sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
– kolmas kerta


Luin eilen loppuun Täällä Pohjatähden alla –romaanin, ja on mielenkiintoista, miten jäin elämään siihen maailmaan. Ihmiset ovat niin totta. Kyläyhteisö on totta. Ja tapahtumat ovat totta.

Sellaisia kyläyhteisöjä Suomi oli pitkään täynnä. Yhteisöjä, joissa kaikki tunsivat toisensa ja toistensa suvut. Joissa toisaalta lapsi kantoi isänsä leimaa, toisaalta reppanat ja vammaiset hyväksyttiin kyseenalaistamatta osaksi yhteisöä. Joissa autettiin naapuria, silloinkin vaikka ei niin ystäviä oltu, koska ihmistä kuuluu auttaa, kun hän apua tarvitsee.

Luin kirjan nyt kolmannen kerran. Ensimmäisen kerran 15-vuotiaana, ja silloin tärkeää oli juoni, mitä sitten tapahtuu, kuka saa kenet tai ei saa, kuka kuolee, kuka ei.

Toisen kerran tartuin 1500 sivun pakettiin kolmevitosena. Sillä kertaa päällimmäiseksi jäi Suomen lähihistoria, jonka Linna konkretisoi kyläyhteisön arjeksi. Noista syistä päädyttiin kansalaissotaan, noin eteni Lapuan liike, noin syttyi talvisota.

Eniten mietin silloin kansalaissodan syitä ja seurauksia. Ihmettelin, miksi valtaapitävät eivät parantaneet vähäväkisten tilannetta ajoissa ja vapaaehtoisesti, vaan ajoivat köyhälistön vaatimuksillaan jamaan, jossa katkeruuden malja täyttyi kukkuroilleen, työväenlaulua siteeraten. Ei ole inhimillistä, jos torpparilta vaaditaan 12 tunnin työpäivät isännän pellolla ja sen jälkeen on vielä tehtävä omat peltotyöt, jotta saa perheelle talveksi ruokaa – sieltä juontaa sanonta ”Kuu on torpparin aurinko”. Kun aikansa raataa vuorokaudet ympäri nukkumatta välillä silmällistäkään, rupeaa hyvä tahto rapisemaan keneltä vain.

Nyt päätin lukea kirjan vielä kerran. Tiesin jo, mitä tapahtuu, ei ollut kiire päästä juonessa eteenpäin, ja luin rauhallisesti jokaisen lauseen.

Kolmannella lukukerralla päällimmäiseksi nousivat ihmiset.

Linna tekee ihmisissään mestarillista työtä. Kukaan ei ole yksinomaan hyvis tai pahis, vaan jokainen on ihminen hyvine puolineen ja puutteineen, joskin toisissa on enemmän hyvää kuin toisissa. Linna kuvaa taitavasti myös ihmisten motiiveja, sekä tietoisia että tiedostamattomia. Harva isäntä tai emäntä päättää olla ilkeä tai ahne, ja niinpä sellaiset piirteet pyritään pukemaan parempaan kaapuun.

Kosto elää, puolin ja toisin. Uudessa Tuntemattomassa sotilaassa on kohtaus, jossa Vanhala kysyy esimiehilleen ärsyyntyneeltä Rokalta: “Oletko ajatellut, olisiko sinussakin syytä?”. Saman kysymyksen olisi voinut esittää Pohjantähden ihmisille, kun syy oli aina muissa, ja harva kysyi, olisiko minun tullut tehdä jotain toisin.

Töyryn isäntä häätää Laurilan Anttoon perheineen torpasta, kun hänen pinnansa katkeaa Laurilan jatkuvaan räksyttämiseen ja tahalliseen töiden huonosti tekemiseen. Ennen kuin punaiset lähtevät jääkäreitä pakoon, Anttoon poika Uuno menee Töyrylle ja ampuu isännän kostoksi. Kun valkoiset sitten tulevat Hennalan vankileirille etsimään oman kylän punaisia, mukana on Töyryn poika. Uuno löytyy, ja kun päästään metsätielle, taas kostetaan ja viimeisen päälle.

Vankileirit olivatkin oma lukunsa. Vaikka jo tietää, että ihmisiä ammuttiin rivi riviltä kuoppiin pikaoikeudenkäyntien jälkeen, silti niistä lukeminen järkytti. Koskelan pojat, suutari Halme, Laurilan Elma ja muut olivat tulleet tutuiksi, ja vaikka he olivat fiktiivisiä, tapahtumat olivat silti totta, sillä sen kohtalon kokivat tuhannet.

Tuomareina olivat etenkin aluksi asianosaiset, isännät ja muut kunnan nimimiehet, ja niinsanotussa oikeudenkäynnissä kosto oli pääpointti, ei kohtuullisuus tai oikeudenmukaisuus. Samalla kostolinjalla punaisia näännytettiin vankileireillä nälkään.

Kosto, pikkusieluisuus, matalamielisyys - sitäkö tämä kansa on? Kirjaa lukiessa tulee sääli: eikö olisi jo aika nousta tuon yläpuolelle, ajatella laajemmin, katkaista kaunan, katkeruuden ja vihan kierre, siitä ei seuraa lopulta kenellekään mitään hyvää.

Mutta on kirjassa muunkinlaisia ihmisiä, kuten vanhoja viisaita naisia, sellaisia kuin Koskelan Alma, joka vastoinkäymisten tullessa sanoo, että ei ole vielä aamu jäänyt tulematta yön jälkeen. On Elina, josta kasvaa valoisa vanha nainen - toisin kuin äidistään, jonka uskovaisuus kutistuu vanhemmiten kireäksi tuomitsemiseksi. Uskovainen on Elinakin mutta päinvastaisella tavalla: kun häneltä pojat kuolevat, hän turvaa uskoonsa, saa siitä lohdutusta, ja se muuttuu hänessä rauhaksi ja luottamukseksi jälleennäkemiseen.

On myös reiluja vanhoja isäntiä kuten Kylä-Pentin isäntä ja terävänoivaltavia nuorempia kuten Kivivuoren Janne.

Aiemmin en ollut pannut merkille hämäläisen kyläyhteisön miesten tapaa uhota. Se olisi aika rasittavaa kuunneltavaa pitemmän päälle, onneksi perinne on aika hyvin katkennut.

Tunteita ei myöskään saanut näyttää, paitsi uhoa ja vihaa. Kaikki piti niellä lapsesta asti niin itkut kuin hempeät tunteet. Hempeily oli tosi noloa, edes pikkupoika ei saanut istua äiten sylissä, koska se oli epämiehekästä. Siitä on menty jättiharppaus eteenpäin.

Sitäkään en aiemmilta lukukerroilta muistanut, miten kirjassa kiroillaan koko ajan. Jos nyt on vittu adjektiivina ja pilkkuna, silloin olivat perkeleet ja saatanat. Kylä kuulemma muistuttaa Väinö Linnan lapsuuden kotikylää, ehkä puhetyyli on siellä ollut sellaista - väsyttävää kuunneltavaa olisi sekin pitemmän päälle.

Summa summarum: Täällä Pohjantähden alla on edelleen hyvä kirja, monikerroksinen ja elävä.


SAMAA AIHEALUETTA

Enni Mustonen: Koskivuori-sarja, Järjen ja tunteen tarinat







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti