Olen lukenut nyt kansalaissotaan liittyviä kirjoja, kun niistä vaiheista
on sata vuotta. Uusimpana tartuin Kjell Westön romaaniin Missä kuljimme kerran,
jonka luin ensi kerran kymmenen vuotta sitten.
En muistanutkaan, miten hyvää kieltä Westö
kirjoittaa. Teksti kulkee vaivattomasti, kieli on kaunista, maailma ja henkilöt
aitoja. Kirjailija on kerännyt hurjan määrän historiallista faktaa, isoja käänteitä
ja pikkusälää, ja sulattanut ne romaaniinsa kokonaisuudeksi, jossa ei näy
saumoja faktan ja fiktion väleissä.
Kun Väinö Linna katsoo kansalaissodan
tapahtumia maalaiskylän näkökulmasta romaanissaan Täällä Pohjantähden alla,
Kjell Westö kuvaa samaa ajanjaksoa rikkaiden suomenruotsalaisten helsinkiläisten
silmin.
Missä kuljimme kerran alkaa vuodesta 1905,
ja etenee nopeasti kansalaissotaan. Vihan määrä on kammottava. Punaiset
kostavat sen, miten heitä on nöyryytetty, mitätöity ja ryöstöviljelty. Valkoiset
ovat vielä pahempia kostossaan, sille ei tunnu löytyvän mitään rajaa.
Valkoisiin idealistina liittynyt Eccu
kammoaa ympärillään olevaa, pimeydeksi kutsumaansa pahuutta. Kun valkoiset ovat
voittaneet ja punaisten teloitukset alkavat, Eccu katsoo huikaisevan kaunista
kevättä ja ajattelee ahdistuneena, että "me vain tapamme
tappamasta päästyämme".
Pikaoikeudenkäyntien ja teloitusten
jatkuessa Eccu tulee siihen tulokseen, että anteeksiantaminen ja sovinto ovat
ainoa ulospääsy tästä pimeydestä. Sovinnon sijasta hän päätyy koulukaverinsa Cedin
mukaan vihaa tihkuvalle kostoretkelle.
Siitä retkestä Eccu ei koskaan selviä. Jotain
särkyy, eikä tule enää ehjäksi, vaikka hän elää vielä vuosia. Mitä ihminen
näkee ja tekee, se jättää jälkensä, tahtoi tai ei. Eccu tuntee, että “hänen
sisällään asui pahoja henkiä ja ne olivat alati läsnä”. Kun hän muutaman vuoden
jälkeen yrittää ottaa tapahtuneet puheeksi Cedin kanssa, Cedin silmiin nousee
se sama jäätävä pahuus, joka jähmetti Ecun silloin, kun kaikki tapahtui.
Mielenkiintoinen sivujuonne kirjassa on se,
että Eculla kavereineen ei ole mitään tekemistä suomenkielisten kanssa, ei edes
rikkaiden suomenkielisten. Kun Lucie seurustelee suomenkielisen taiteilijan
kanssa, hänen ystävänsä eivät tiedä siitä, vaikka se suomenkielisissä
taiteilijapiireissä on julkinen juttu. Mutta kun Westö vie lukijan Pitkänsillan
toiselle puolelle, siellä suomea ja ruotsia puhuvat sekoittuvat, ja Kallion ja Vallilan suomenkieliset
poimivat ruotsista käyttökelpoisia sanoja pamlaamaansa slangiin.
Kirjan edetessä 20- ja 30-luvulle tarinaan
tulee tyhjäkäyntiä. Toisaalta se kuvaa sitä tyhjäkäyntiä, mitä päähenkilöiden
elämä on. Ketä ajaa levottomuus, ketä tyhjyys, ketä katkeruus yhä eteenpäin,
jonnekin – tietäisi vain minne. Kun ei tiedä, onttoa oloa ja rauhattomuutta
torjutaan kittaamalla viinaa vakkarikapakan vakkaripöydässä samojen ihmisten
kanssa samoja juttuja jauhaen vuodesta toiseen.
Paremmin ei mene Kajanderin Allullakaan
Sörnäisissä, työväen jalkapalloseuran huippulahjakkuudella. Allu unelmoi, mutta
kun hän saa, mitä on vuosia haaveillut, tyytyväisyys kestää vain hetken.
Kaikista henkilöistä Lucie, estottomin
huvittelija, pysähtyy kysymään, eikö elämässä todellakaan ole muita
vaihtoehtoja, kuin tämä yhä pöhnäisempi tyhjyyttä kumiseva elämä papan rahoilla.
Hän tarjoaa Eculle avuksi Jumalaa, ja Eccu tuhahtaa halveksivasti: niin alas
hän ei sentään ole vaipunut, että alkaisi kysellä Jumalan perään.
On mielenkiintoista, että en muista mistään Westön
kirjasta tyytyväistä saati onnellista ihmistä.
Kun Missä kuljimme kerran saa viereensä
Täällä Pohjantähden alla, Pohjantähden ihmisissä on enemmän henkisiä voittajia: http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2018/03/vaino-linna-taalla-pohjantahden-alla.html
Mitä pitemmälle Missä kuljemme kerran
etenee, sen haikeammaksi sen sävyt käyvät. Nuoruuden suuret odotukset ovat
takana, tähänkö on päädytty.
Neljääkymmentä käyvä Eccu ajattelee, että
syyllisyys jäytää elämänhalua niin kauan kuin kukaan ei uskalla sanoa vastaan. Tapahtumat,
jotka rikkoivat hänen omantuntonsa, kulkevat mukana ja syövyttävät häntä. Kuinka
syyllisyydelle sitten pitäisi sanoa vastaan, siihen asti Eccu ei ajatuksissaan
pääse.
40-vuotias Luciekaan ei ole kylläinen, mutta
hän ei tiedä, miten tyydyttää sisimpänsä nälkä. Samat ympyrät jatkuvat, miehiä,
juhlia, kauniita vaatteita. Onni pakenee, ja vuodet seuraavat toisiaan tihentyvään
tahtiin. Entä sitten, kun kauneus on kadonnut ja juhlissa vain väsyttää?
Kun laitan kirjan kiinni, olo on surumielinen.
“Kaikki nämä päivät, jotka tulevat ja menevät, siinä se on: elämä.”
Missä kuljimme kerran on hyvä kokonaisuus, ajatuksia
herättävä kirja täynnä elämää - sellaista elämää, mitä Westön henkilöt elävät.
LISÄÄ KANSALAISSOTAAN LIITTYVÄÄ
Väinö Linna Täällä Pohjantähden alla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti