Sellaisia kyläyhteisöjä Suomi oli pitkään täynnä.
Yhteisöjä, joissa kaikki tunsivat toisensa ja toistensa suvut. Joissa toisaalta
lapsi kantoi isänsä leimaa, toisaalta reppanat ja vammaiset hyväksyttiin kyseenalaistamatta osaksi
yhteisöä. Joissa autettiin naapuria, silloinkin vaikka ei niin ystäviä
oltu, koska ihmistä kuuluu auttaa, kun hän apua tarvitsee.
Luin kirjan nyt kolmannen kerran. Ensimmäisen
kerran 15-vuotiaana, ja silloin tärkeää oli juoni, mitä sitten tapahtuu, kuka
saa kenet tai ei saa, kuka kuolee, kuka ei.
Toisen
kerran tartuin 1500 sivun pakettiin kolmevitosena. Sillä kertaa päällimmäiseksi
jäi Suomen lähihistoria, jonka Linna konkretisoi kyläyhteisön arjeksi. Noista syistä päädyttiin kansalaissotaan, noin eteni
Lapuan liike, noin syttyi talvisota.
Eniten mietin silloin kansalaissodan syitä
ja seurauksia. Ihmettelin, miksi
valtaapitävät eivät parantaneet vähäväkisten tilannetta ajoissa ja
vapaaehtoisesti, vaan ajoivat köyhälistön vaatimuksillaan jamaan, jossa
katkeruuden malja täyttyi kukkuroilleen, työväenlaulua siteeraten. Ei ole
inhimillistä, jos torpparilta vaaditaan 12 tunnin työpäivät isännän pellolla ja
sen jälkeen on vielä tehtävä omat peltotyöt, jotta saa perheelle talveksi
ruokaa – sieltä juontaa sanonta ”Kuu on torpparin aurinko”. Kun aikansa raataa vuorokaudet
ympäri nukkumatta välillä silmällistäkään, rupeaa hyvä tahto rapisemaan keneltä
vain.
Nyt päätin
lukea kirjan vielä kerran. Tiesin jo, mitä tapahtuu, ei ollut kiire päästä
juonessa eteenpäin, ja luin rauhallisesti jokaisen lauseen.
Kolmannella
lukukerralla päällimmäiseksi nousivat ihmiset.
Linna tekee
ihmisissään mestarillista työtä. Kukaan ei ole yksinomaan hyvis tai pahis, vaan
jokainen on ihminen hyvine puolineen ja puutteineen, joskin toisissa on enemmän
hyvää kuin toisissa. Linna kuvaa taitavasti myös ihmisten motiiveja, sekä
tietoisia että tiedostamattomia. Harva isäntä tai emäntä päättää olla ilkeä tai
ahne, ja niinpä sellaiset piirteet pyritään pukemaan parempaan kaapuun.
Kosto elää, puolin ja toisin. Uudessa
Tuntemattomassa sotilaassa on kohtaus, jossa Vanhala kysyy esimiehilleen
ärsyyntyneeltä Rokalta: “Oletko ajatellut, olisiko sinussakin syytä?”. Saman
kysymyksen olisi voinut esittää Pohjantähden ihmisille, kun syy oli aina muissa,
ja harva kysyi, olisiko minun tullut tehdä jotain toisin.
Töyryn isäntä häätää Laurilan Anttoon
perheineen torpasta, kun hänen pinnansa katkeaa Laurilan jatkuvaan räksyttämiseen
ja tahalliseen töiden huonosti tekemiseen. Ennen kuin punaiset lähtevät jääkäreitä
pakoon, Anttoon poika Uuno menee Töyrylle ja ampuu isännän kostoksi. Kun valkoiset
sitten tulevat Hennalan vankileirille etsimään oman kylän punaisia, mukana on
Töyryn poika. Uuno löytyy, ja kun päästään metsätielle, taas kostetaan ja
viimeisen päälle.
Vankileirit olivatkin oma lukunsa. Vaikka jo tietää, että ihmisiä ammuttiin rivi riviltä kuoppiin
pikaoikeudenkäyntien jälkeen, silti niistä lukeminen järkytti. Koskelan pojat,
suutari Halme, Laurilan Elma ja muut olivat tulleet tutuiksi, ja vaikka he
olivat fiktiivisiä, tapahtumat olivat silti totta, sillä sen kohtalon kokivat
tuhannet.
Tuomareina olivat etenkin aluksi
asianosaiset, isännät ja muut kunnan nimimiehet, ja niinsanotussa
oikeudenkäynnissä kosto oli pääpointti, ei kohtuullisuus tai oikeudenmukaisuus.
Samalla kostolinjalla punaisia näännytettiin vankileireillä nälkään.
Kosto, pikkusieluisuus, matalamielisyys -
sitäkö tämä kansa on? Kirjaa lukiessa tulee sääli: eikö olisi jo aika nousta tuon yläpuolelle,
ajatella laajemmin, katkaista kaunan, katkeruuden ja vihan kierre, siitä ei
seuraa lopulta kenellekään mitään hyvää.
Mutta on kirjassa muunkinlaisia ihmisiä,
kuten vanhoja viisaita naisia, sellaisia kuin Koskelan Alma, joka vastoinkäymisten
tullessa sanoo, että ei ole vielä aamu jäänyt tulematta yön jälkeen. On Elina,
josta kasvaa valoisa vanha nainen - toisin kuin äidistään, jonka uskovaisuus
kutistuu vanhemmiten kireäksi tuomitsemiseksi. Uskovainen on Elinakin mutta
päinvastaisella tavalla: kun häneltä pojat kuolevat, hän turvaa uskoonsa, saa
siitä lohdutusta, ja se muuttuu hänessä rauhaksi ja luottamukseksi
jälleennäkemiseen.
On myös reiluja vanhoja isäntiä kuten
Kylä-Pentin isäntä ja terävänoivaltavia nuorempia kuten Kivivuoren Janne.
Aiemmin en ollut pannut merkille hämäläisen
kyläyhteisön miesten tapaa uhota. Se olisi aika
rasittavaa kuunneltavaa pitemmän päälle, onneksi perinne on aika hyvin
katkennut.
Tunteita ei myöskään saanut näyttää, paitsi
uhoa ja vihaa. Kaikki piti niellä lapsesta asti niin itkut kuin hempeät
tunteet. Hempeily oli tosi noloa, edes pikkupoika ei saanut istua äiten
sylissä, koska se oli epämiehekästä. Siitä on menty jättiharppaus eteenpäin.
Sitäkään en aiemmilta lukukerroilta muistanut,
miten kirjassa kiroillaan koko ajan. Jos nyt on vittu adjektiivina ja pilkkuna,
silloin olivat perkeleet ja saatanat. Kylä kuulemma muistuttaa Väinö Linnan
lapsuuden kotikylää, ehkä puhetyyli on siellä ollut sellaista - väsyttävää
kuunneltavaa olisi sekin pitemmän päälle.
Summa summarum: Täällä Pohjantähden alla on edelleen
hyvä kirja, monikerroksinen ja elävä.
SAMAA AIHEALUETTA
Enni Mustonen: Koskivuori-sarja, Järjen ja tunteen tarinat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti