Viiden naisen joukossa on sairaanhoitaja, joka lähti säälistä hoitamaan haavoittuneita, on konttoristi, joka sai saksalaisilta parempaa palkkaa kuin missään aiemmin, on kanttiinin myyjä, joka halusi elämäänsä vaihtelua, ja ruumiidenpesijä, joka huijattiin töihin harhaan johtavalla lehti-ilmoituksella. Vain yksi on nykykielellä sanottuna seksityöläinen.
Kun sodan hävinneet saksalaiset jättävät Norjan, norjalaiset keräävät naiset vankileiriin. Siellä heiltä ajetaan hiukset, eikä siinä kysytä mitään, vaan kaikki kiinni otetut ovat samaa porukkaa: saksalaisten huoria.
Ei kertonut katuvansa kuvaa viiden suomalaisnaisen matkaa läpi poltetun Lapin. Juoni on pääosin siinä. Silti kirja pitää yllättävästi otteessaan alusta loppuun.
Naiset kulkevat alkuun vaitonaisina, mutta kertovat päivien, viikkojen ja kuukausien aikana palasia elämästään ja kokemuksistaan. Kaikkea taustaa ei kuitenkaan kerrota lukijoille, vain pätkiä sieltä ja täältä.
Kirjan kieli on ilmeikästä ja kaunista. Kinnunen kuvaa vaeltajien uupumusta, nälkää, kenkien hiertämiä rakkoja, kylmää ja märkää. Kukaan porukasta ei osaa sanoa, kuinka pitkä matka edessä on, mutta olipa miten pitkä tahansa, se lyhenee askel askeleelta. Mitä näivettyneemmiksi naiset käyvät, sen vähemmän he enää puhuvat. Päivät menevät sumussa, jossa jalat jatkavat astumista, vaikka mieli on muualla.
Jokaisella kulkee mukana pelko: miten minuun suhtaudutaan, kun pääsen kotiin, otetaanko vastaan vai ajetaanko kiroten pois? Kaljussa päässä kasvava sänki kertoo vastaantulijoille, mitä olen tehnyt tai mitä minun luullaan tehneen.
Muutamassa kohtaa mietin, mitä naiset syövät, kun siitä ei kerrota moneen aikaan – ilman mitään syömistä ei kovin monta päivää taivalleta. Mutta ehkä se on jätetty lukijan mielikuvituksen varaan, mitä sitten voisi kuvitella alkukevään lappilaismaisemista löytyvän... Aarteet kerrotaan, kuinka tien varteen heitetyistä tavaroista löytyy laatikollinen säilykepurkkeja tai kuinka matkan varrelle osuva hyväsydäminen ihminen lahjoittaa osan leivästään nääntyville kulkijoille.
Vahvan tarinan jälkeen kirjan loppu on pettymys. Olisin odottanut nasevampaa loppua epämääräisen haipumisen sijaan, kun siihen asti tarina pysyi tiiviisti koossa. Matkanteko on kuitenkin niin vahvaa tekstiä, että kirja kannattaa ehdottomasti lukea.
Tommi Kinnusen edellinen romaani Pintti oli ohuenlainen verrattuna hänen ensimmäiseensä. Hänen kakkostaan en ole lukenut. Ei kertonut katuvansa nousee ensimmäisen rinnalle kiinnostavana lukuromaanina ja myös yhdenlaisten sodan jälkeisten tapahtumien kuvaajana.
SAMAA AIHEALUETTA
Katarina Baer: He olivat natseja
Katarina Baer on Suomessa asuva suomalaisen äidin ja saksalaisen isän tytär, joka kuulee aikuisena, että hänen isoisänsä veti kotonaan lukupiiriä, jossa tutkittiin Hitlerin Taisteluni-kirjaa. Nyt on pakko katsoa silmiin sitä, että isoisä oli vakaumukseltaan natsi.
Imbi Paju: Torjutut muistot
Imbi Paju tuo virolaisten naisten näkökulmaa Baltiaan, missä oli toiseen maailmansotaan asti vuosisatoja vanha saksalainen väestö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti