Soppahan siitä syntyy, kun kukaan ei koe olevansa hyväksytty omana itsenään. Mutta että näin rankka soppa.
Ja lisää soppaa syntyy, jos ei kerro, mitä haluaa ja mitä ei halua. Tai kun kertoo, ei tule kuulluksi, ja alistuu elämään toisenlaista elämää kuin mihin olisi hengenpalo.
Ja kun siinä sopassa elämäänsä pettynyt vanhempi alkaa tuputtaa omaa unelmaansa lapsen toteutettavaksi, tulee katastrofi.
Eikä sillä toisellakaan lapsella ole helppoa, jonka kasvuvuosien nöyryyttävät tilanteet muistuttavat vanhempaa tämän omista nuoruuden aikaisista nöyryytyksistä. Voisi luulla sen herättävän empatiaa, ”tiedän miltä sinusta tuntuu, ja tästä selvitään kyllä”, mutta sen sijaan se saa vanhemman ärsyyntymään ja ottamaan etäisyyttä lapseen. Siinä ei auta, että vanhempi on huippuälykäs, aikanaan opintojensa priimuksena valmistunut, kun tässä tarvittaisiin toisenlaisia avuja.
Entäpä sitten ne valat, joita ihminen vannoo itsensä kanssa: Koskaan en enää... Tästä eteenpäin minä aina... Niitä tekevät aikuisetkin, mutta lapsi liittää valoihinsa pelon, että jos en pidä kiinni itselleni tekemästä lupauksesta, tapahtuu jotain kauheaa. Hän päätyy valheiden sumaan, ja miten siitä sumasta pääsee pois?
Celeste Ngn romaani Olisi jotain kerrottavaa alkaa tilanteesta, jossa kolmilapsisen perheen 16-vuotias tytär on kadonnut. Onko kyseessä sieppaus vai murha vai onko tyttö vain lähtenyt omille teilleen? Muutaman päivän päästä kadonnut löydetään hukkuneena läheisestä järvestä. Miten hän päätyi sinne, tyttö joka pelkäsi vettä niin, ettei oppinut koskaan uimaan?
Aluksi luulee lukevansa perinteistä dekkaria, jossa on rikos, syyllisen etsintä ja loppuratkaisu. Mutta juoni kääntyy pian ihmissuhteisiin ja taustoihin. Loppuratkaisu tulee, mutta toisin kuin alussa rutiininomaisesti olettaa. Ihmisten välit ovat kirjassa se mielenkiintoisin osuus: miten valinnat vievät aina johonkin suuntaan ja samalla jostain suunnasta poispäin ja miten sokea voi olla itselleen ja lapselleen, jota kuitenkin suuresti rakastaa. Kun päädytään umpikujaan, onko siitä enää paluuta aiempaan tai edes jollain lailla parempaan kuin nykyhetki?
Tarina etenee taitavasti eri näkökulmista. Amerikkalainen aasialaistaustaisiin kohdistuva rasismi yllättää, tosin vuonna 2014 kirjoitettu kirja on sijoitettu 1970-luvulle, liekö tilanne sama tänään?
Pennsylvaniassa syntynyt kirjailija Celeste Ng on itse Japanista siirtolaisiksi Amerikkaan muuttaneiden esivanhempien jälkeläinen.
Entäpä sitten ne valat, joita ihminen vannoo itsensä kanssa: Koskaan en enää... Tästä eteenpäin minä aina... Niitä tekevät aikuisetkin, mutta lapsi liittää valoihinsa pelon, että jos en pidä kiinni itselleni tekemästä lupauksesta, tapahtuu jotain kauheaa. Hän päätyy valheiden sumaan, ja miten siitä sumasta pääsee pois?
Celeste Ngn romaani Olisi jotain kerrottavaa alkaa tilanteesta, jossa kolmilapsisen perheen 16-vuotias tytär on kadonnut. Onko kyseessä sieppaus vai murha vai onko tyttö vain lähtenyt omille teilleen? Muutaman päivän päästä kadonnut löydetään hukkuneena läheisestä järvestä. Miten hän päätyi sinne, tyttö joka pelkäsi vettä niin, ettei oppinut koskaan uimaan?
Aluksi luulee lukevansa perinteistä dekkaria, jossa on rikos, syyllisen etsintä ja loppuratkaisu. Mutta juoni kääntyy pian ihmissuhteisiin ja taustoihin. Loppuratkaisu tulee, mutta toisin kuin alussa rutiininomaisesti olettaa. Ihmisten välit ovat kirjassa se mielenkiintoisin osuus: miten valinnat vievät aina johonkin suuntaan ja samalla jostain suunnasta poispäin ja miten sokea voi olla itselleen ja lapselleen, jota kuitenkin suuresti rakastaa. Kun päädytään umpikujaan, onko siitä enää paluuta aiempaan tai edes jollain lailla parempaan kuin nykyhetki?
Tarina etenee taitavasti eri näkökulmista. Amerikkalainen aasialaistaustaisiin kohdistuva rasismi yllättää, tosin vuonna 2014 kirjoitettu kirja on sijoitettu 1970-luvulle, liekö tilanne sama tänään?
Pennsylvaniassa syntynyt kirjailija Celeste Ng on itse Japanista siirtolaisiksi Amerikkaan muuttaneiden esivanhempien jälkeläinen.
SAMAA AIHEPIIRIÄ
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti