Stefan Tegenfalk: Pianonvirittäjä

Monen ruotsalaisen dekkarikirjailijatulokkaan takakansitekstissä kehutaan kirjan olevan taattua ruotsalaista dekkarilaatua. Mainoslause ei pidä ollenkaan aina paikkaansa, mutta Pianonvirittäjän kohdalla pitää. Se jatkaa tasokasta ruotsalaista dekkariperinnettä.

Tosin kävi ilmi kirjan liepeestä, ettei Stefan Tegenfalk ole uusi tulokas, vaan Pianonvirittäjä on hänen neljäntensä. Aiemmat eivät ole osuneet käsiini, joten minulle tämä oli ensimmäinen.

Tegenfalkin dekkareiden päähenkilöt ovat rikostutkijat Jonna de Brugge ja Walter Gröhn. Walter on kuusissakymmenissä, eläkkeelle lähtö häämöttää jonkun vuoden päästä ja takana on pitkä, ansiokas ura poliisissa. Tutkijana hän jumittaa liikaa ennakko-oletuksissaan, mutta päästää sentään irti, kun tosiasiat alkavat liian paljon viitata muualle.

Jonna on 27-vuotias, joku vuosi sitten poliisikoulusta valmistunut sinkkunainen. Vähän mennään kliseen puolelle, kun Jonna on samanlainen omapäinen sooloilija kuten monet dekkarisankarittaret niin kirjoissa kuin tv-sarjoissa. Hänellä on myös oma traumansa, jota hän kelaa rikostutkinnan ohella. Mutta hän osaa nähdä kokonaisuuksia ja löytää uusia tutkimisen arvoisia polkuja.

Ja itse tarina pitää hyvin kutinsa. Juoni etenee sujuvasti ja eteen tulee yllätyksiä, jotka kääntävät juonen suuntaa. Epäiltyjä on useita ja se, joka lopuksi on syyllinen, ei ole heti ennakoitavissa. Tarina kutoutuu koulukiusaamisen ympärille - tässäkin koulussa on kiusaamiselle nollatoleranssi, mutta käytäntö on sitten kaikkea muuta.

Pianonvirittäjä on sen lajin lukemista, jolla pääsee hyvin irti työjutuista tai muista päässä pyörivistä jumituksista. Kunnon juoni vetää mukaansa, ja ajatukset keskittyvät vain siihen, kuka mahtaa olla syyllinen. Hyvää viikonloppu- tai lomalukemista. Täytyy käydä kirjastossa lainaamassa Tegenfalkin aiemmatkin kirjat.

SAMAA LAJIA

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet

Lars Pettersson: Koutokeino, kylmä kosto 

Håkan Nesser: Yksinäiset

Olle Lönnaeus: Menneisyyden hinta

Harri Nykänen: Mullasta maan

Kati Hiekkapelto: Tumma  

Seppo Jokinen: Rahtari

Milla Ollikainen: Pirunkuru

Leena Lehtolainen: Rautakolmio

Harri Nykänen: Leijonakuningas

Milla Ollikainen: Veripailakat

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta 
Qiu Xiaolong: Kuolemanjärvi  
Alexander McCall Smith: Häähuumaa lauantaina 

Rosemary Sullivan: Stalinin tytär

Mistä tietää, kuka minä itse olen, jos pienestä asti tulee kohdelluksi isänsä tyttärenä?

Vielä vaikeampaa se on, jos isä on suurvallan diktaattori, joka paljastuu  vainoharhaiseksi tappajaksi. Ei ihme, että Svetlana Stalin oli eksyksissä lähes koko elämänsä.

Svetlana kasvoi ylellisyydessä Kremlin muurien sisällä, lastenhoitajan, palvelijoiden ja henkivartijoiden ympäröimänä. Samaan aikaan Neuvostoliitossa oli kansan keskuudessa puute kaikesta, asunnoista, ruuasta, vaatteista, lääkkeistä.

Hän kävi eliittikoulua, jossa luokkakavereista yksi ja toinen yhtäkkiä katosi, eikä tästä sen jälkeen puhuttu. Lapsista tuli sen tien kansanvihollisia, jos vanhemmat vangittiin. Kukaan ei uskaltanut auttaa yksin jääneitä lapsia, ei sukulaisetkaan, ja he päätyivät orpokoteihin tai vankileireille. Mutta siitä Svetlana ei koululaisena vielä tiennyt.

Svetlana oli murrosikäinen kun toinen maailmansota alkoi. Kansa eli edelleen puutteessa, sota vei valtion rahat ja miehet, mutta Svetlanalta ei puuttunut mitään. Hänen isoveljensä  Vasili haali ympärilleen hovin, jonka kanssa vietti railakkaita bakkanaaleja Stalinin kesähuvilalla. Svetlana oli mukana, mutta hän vetäytyi syrjässäkatsojaksi.  

Svetlanalla oli kaksi isoaveljeä, mutta isä ei piitannut heistä kummastakaan. Vain tyttäreen, “pikku varpuseensa”, hänellä oli alkuun lämmin suhde. 

Svetlanan äiti teki itsemurhan (jotkut väittävät, että se oli Stalinin tekoja), kun tytär oli 6-vuotias. Stalinin vainoharhaisuus kasvoi Svetlanan varttuessa, ja ajan myötä lähes kaikki tytön lähisukulaiset viruivat vankilassa tai leireillä, jollei heitä oltu ammuttu tai kidutettu kuoliaaksi. 

Svetlana yritti alkuun puhua hänelle tärkeiden tätien, setien ja serkkujen puolesta, mutta isän reaktio oli niin pelottava, että tytär vaikeni. Sen jälkeen hän varoi puhumasta isän kanssa kenestäkään ihmisestä, jottei isä ainakaan hänen sanojensa vuoksi kiinnitä huomiota kehenkään.

Ensimmäisen kerran Svetlana uskaltautui vastustamaan isänsä tahtoa pyytäessään päästä naimisiin opiskelijatoverinsa Grigori Morozovin kanssa. Hermostuen tyttären jankutukseen isä yllättäen suostui, mutta kieltäytyi tapaamasta vävyään. Hän vastusti liittoa, koska mies oli juutalainen, ja Stalinin antisemitismi paheni vuosi vuodelta. Avioliitto kesti neljä vuotta, ja siitä syntyi Svetlanan esikoinen Josif.

Grigorin jälkeen Svetlanan elämässä seurasi mies miehen perään. Hän solmi toisen avioliitonkin, josta syntyi tytär Katja, mutta liitto päättyi parissa vuodessa.

Päästäkseen eroon isänsä varjosta Svetlana otti äitinsä sukunimen Allilujeva, mutta eipä siitä apua ollut, kun jokainen tiesi silti, kuka hän on. Stalin kuoli vuonna 1953, mutta Svetlanalle maksettiin edelleen valtion kassasta kuukausirahaa ja hän asui lapsineen valtion hänelle osoittamassa asunnossa.

Sitten jysähti kaikkien aikojen uutispommi: Svetlana Stalin käveli Yhdysvaltain suurlähetystöön ja pyysi turvapaikkaa USAsta. Amerikkalaiset päättäjät olivat kauhuissaan. Elettiin vuotta 1967, ja suurvallat olivat juuri päässeet alkuun jonkinmoisessa liennytyksessä. Stalinin tyttären loikka sotki kaikki neuvottelukuviot.

Muutamien mutkien jälkeen Svetlana sai luvan asettua Yhdysvaltoihin. Jos hän oletti pääsevänsä siellä irti siitä, että oli isänsä tytär, hän erehtyi.  Ymmärrettävää, sillä kukapa  osaisi olla välinpitämätön, jos kuulisi, että omakotialueemme uusi naapuri on diktaattorin tytär.

Neuvostoliitossa eliittielämää eläneellä Svetlanalla oli monenlaista arkielämän vaikeutta. Hän oli tottunut siihen, että hänestä huolehditaan kuin matkalaukusta. Hän ei esimerkiksi ollut käsitellyt ensimmäisen 40 ikävuotensa aikana rahaa, koska sai kaiken valmiina valtiolta. Jos hän joskus tarvitsi ruplia, hän lainasi lastenhoitajaltaan, joka sai palkkaa.

Svetlana oli hyväuskoinen ja janosi läheisiä ihmissuhteita. Se teki hänet helposti hyväksikäytettäväksi, ja niinhän siinä kävi. Mukana huijauksessa oli jälleen uusi mies, ja hänen kanssaan Svetlana sai kolmannen lapsensa Olgan.

Stalinin tytär on amerikkalaisen Rosemary Sullivanin elämäkerta Svetlana Stalinista. Sullivan on käynyt läpi valtavan kirjallisen aineiston ja haatatellut lukuisia ihmisiä. Kirjassa on mittaa päälle 500 sivua, mutta valtaosin se etenee jouheasti ja kiinnostavasti – käänteiden keskellä tulee hetkittäin olo, että lukisi romaania.

