskahtaminen itkuun saa hoitohenkilökunnan karkaamaan nopeasti paikalta. Potilaalle on liian noloa, jos muut näkevät hänen surunsa, vaikka se johtuisi siitä, että hän on juuri kuullut sairautensa olevan parantumaton.

Kirjassa on paljon ajatuksia, joita jää miettimään ja joista olisi kiinnostava keskustella muiden kanssa. Siinä mielessä kirja toimisi vaikka pienryhmämateriaalina, jos pienryhmää kiinnostavat ajatukset ihmissuhteista, elämästä ja kuolemasta, sairaudesta ja terveydestä aina kysymyksiin elämän tarkoituksesta.

 

Vainio ei julista mitään oppia tai ajatussuuntaa, vaan pohtii asioita ja muuttaa myös näkemyksiään vuosien kuluessa kokemustensa myötä. 

SAMAN TAPAISIA

Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa

Birgitta Björn: Onnellisesti perille

Kristiina Hanhirova: Rakkautta, rukouksia ja rauhoittavia

Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise

Sabine Kuegler: Viidakkolapsi

Anna-Liisa Valtavaara: Kiltteydestä kipeät

Erik Metaxas: Bonhoeffer, pastori, marttyyri, näkijä, vakooja

 

Hanna Arvela: Ihmeperhe

Kehitysvammainen tyttö käy neljättä luokkaa. Hän on viimein oppinut tavaamaan. Tyttö on jonottanut ensimmäisestä luokasta kehitysvammaisten kouluun, mutta paikkoja ei ole ollut vapaana. Niin hänet dumpattiin erityisluokalle ja, kuinka ollakaan, unohdettiin. Luokassa muut ovat poikia, joilla on käytöshäiriöitä ja vaikeuksia tunteiden hallinnassa. 

 

”Entä jos se tappaa meidät”, tyttö kysyy itkien opettajalta, kun yksi luokkakavereista on saanut raivarin ja heittelee saksilla luokkatovereita, jotka väistelevät pulpettien alle.

Luokalla on jälleen uusi opettaja, nelikymppinen mies, joka otti vastaan vuoden viransijaisuuden. Sitä ei tiedä, pysyykö hän kuukauttakaan, aiemmista opettajista joku on lähtenyt jopa parin päivän jälkeen. Luokan ainoa pysyvä aikuinen on ollut Marge, opintoavustaja, joka tekee osaltaan opettajan töitä vaikka ei saa opettajan palkkaa.

Käsiini on osunut viime aikoina useampi kirja, joka kertoo koulun arjesta, uusimpana Hanna Arvelan Ihmeperhe. Tarkistin ja kyllä, kaikki ovat opettajina työskennelleiden kirjoittamia. Hurjaa on meno ja monenlaisiin joutuvat opettajat nykykoulussa vääntäytymään. 

 

Sanomalehdessä kasvatustieteen professori selitti joku viikko sitten, että avoimet oppimistilat, inkluusiot, digitalisoituminen sun muut ovat erinomaisia asioita kouluuudistuksessa, ne on vain ymmärretty väärin. Koulun pitää osata soveltaa niitä oikein.

 

No, tälle luokalle ei anneta enää digilaitteita, kun ne hajosivat sen tien. Eikä heille riitä paperisia kirjojakaan. Ne oli kyllä tilattu, mutta naapuriluokkien opettajat kävivät hakemassa ne luokan kaapista omille oppilailleen, joille koulu oli tilannut kirjoja liian vähän. Kun ei silloin vielä ollut uutta opea, kukaan ei pitänyt erityisluokan puolta, ja nyt rehtori kohottele olkiaan, että ei voi mitään kun rahat loppuivat. Onko ajatuksena, ettei näiden oppilaiden tarvitse edes yrittää oppia mitään, kunhan saadaan ne tiedostoissa koulun läpi?

Jäin miettimään kirjan luettuani, lukevatko päättäjät näitä? Ja koulu-uudistajat konsultteineen? 

 

Entä sitten opettaja, joka ottaa vain sijaisuuksia. Hän hanskaa tilanteet valtaosin hyvin, mutta joutuu omaan prosessiin syksyn kuluessa muutaman oppilaan kohti käyvien kysymysten vuoksi. Miksi hän ei halua kuin pätkätöitä? Mitä hänen taustallaan on?

 

Kirjan mittaan oppilaat erottuvat persoonina alun kaaoksesta. Jokaisella on taustansa ja omasta kulmastaan syynsä käyttäytymiseen. Kirjan lopussa jää miettimään, mitä heistä tulee isona? Jokaisella on unelmia, mutta moniko heistä lopulta saavuttaa niitä edes joiltain osin? 

 

Entä jos he saisivat sen avun, mikä heille lakipykälien mukaan kuuluu, kuinka paljon se auttaisi unelmien saavuttamisessa? Ja mistä he silloin olisivat isoina vastaavasti pois, kadulta?

  

 

KOULUSTA KERTOO TÄMÄKIN

 

Elina Annola: Kaikki lokakuun taivaat