Jesper Malmose: Vallan linnakeMichael Dobbs: House of Cards

Kaksi kirjaa. Eri lähtökohdat, sama aihepiiri. Molemmat kirjat imaisevat mukaansa ensimmäisestä luvusta ja pitävät otteessa loppuun asti.

Vallan linnake kertoo Brigitte Nyborgista, jonka pieni puolue saa vaalivoiton. Brigitesta tulee yllätyksekseen Tanskan ensimmäinen naispääministeri. Hän on lähtenyt politiikkaan saadakseen vietyä eteenpäin ihanteitaan, mutta hän luopuu niistä vähä vähältä ja päätyy yhä suurempiin kompromisseihin.

House of Cards (kirjalle ei ole annettu suomenkielistä nimeä, vaikka kirja on suomenkielinen) avaa sisäpiirinäkymän Britannian poliittiseen peliin. Francis Urquhart on puolueen työntekijä, joka haluaa edetä ministeriksi. Kun pääministeri lyttää hänen uratoiveensa, Francis ryhtyy juonimaan kulissien takana. Peli käy yhä rankemmaksi ja karkaa lopulta hänen käsistään.

Brigitten ja Francisin lähtökohdat eroavat siinä, että Brigitte Nyborg tahtoo hyvää. Lukijan sympatiat ovat hänen puolellaan, mutta sympatia on koetteilla, kun Brigitte päätyy pelaamaan samaa poliittista peliä, mitä lähti muuttamaan.

Francis Urquhartin pistää puolestaan liikkeelle katkeruus ja kateus. Hänen kohdallaan toivoo, että joku tulee ja pysäyttää hänet - turhaanko, sen voi lukea kirjasta.

Molemmat poliitikot ottavat aluksi pieniä askeleita. Askel askeleelta todentuu se, että ihmisen jokainen valinta vie johonkin suuntaan ja on samalla valinta jostain poispäin. Pienten alkujen polku ei koske vain politiikkaa, vaan itse kutakin. Jos ei pysähdy uusia askeleita ottaessaan ajattelemaan, mihin on menossa, voi päätyä tilanteeseen, johon ei olisi uskonut joutuvansa: burn-outiin, sivusuhteeseen, tolkuttomiin velkoihin…

Sekä Vallan linnake että House of Cards on koukkuunsa nappaavaa lomalukemista. Täytyy nähdä, miten tässä lopulta käy. Jos pitäisi valita vain toinen, valitsisin Vallan linnakkeen, koska Brigittea kohtaan säilyy kuitenkin jonkinlainen ymmärrys ja sympatia. Jos House of Cardsin loppu olisi toisenlainen, siitä voisi sanoa että hyvä kirja. Nyt sanon, että ajattelemaan pistävä kirja.

Molemmista on tehty tv-sarja.

Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu

Päiväkirja on kiinnostava ikkuna lähihistoriaan. Sen mukana elää tapahtumia päivä päivältä silloinkin, vaikka jo tietää, miten tässä käy. Monet ihmiset haluaisivat saada elämästään kartan, joka näyttäisi tulevat mutkat ja tienristeykset ja josta voisi tarkistaa lopputuloksen. Päiväkirjan kirjoittajalla ei sitä karttaa ole, mutta lukijalla on. 

Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu on hänen päiväkirjansa sotavuosilta 1939-1945. Paavolainen julkaisi sen sodan jälkeen vuonna 1946. Kirja teilattiin, valtaosa leimasi sen jälkikäteiseksi besserwisseydeksi. Kuinka paljon teilauksessa oli sitä, että suomalaiset eivät kestäneet katsoa peiliin niin pian? 

Näkijän kykyä Olavi Paavolaisessa kuitenkin oli. Se käy ilmi hänen vuonna 1936 julkaisemansa Kolmannen valtakunnan vieraana -kirjan esipuheesta. Paavolainen oli kutsuttu vierailemaan Saksaan, jossa Hitler oli noussut valtaan, ja hän kirjoitti näkemästään kirjan. Paavolainen sanoo sen 19. marraskuuta 1936 päivätyssä esipuheessa:

”Tulin usein Saksassa suomalaisia lehtiä lukiessani epätoivoiseksi. Minusta tuntui, että Suomessa ei yleensä oikein tajuttu, mitä maailmassa nykyisin tapahtuu. Lähestymme huimaa vauhtia Euroopan historian ehkä suurinta käännekohtaa. On kohtalokas virhe nyt ratkaista tapahtumia pikkujärkevällä viisaudella. Saksan käsissä on tällä hetkellä Euroopan kohtalon peräsin. Täysin sananmukaisesti Saksa on nyt Euroopan sydän. On aivan samantekevää, johtuvatko tämän sydämen maanosaamme vavahduttavat iskut uudesta elinvoimasta vai, kuten monet väittävät, äkillisestä kamferiruiskeesta. Euroopan sydän sykkii joka tapauksessa voimakkaasti. Pelottavan voimakkaasti.”

Samaa terävänäköistä tatsia on Synkässä yksinpuhelussa. Olavi Paavolainen seurasi sotavuosia aitiopaikalta, ensin tiedotuskomppaniassa ja sitten päämajan tiedotusosastolla. Päämajassa hänen tehtävänsä oli muun muassa lukea ulkomaisten lehtien uutisia. Paavolaisella oli hyvä kielitaito: suomi, ruotsi, saksa, venäjä, ranska ja englanti.

Synkän yksinpuhelun päiväkirjamerkinnöissä on omia kokemuksia ja huomiota, Paavolaisen käymien keskustelujen referaatteja sekä sitaatteja koti- ja ulkomaisista lehdistä ja radiolähetyksistä.

Yleensä kun aika menee eteenpäin, menneisyyden tapahtumat pelkistyvät pikkuhiljaa muutamaksi lauseeksi: asiat menivät näin ja tämä oli lopputulos. Pelkistykset ovat tarpeen, mutta voi kysyä, kenen näkökulmasta pelkistys on muotoutunut?

Synkkää yksinpuhelua lukiessa tajuaa esimerkiksi, miten vahva aate Akateeminen Karjala Seura, AKS, oli, ja miten laajalti se oli saanut jalansijaa. Aakooässäläiset haaveilivat Suur-Suomesta ja puhuivat ”suomensukuisten kansojen vapauttamisesta”. Miten ihmeessä porukat kuvittelivat, että 3,7 miljoonan asukkaan Suomi pystyisi edes hallitsemaan laajaa Itä-Karjalaa? Aakoässäläiset sotkivat surutta myös Jumalan näkemyksiinsä. Mitähän valtaa havittelevat tänä päivänä pukevat kaavuikseen?

Asevelisopimus Saksan kanssa mahdollisti sen, että suomalaiset jatkosodan sytyttyä etenivät vanhan rajan yli. Puolustussota muuttui valloitussodaksi. Alueet, jotka oli menetetty Neuvostoliiton aloittamassa Talvisodassa, oli oikeus vallata takaisin, mutta kysymykseksi jää, miksi sodan johto pisti miehet jatkamaan vanhan rajan yli Neuvostoliiton puolelle. Siihen loppui oikeus.

Ainakin osa vastausta voi olla, että tuskin Saksa olisi suostunut siihen, että suomalaiset olisivat stopanneet vanhalle rajalle. Ja Saksaa oli pakko kuunnella, sillä ilman sen aseita ja miehiä suomalaiset olisivat olleet  suupala Neuvostoliitolle. Maiden välinen raja oli reilut 1300 kilometriä, ja saksalaiset puolustivat puolta siitä.

Kukaan aakooässäläinen ei myöskään miettinyt, olivatko Aunuksen ja Vienan asukkaat samaa mieltä asiasta - ilman muuta he ovat.

”Missä ovat kansanjoukot jotka tervehtisivät meikäläisiä ’vapauttajina’, kuten nykyinen kansainvälinen sotatermi kuuluu”, Paavolainen kysyy päiväkirjassaan 31.8.1941 Aunuksen rintamaa kiertäessään. Asukkaista osa oli paennut ja jäljellä oleva kyräilivät suomalaisia miehittäjiä.

Kun sota pysähtyy asemasodaksi, suomalaiset järjestävät suuria kulttuuritapahtumia Äänislinnaksi nimetyssä Petroskoissa. Paavolainen kysyy tilaisuuden järjestäjiltä, miksi kutsuvieraissa ei ole yhtään paikkakuntalaista, vaikka Äänislinnassa on yliopisto ja vankka sivistyneistö. Vastaukseksi hän saa vain ärtymystä. Asukkaiden sivistys mitätöidään ”bolsevistisena”, ja paikalliset yliopistotutkinnon suorittaneet naiset kelpaavat kadunlakaisijoiksi. Pahimpia mitätöijiä ovat suomalaiset naiset, lotat, Paavolainen kirjoittaa päiväkirjaansa.

Jatkosodan pelkistyksestä jää usein pois myös se, että Neuvostoliitto tarjosi Suomelle rauhaa maaliskuussa 1944. Suomen hallitus ei tarttunut tarjoukseen, vaan vastasi kolmen viikon odottelun jälkeen jotain epämääräistä. Paavolainen siteeraa päiväkirjassaan 22.3. radiouutisia:

”Neuvostohallitus ilmoittaa katsovansa Suomen vastauksen negatiiviseksi ja lopettaa tiedotuksensa kumeaan toteamukseen, että Suomen hallitus otti vastauksen antaessaan kantaakseen täyden vastuun seuraamuksista. Mitähän nyt sitten seuraa? Moskovan tiedonannossa ei näy vihjaustakaan siitä, mitä tapahtuman pitää.”

Kesäkuussa nähtiin, mitä seurasi.  Paavolainen kirjoittaa 10.6.: ”Päiväuutisissa luetaan virallinen tiedotus, jota ei ensi alussa ole uskoa: Venäläiset alkaneet Kannaksella yleishyökkäyksen. ”

Seuraavana päivänä hän kirjoittaa, että vihollinen on tunkeutunut suomalaisten asemien läpi. ”Läpimurto on tapahtunut Kannaksella, jonka linjoja kolmen vuoden työn jälkeen pidettiin valloittamattomina.”

Pari viikkoa myöhemmin Paavolainen tapaa hyökkäyksen jaloista Mikkeliin paenneita karjalaisevakkoja. Hän kertoo vanhan karjalaisukon tiivistyksen tapahtumainkulusta: ”Ensin juoksiit sotilaat, sitten juostiin myö ja sitt juoksiit ryssät”.

Syyskuussa 1944 Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa rauhan. Ehdot olivat samat kuin maaliskuussa. Siinä välissä oli kuollut murheellinen määrä miehiä.

Synkässä yksinpuhelussa Paavolainen kirjoittaa myös juutalaisten joukkomurhista. Hän kirjoitti niistä ensimmäisen kerran jo vuonna 1940 ja palaa aiheeseen pitkin matkaa. Kun Saksa valtasi Unkarin, Paavolainen toteaa, että saksalaiset alkoivat vangita Unkarin juutalaisia saman tien. Länsimaat, jotka sodan jälkeen väittivät, etteivät tienneet asiasta, valehtelivat. Jos suomalaisen tiedotuskomppanian luutnanttikin tiesi, kuinka eivät isompien maiden isommat herrat.

Kiinnostava on myös lukea Paavolaisen kuvauksia päämajasta, jonne hänet komennettiin vuonna 1942. Hän ihmettelee, miten harva siellä välittää lukea ulkomaisia uutisia, vaikka ne olisivat hyvää taustaa sodan kulkua koskeville pohdinnoille ja päätöksille. 

Sodan jatkuessa hän panee merkille myös sen, että Mannerheimille ei kerrota kaikkea. Ennen venäläisten suurhyökkäyksen alkamista suomalaiselta tiedustelulta tulee moneen kertaan viestiä siitä, että jotain on tekeillä Neuvostoliiton puolella, sillä sinne keskitetään hurjia määriä sotakalustoa ja miehiä. Kuitenkin kun hyökkäys alkaa, suomalaisia sotilaita on tavallista enemmän kotilomalla kylvötöissä.

Siitä, miten Suomi päästiin yllättämään housut kintuissa, on ollut Seurassa Martti Turtolan mielenkiintoinen juttu. Sen voi lukea kokonaan linkistä, mutta alla poiminta:

"Sota-arkiston kätköistä löytyi Suomen Tukholman jatkosodan aikaisen sotilasasiamiehen eversti Martin Stewenin arkisto ja eversti Aladár Paasosen kanssa käymä kirjeenvaihto. Tukholmassa Stewen sai sikäläiseltä Japanin sotilasasiamieheltä, kenraali Onoderalta tietoja  neuvostojoukkojen keskittämisestä Karjalan kannakselle. Se viittasi suurhyökkäyksen valmisteluun. Stewen lähetti tiedot päämajaan, mutta ne pysäytettiin Heinrichsin ja Paasosen pöydälle. Kun eversti sitten toukokuun viimeisellä viikolla tuli Mikkeliin tutkimaan asiaa, hän joutui esimiehensä eversti Paasosen puhutteluun."

Stewen kirjoittaa: Saavuin Päämajaan 29.5., jolloin ev. Paasonen heti kärkeen tiedotti, ettei yllä olevaa raporttiani ole esitetty Marsalkalle, ja etten minä saanut siitä puhua mitään Marskille. –Ihmetykseni oli valtava! – Paasonen oli sanonut minulle heti alkuun, että ”me olemme päättäneet ettet saa… jne. Kun kysyin, ketä hän tarkoittaa sanomalla me, hän vastasi: Heinrichs, Airo ja minä.”

Kuka oli syyllinen kesän 1944 katastrofiin?

Kun sain Synkän yksinpuhelun päätökseen, luin seuraavana päivänä 10.6.2015 Iltalehteä. ”Pelko upotti Nokian”, lehti otsikoi. Jutussa lehti kirjoittaa, että ”pelon kulttuuri hankaloitti tiedonkulkua Nokiassa ja vääristi korkeimman johdon käsitystä yhtiön tilasta”. 

Nokian ylin johto ei saanut ajoissa realistista kuvaa yhtiön tilanteesta, vaan sille välitettiin kaunisteltu kuva. Epävarmuustekijöistä ja riskeistä vaiettiin. Omaa näkemystä ei uskallettu aina tuoda esiin, kun se poikkesi esimiehen mielipiteestä. Kukaan ei halunnut olla työyhteisössä hankalan tyypin tai skeptikon maineessa. Samaan tapaan kuin aikanaan päämajassa.

Olavi Paavolainen

syntyi Karjalan kannaksella Kivennavalla vuonna 1903 lakimies Pekka Paavolaisen ja tämän aatelissyntyisen Alice-vaimon kolmanneksi lapseksi.

Olavi Paavolainen nousi nuorena miehenä nopeasti merkittäväksi suomalaiseksi kulttuurivaikuttajaksi. Hän julkaisi esikoisteoksenaan runokokoelman Valtatiet yhdessä Mika Waltarin kanssa. Paavolainen seurasi tiivisti eurooppalaisia aatevirtauksia ja toi niitä Suomeen. Runoilija Katri Valan kanssa hän oli päätekijä, kun suomalaiset nuoret kirjailijat perustivat 1920-luvulla kirjailijaseuran Tulenkantajat.

Sodan alkaessa Olavi Paavolainen oli 36-vuotias.

Synkän yksinpuhelun jälkeen Paavolainen ei julkaissut enää mitään. Hän päätyi muutaman mutkan kautta Yleisradion radioteatterin johtajaksi ja jatkoi siinä kuolemaansa vuoteen 1964 saakka.

Elämäkerrat

Matti Kurjensaari julkaisi vuonna 1975 elämäkerran Loistava Olavi Paavolainen  ja Jaakko Paavolainen vuonna 1991 Olavi Paavolainen, keulakuva.  Matti Kurjensaari oli Olavi Paavolaisen ystävä, Jaakko Paavolainen oli Olavin serkku.

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jos Huijareiden paraati sijoittuisi Suomeen, sitä luettaisiin kuin avainromaania. Avainromaani se osin onkin, mutta ruotsalaiseen lukkoon. Mukaan on solmittu myös oikeita ruotsalaisia julkisuuden henkilöitä ja tilanteita, joista tiesin vain osan, mutta tietämättömyys ei haittaa, kaiken voi lukea fiktiona.

Huijareiden paraati kertoo juhlitusta Lillemor Trojsta, joka on romaaneillaan saanut pysyvän sijan ruotsalaisten sydämissä ja edennyt  Ruotsin Akatemian jäseneksi. Yhtenä päivänä kustantaja kertoo, että heille on tullut käsikirjoitus Barbro Andersson -nimiseltä henkilöltä. Käsikirjoitus väittää, että Lillemor Troj on huijari. Hänen huippusuositut kirjansa on kirjoittanut kyseinen Barbro. Mitä Lillemor siihen sanoo?

Huijareiden paraati on mainio viihdekirja, sisällökäs ja sutjakka lukea. Tapahtumat etenevät 50-luvulta tähän päivään. Kaksi päähenkilöä vie tarinaa vuoron perään. Teksti on nasevaa ja huumori terävää. Juoni etenee auki kiertyvän lankakerän tavoin, ja vasta viimeisen luvun viimeisillä sivuilla selviää, mitä lopulta käy. Suomalaisittain perusidea tuo mieleen Tuula Sariolan ja hänen haamukirjoittajansa Ritva Sarkolan, jotka joutuivat kirjoitushuijauksen paljastuttua maksamaan sakkoja.
 
Ei Huijareiden paraati mikään elämää suurempi romaani ole. Mutta sydäntäni ilahdutti kovasti, että kirja loppui jonkinmoiseen sovintoon. Mistä päästään Finlandia-voittajaan ja kumppaneihin. Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaani on kiinnostava ja taitavasti kirjoitettu. Loppufiilikseksi jää kuitenkin ankeus.

Miksi suunnilleen kaikki tänä talvena lukemani suomalaiset romaanit loppuvat ankeasti? Ihmisille käy huonosti tai vielä huonommin?  Ei valoa, ei toivoa, ei aukea ovea eteenpäin. Neljäntien risteys. Kissani Jugoslavia. Karhunpesä. Purkaus. Ikkunat yöhön. Malmi 1917. Kuninkaan Anna. He eivät tiedä mitä tekevät… Jos ei joku kuole, ainakin päähenkilön yli ajetaan niin, ettei siitä kurakosta juuri ylös nousta.

Meillä on pitkittynyt talouslama, työttömyys kasvaa, masennus on suurin sairaskorvausten syy, syksy ja talvi ovat pitkät ja pimeät. Kirjallisuuden pitäisi tuoda ihmisten elämään toivoa ja tsemppiä: vaikka olet tunnelissa, kyllä se vielä loppuu ja tunnelin päässä näkyy valoa. Nyt valtaosa suomalaisista kirjailijoista lyttää toivon.  Huijareiden paraatin rouvat eivät jääneet katkeruuteen, syytöksiin ja välirikkoon.

Romaanina Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on kyllä huimaa työtä, mikä on tullut jo esiin lukemattomissa arvosteluissa ja palkinnoissa. Valtonen vie taiten eteenpäin henkilöidensä elämää. Katsaus suomalaiseen yliopistomaailmaan 90-luvun alussa on herkullinen. Henkilöt ovat oivallisesti rakennetut, kokonaisia persoonia taustoineen, syineen ja seurauksineen. Teini-ikäisen amerikkalaisen Rebecan uppoaminen virtuaalimaailmaan on hyytävää luettavaa. Kirjan aikuiset tekevät ratkaisevia virheitä, ja niin päädytään siihen, mihin päädytään…

Monitasoisessa ja psykologisesti oivaltavassa kirjassa on tavaraa melkein liian kanssa. Vaikka juoni piti koukussa, jossain kohdin eteneminen alkoi tuntua kahlaamiselta - haluan ehdottomasti päästä tarinan loppuun, mutta paljonko tässä on vielä sivuja… Tiivistämällä 150 sivua tai tekemällä aineistosta kaksi kirjaa lukeminen olisi ollut vielä antoisampaa. Mutta kokonaisuutena hyvä, ajatuksia herättävä kirja, jonka teemoista riittäisi keskusteltavaa useampaankin lukupiiirikokoontumiseen.

Eric Metaxas: Bonhoeffer, pastori, marttyyri, näkijä, vakooja

Lahjapaketista paljastui Dietrich Bonhoefferin uusin elämänkerta. Vähän kuivan näköinen kirja imaisikin mukaansa. Kun pääsin viimeiselle sivulle, istuin pitkään hiljaa. Olipa siinä mies.

Dietrich Bonhoeffer syntyi varakkaaseen sivistyssukuun Saksassa. Hän vietti lapsuutensa Berliinissä suuressa talossa rakastavan perheen ja palvelijoiden keskellä. Isä oli psykiatrian ja neurologian professori.

Dietrich oli lahjakas lapsi. Hänellä oli paljon ystäviä ja tie auki mihin opintoihin tahansa. Ympäristön hämmästykseksi hän valitsi teologian. Kristillisyys oli kyllä osa perheen arkea, se näkyi muun muassa vähävaraisten auttamisena, mutta Dietrichissä olisi ollut ainesta vaikka mihin muuhunkin.

Dietrichin opiskeluaikana kansallissosialistit nousivat Saksassa valtaan korpraali Adolf Hitlerin johdolla. Saksan luterilainen kirkko kumarsi syvään uuden valtiaan edessä. Se hyväksyi rotuopit lisääntyvine juutalaisvainoineen ja otti käyttöön uudelleen kirjoitetun Raamatun, josta oli häivytetty juutalaisuus. Se, että Jeesus oli juutalainen, pyöräytettiin epämääräisiin selityksiin.

Oikeudenmukaisuuteen ja hyviin tekoihin kasvatettu Dietrich ei hyväksynyt Saksan kirkon matelua. Turvallisuutensa riskeeraten hän oli yhtenä päätekijänä perustamassa Saksan Tunnustuskirkkoa, joka vastusti avoimesti natsien oppeja. Vähitellen hän osallistui muissakin yhteyksissä natsien vastaiseen toimintaan.

Dietrich Bonhoeffer hirtettiin Flossenbürgin vankileirillä kaksi viikkoa ennen kuin liittoutuneet marssivat leiriin ja Hitler teki itsemurhan. Leirin lääkäri kertoo kirjassa: ”Teloituspaikalla Bonhoeffer lausui vielä lyhyen rukouksen ja kiipesi sitten portaan hirsipuulle rohkeasti ja tyynesti. Hänen kuolemansa koitti muutaman sekunnin kuluttua.”

Minkälainen ihminen taistelee vääryyttä vastaan jopa kuolemaansa asti?

Mikä saisi Suomessa tänään ihmiset taistelemaan oikeudenmukaisuuden ja hyvyyden puolesta?

Kirjailija Jari Ehrnrooth sanoi tammikuussa Helsingin Sanomien haastattelussa, että Suomessa arvot on korvannut hyvinvointiaate. ”Haluamme hyvinvointia, mutta voimme yhä huonommin sitä tavoitellessamme. Palvomme itseämme, janoamme elämyksiä ja välttelemme henkistä ja moraalista kasvua”, hän väittää.

”Onnellisuuden tavoittelu asettuu oikeamielisyyden edelle. Voittamisen palvonta korvaa moraalisen itsetutkiskelun. - - Suuret unelmat ja aatteet puuttuvat. Niistä ei osata eikä uskalleta puhua edes silloin, kun kyseessä on vasta valitun puoluejohtajan linjapuhe."

Jari Ehrnrooth Helsingin Sanomissa

Jätän natsi-Saksan ja palaan Ehrnroothin matkassa Suomeen, jossa raha on kaiken mitta. Kauniimmin sanottuna ”tuottavuus”.

Raha on epäjumala, jonka alttarille uhrataan vanhuksia, homekoulujen lapsia, mielenterveysongelmaisia, työttömiksi valmistuvia nuoria - you name it. Päiväkodissa työskentelevä tuttu sanoi, että leikkausten jälkeen tilanne on kaaos. Jos vanhemmat tietäisivät, miten vuoden ikäiset lapset huutavat syöttötuoleissaan, kun hoitajien käsiä on liian vähän eikä sijaisia saa ottaa, he eivät toisi lapsiaan päiväkotiin.

Yksilöiden tasolla se, joka onnistuu saamaan suurimman kauhan, ahnehtii eniten. Tolkuttomat palkat ja bonukset putoavat syliin, vaikkei firman tehtävä olisi kuin säilöä suomalaisten maksamia eläkerahoja. Tai vaikka firma tekisi tappiota. Miksi en rohmuaisi, kun kerran saan? Päättäjät nostelevat harteitaan: ei voi mitään…

Bonhoefferin elämänvalintojen peruskirjassa Uudessa Testamentissa sanotaan, että ”rahan himo on kaiken pahan alku ja juuri”.  Siis ei raha. Mutta rahan himo.

Väitetään, että ihmisen saa koukkuun jollain näistä kolmesta: valta, raha, seksi. Mutta ei kaikkia ihmisiä. Ei saatu esimerkiksi Bonhoefferia, vaikka yritystä oli. Hänen elämänsä näyttää, että on oma valinta, minkä palvelukseen itsesi annat.