Sullivan ei vain kerro tapahtumista, vaan analysoi myös Svetlanan kehitystä ihmisenä ja hänen ihmissuhdemutkiaan. Yhdysvalloissa Svetlana on yksin. Kaikki vanhat ystävät, jotka ovat vielä hengissä isän vainojen jäljilta, ovat kaukana, eikä kukaan tunne häntä omana itsenään, Svetana.

Yksinäinen Svetlana takertuu ihmisiin, jotka osoittavat hänelle ystävällisyyttä, ja yrittää päästä heidän perheisiinsä. Kun oletettu ystävä ottaa etäisyyttä kokiessaan Svetlanan tunkevan liian liki, Svetlana menee toiseen laitaan, kirjoittaa raivoisia, syyttäviä kirjeitä ja katkaisee välit.

Ja kuinka ollakaan, lopulta Svetlana loikkaa takaisin Neuvostoliittoon. Yhtenä syynä on hänen vanhempia lapsiaan kohtaan tuntemansa ikävä. Hän ei ole saanut olla heihin yhteydessä lähtönsä jälkeen. Olgalle hän on kieltäytynyt opettamasta venäjää, ja niin 13-vuotias kuopus huomaa olevansa ventovieraassa ympäristössä, jossa juuri kukaan ei puhu hänelle, koska juuri kukaan ei osaa englantia.

Mutta menneisyyteen ei voi palata. Esikoispoika Josif on etäinen, nelikymppinen mies, ei se 21-vuotias nuorukainen, jonka Svetlana jätti taakseen. Ja taas Svetlana vaihtaa maisemaa.

Stalinin tytär on mielenkiintoinen sisäpiirinäkymä 1920-luvun Neuvostoliitosta 2000-luvun Venäjäään. Svetlanan kommentit Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ovat nyt luettuina kuin profetioita. Hän näköjään tuntee kansansa.

Samalla Stalinin tytär on kuvaus yhden naisen elämästä. Isäänsä ja äitiään ei kukaan voi valita, eikä paikkaa jossa syntyy. Aikuistuessaan ihminen saa elämänsä omalle vastuulleen. Pelimerkit, jotka itse kullakin on siinä vaiheessa käsissään, ovat jokaisella omanlaiset. Vaihtoehtoa ei ole, siitä lähdetään, mitä on, ja kukin sitten rakentaa mahdollisuuksiensa mukaan lapsuuden perustukselle sellaisen talon kuin rakentaa.

Svetlanan talosta tuli monimuotoinen, mutta onnea siellä oli vain palasina siellä täällä. Pysyvin ja läheisin ihmissuhde Svetlana Stalinilla oli lopulta nuorimpaan tyttäreensä Olgaan

AIHEESTA LISÄÄ

Svetlana Stalin: Kaksikymmentä kirjettä ystävälle

Svetlanan Neuvostoliitossa kirjoittama omaelämänkerta, jonka hän sai salakuljetetuksi länteen ja julkaisi loikattuaan Yhdysvaltoihin.

Aino Kuusinen: Jumala syöksee enkelinsä

Otto Wille Kuusisen vaimon muistelmat kertovat 1920-30-luvun Neuvostoliiton eliitin elämästä. Moni menetti henkensä tai päätyi vankileireille, Aino Kuusinen myös.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Tositaustainen romaani Suomen rajan yli Neuvostoliittoon loikanneesta nuorestaparista

Imbi Paju: Torjutut muistot

Imbi Pajun äiti vangittiin 18-vuotiaana, ja hän oli vankileirillä kuusi vuotta, kunnes hänet Stalinin kuoltua armahdettiin. Aikuisena Imbi ryhtyy tutkimaan Stalinin aikaa Neuvosto-Viron näkökulmasta.

Inna Rogatshi: Särjetty sukupolvi eli 10 käskyä Neuvostoliitossa

Venäläinen toimittaja Inna Rogatshi kertoo elämästä Neuvostoliitossa ottamalla otsikoiksi kymmenen käskyä: Älä varasta - mitä se on Neuvostoliitossa…

Taisto Huuskonen: Laps’ Suomen

Taisto Huuskonen loikkasi vaimonsa Ennin kanssa Suomesta Neuvostoliittoon. Huuskosia pidettiin vakoilijoina, ja he joutuivat työleireille Uraliin. Vanhoilla päivillään he pääsivät palaamaan Suomeen, missä Taisto Huuskonen kirjoitti kirjan kokemuksistaan

Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita -sarja

Tartuin ohimennen kirjastossa Enni Mustosen kirjaan Nimettömät ja lainasin sen muiden joukossa. Sen verran Hilman ja Anna Sofian tarina jäi kiinnostamaan, että kun huomasin kyseessä olevan sarjan nimeltä Järjen ja tunteen tarinoita, lainasin seuraavatkin osat.

Hyvä että lainasin, sillä kirjat paranevat kirja kirjalta, kun henkilöistä tulee yhä elävämpiä ja tarinoista monimuotoisempia. Sarjaan kuuluvat kirjat Nimettömät, Mustasukkaiset, Lipunkantajat, Sidotut ja Parittomat.

Hilma on nuori torpantyttö joka tulee 1800-luvun lopulla kotipitäjästään Haapajärveltä Helsinkiin piiaksi Augusta Ahlstedtille.  Tämä on taloudellisesti kenestäkään riippumaton englannin opettaja ja sanomalehtinainen, joka nauttii itsenäisen naisen elämästä omassa talossaan Mariankadulla Helsingin Kruunuhaassa.

Anna Sofia on Augusta Ahlstedtin veljentyttö, jonka hän ottaa luokseen käymään koulua tytön isän kuoltua. Kirjasarjassa seurataan Hilman ja Anna Sofian tarinaa rinnatusten vuoroon Hilman kertomana, vuoroon Anna Sofian. Tytöistä varttuu nuoria naisia ja edelleen aikuisia.

Naisten elämänkulku solmiutuu Suomen ja Helsingin historiaan. Hilma on topakka, nasevasanainen tyttö, joka kasvaa elämää ymmärtäväksi vahvaksi naiseksi. Hiljainen ja ujo Anna Sofiakin oppii vuosien myötä pitämään puolensa. Molemmat naiset päätyvät lopulta kansanedustajiksi, kunhan ensin naiset saavat äänioikeuden kertomuksen edetessä.

Enni Mustonen tuntee Suomen ja Helsingin historian. Hän kirjoittaa tarinoihin mukaan monia vuosikymmenten vaikuttajia Tekla Hultinista Leo Mecheliniin ja Otto Wille Kuusiseen. Historialliset yksityiskohdat pitävät, tarkistin joitain minulle uusia seikkoja ja faktaa kaikki.

On kiinnostava päästä elämään historiankirjoista tuttuja tapahtumia, kun kulkee Anna Sofian ja Hilman mukana niin työväentalolla kuin jääkäriliikkeessä, kansalaissodassa ja Amerikan suomalaisten siirtolaisten joukossa. Kukaan ei tiedä, mitä lopulta seuraa siitä, mitä nyt tapahtuu. On vain elettävä päivä toisensa perään, kunnes päivistä alkaa ketjuuntua historiaa: näin naiset saivat äänioikeuden, näin Suomi itsenäistyi…

5-osaisen kirjasarjan viimeinen, Parittomat, on sitten vähän eri maata. Kertomus on hypännyt Hilman ja Anna Sofian lapsenlapsenlapsiin 2000-luvulle. Salla palaa Suomeen Brysselistä EU-hommista ja Tommi on luomuviljelijä. Heidän tiensä yhtyvät, Salla on paitsi Tommin kesänaapuri myös paikallinen vt. luomutarkastaja.

Juonen lomassa kerrotaan sentään sirpaleita Hilman ja Anna Sofian vaiheista kansalaissodan jälkeen. Mieluummin olisin lukenut heidän tarinaansa suoraa jatkoa, mutta jotain uteliaisuudesta tulee tyydytetyksi näinkin.

 

Enni Mustonen kirjoittaa sujuvasti. Juoni kulkee vauhdikkaasti ja replikointi nostaa hymyä huulille. Sarjan muihin kirjoihin verrattuna Parittomat on kuitenkin perusviihdettä, hyvin kirjoitettua kyllä, rakkaustarina höystettynä ajan teemoilla luomulla, EU:lla, reikihoidoilla sun muilla. Mustonen hallitsee tässäkin yksityiskohtia myöten sen, mistä kirjoittaa, kuten EU-byrokratian tolkuttomuuksineen.

Mustosen kirjoista jää hyvä mieli. Niin monissa suomalaisissa nykykirjoissa päähenkilöillä menee huonosti tai vielä huonommin (Kissani Jugoslavia, He eivät tiedä mitä tekevät, Järjestäjä…). Mustosen kirjoissa ihmiset saavat osakseen kuraa ja kurimuksia, mutta Hilman sanoin niistä mennään läpi, “kun on mentäväksi laitettu, tulessa rauta puhdistuu”. Ja sitten taas paistaa aurinko.

SAMAA AIHEPIIRIÄ

Enni Mustonen: Lapsenpiika

Mikaela Strömberg: Sophie

Jenni Linturi: Malmi 1917

Panu Rajala: Naisten mies ja aatteiden

Elisabet Aho: Sisar

Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki