Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kun käännän kirjan kannet kiinni, päällimmäiseksi jää tunne, että olen lukenut tämän tarinan ennenkin. On poika äveriästä suomenruotsalaista sukua, on toinen poika tavallisesta perheestä ja on tyttö, johon varaton poika rakastuu. Suhde tempoilee, ollaan yhdessä tai ei olla.

Miljöö on varakkaiden helsinkiläisten asuinalue, tällä kertaa Eira. Kolmikon ympärillä on kaveriporukka. Jotakuta dissataan, joku on kovis, joku tahdoton seurailija.

Eletään 1960-lukua, kolmikko on koululaisia. Aika etenee, kolmikko varttuu, tulee rikkaiden hervottomia bileitä viinoineen ja huumeineen, ja valtavassa lukaalissa on tilaa naiskennella milloin missäkin milloin kenenkin kanssa. Tarinaa säestää aikakauden musiikki.

Aikuistuessaan rikas poika käy yhä kovemmaksi. Rahaa täytyy saada lisää ja lisää, ja sitä tulee bisneksistä. Köyhä poika seuraa rikkaan kaverin elämää ja kipuilee naisasioissa.

Kukaan ei ole onnellinen.

Rikinkeltaisen taivaan nimettömäksi jäävä minäkertoja sanoo, että sielussa on reikä. Sisällä on tyhjiö, jota juhliminen, naiminen, musiikki tai taide ei täytä. Ihmiset ovat kuin ihmisenkuoria, jotka etsivät onnea, mutta onni kestää vain hetken ja pakenee taas kulman taakse.

Ystäviin voi luottaa tai sitten ei. Pettämistä ja pettymistä tulee sieltäkin, mistä sitä ei odottaisi. Kyynärpäillä pääsee eteenpäin, jos ei ole rahaa, ja jos on rahaa, kyynärpäiden avulla sitä saa yhä lisää. Rikkauskaan ei tuo onnea, mutta rahan- ja vallanhimo ajaa silti eteenpäin.

Kjell Westön uusin kirja Rikinkeltainen taivas jättää tyhjän olon, kuin olisin syönyt ison aterian, joka ei pidä nälkää.

Kirja on kyllä hyvin kirjoitettu ja kieli paikoin kaunista: “Hiekkatietä reunustivat korkea männyt, joiden välistä lankesi paljon valoa tielle ja joiden rungot paistoivat appelsiininvärisinä auringon laskiessa”.

Mutta kirjan luettuani kysyn, mitä tästä pitäisi jäädä käteen? Taas yksi tarina komeista kuorista, sisältä ontoista, elämästä, joka päätyy alakuloon?

Kuitenkin on ihmisiä, joiden elämä ei ole tyhjää ja tarkoituksetonta. On ihmisiä, jotka ovat onnellisia. Miksi näiden tarinoiden henkilöt eivät missään kohdin katso heitä ja mieti, olisiko elämässä tarjolla jotain muuta, jotain, mistä tyhjyys täyttyy? Onhan niitä esimerkkejä: kuka muuttaa maalle, kuka alkaa tehdä hyviä tekoja, kuka vaihtaa ammattia, kuka löytää aatteen tai elämänkatsomuksen, joka antaa tarkoituksen ja tukkii sielun reiän.

Poikkeuksiakin joukossa on, tässä kirjassa Sandrine, 2000-luvun nuori nainen, joka alkaa muuttaa maailmaa tarttumalla epäkohtiin niillä keinoin, mitä hänellä on. Mutta “vanhat pierut” eivät herää edes siinä vaiheessa ajattelemaan, että mitäs jos minäkin tekisin jotain toisin.

Rikinkeltaisen taivaan minäkertoja on kuuttakymppiä lähestyvä kirjailija, joka on kirjoittanut kirjallisuushistoriaan jäävän sukupolviromaanin, vähän samantyylisen kuin Leijat Helsingin yllä. Minäkertoja sanoo, että hän kirjoitti menestysromaanissaan mukaellusti nuoruuden kaveripiiristään, mutta nyt tässä kirjassa hän kertoo asiat kuten ne oikeasti olivat, ilman softaamisia.

Toistuva kuvio poika&poika&tyttö ei sinällään haittaa, kun se on puettu riittävän uudenlaisiin vaatteisiin. Kangastus38–kirjassa tätä peruskuviota ei ollut, mutta se sijoittuikin vuoteen 1938, ei Westön oman nuoruuden vuosikymmeniin 60-70-luvuille. Missä kuljimme kerran –kirjassa (lempparini Westön kirjoista) oli taas niin paljon henkilöitä ja niin paljon historiallista tapahtumaa, että niiden sekaan kaikenlaiset ihmissuhteet liukenivat kuin hyvin muhineeseen uunipataan.