Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Suomalaisia lähti Amerikkaan siirtolaisiksi suuret määrät 1900-luvun alkupuolella. Yli puolet lähtijöistä oli Pohjanmaalta.

Joukossa oli maatalojen poikia, joille ei riittänyt talosta enää edes torpanpaikkaa, ja muita maattomia, mutta tienestien toivossa matkaan lähti myös moni perheellinen mies. Suomalaiset olivat osaavia työntekijöitä, ja monet päätyivät metsätöihin tai rakennustyömiehiksi.

Perheellisten miesten perheet jäivät usein Suomeen. Isän paluu saattoi viivästyä luvatusta, ja osa miehistä ei tullut koskaan takaisin. Huhut kulkivat, että monella oli uudessa maassa uusi perhe, ja osin niin olikin.

Koskiluhdan Liisa on keskenkasvuisena antanut isälleen tämän kuolinvuoteella lupauksen, että pitää talon suvussa. Liisan isoveli, perheen ainoa poika, oli kuollut pienenä, ja sen jälkeen taloon syntyi vain kaksi tyttöä, joista Liisa on vanhempi.

Kun sato on monena vuonna peräkkäin huono, Liisan mies Kalle alkaa puhua Ameriikkaan lähtemisestä. Siellä kun tekee vuoden tai pari tienestiä, niin saa kotiin palattua monta rahareikää tukituksi. Ja kun Kalle saa jotain päähänsä, sitä ei käännä mikään, ei moite eikä pyyntö.

Liisasta tuntuu, että huoli ja rakkaus ovat niin lähellä toisiaan, että yhteen käydessään ne tulvivat yli, eikä hän enää tiedä, kummasta hän äksyilee, oirehtivasta ikävästä vai huolesta ja kiukusta. Oppimaansa tapaan hän ei sano, mitä ajattelee, ei kerro tunteistaan, vaan pyyhkäisee vain äkäisesti miehensä käden pois olaltaan. Mielikuva pohjalaisten suorapuheisuudesta saa huutia.

Niin Kalle lähtee. Kyläläiset tarkkaavat, miltä Liisa nyt näyttää, ja juorukellot tökkivät päin naamaa maireilla kysymyksillään kaupalla ja kirkonmäellä ”onko se Kalle eres kirjoottanu?”

Liisa pitää päänsä pystyssä ja kasvonsa kurissa, vaikka jokainen vahingoniloinen tölväys iskee kipeästi palleaan.

Kun Kallea ei kuulu takaisin, juorukellot kalkattavat yhä enemmän. Ääni käy vain kantavammaksi, jos juorun kohteen nähdään olevan lähellä. Kinkereillä on läsnä koko kylänväki, ja juorut sakeuttavat kinkerien jälkeisen kahvittelun ”oottako kuullu notta...”

Onneksi on myös armoa ja lämpöä, ”ota ny vielä yks kupollinen…” kinkeritalon emäntä tuo Liisalle kahvia, peittää hänet juorupiirin näkyvistä, laittaa lämpimän käden olalle ja katsoo silmiin.

Nopeasti piirretyt pilvet on pohjalaisen Paula Nivukosken esikoiskirja. Taitavasti kirjoitettu. Nivuskoski vie lukijan Liisan nahkoihin, näyttää tunteet, itkut ja kaipauksen, joita Liisa ei ulospäin näytä.

Pohjalaisperheen ihmissuhteita leimaa tylyys, äyskiminen ja moite ”ekkö sää ny tuatakaan osaa”. Äidiltään, talon syytingissä asuvalta vanhalta emännältä Liisa ei muista kiitoksen sanaa, ja kun se lopulta tulee, se hiljentää koko tuvan. Liisa onneksi ymmärtää katkaista perinnön, hän ottaa omia lapsiaan syliin, silittää tukkaa, kuuntelee ja lohduttaa.

Kovasti tylyn kuvan Nivukoski antaa myös pohjalaisesta kyläyhteisöstä. Itse pohjalaisena hän ilmeisesti tuntee tavat ja tietää kyläläisten päähuolen: ”Mitä ihimisekki sanoovat!” Liekö se enää tätä nykyä samanlaista?

”Ek kai sä täs sitä meinaa syöttää, muiren silimis”, äiti sähähtää romaanissa Liisalle, jonka vauva huutaa nälkäänsä kotimatkalla kirkolta. Liisa pysäyttää hevosen tien laitaan, menee metsänreunan taa kalliolle ennen kuin avaa paitansa napit. Siellä ei kukaan näe.

”Se naula parahiten kestää, jota kovimmin taotaan”, sanoo kylän seppä Liisalle, joka tulee hakemaan hakaa navetanoveen. Keskustelu ei sisällä monta lausetta, mutta jokainen lause on täynnä merkitystä – Kalle on lähtenyt, miten Liisa ja lapset selviävät tulevasta vuodesta. Seppä tsemppaa, olet lujaa tekoa Liisa, sinä kestät ja sinusta kasvaa viisas vahva nainen, hän sanoo rivien välissä. Liisa ymmärtää, mitä seppä sanoitta sanoo, sillä siihen tapaan siinä kylässä puhutaan.

Seppä on oikeassa. Kun laitan kirjan kannet kiinni, jään vielä Liisan nahkoihin. Käyn mielessä läpi hänen vaiheensa ja olen iloinen, että Liisa selvisi. Vaikean kautta, mutta selvisi. 

SAMAA LAJIA

Eeva Joenpellon Lohja-sarja kuvaa länsiuusimaalaisen paikkakunnan elämää kansalaissodan päättymisestä eteenpäin.  

Sally Salmisen Katrina on vahvan naisen tarina pohjalaisen talontyttären päätymisestä Ahvenanmaalle torpparinvaimoksi.

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kertoo hämäläisen kyläyhteisön vaiheista 1800-luvun lopulta lähtien.

Enni Mustosen Koskivuori-sarja on kolmen sukupolven tarina Koskivuoren kartanon ja tehtaan ympärille muodostuneesta kyläyhteisöstä Hämeessä.

Raija Orasen Puhtaat valkeat lakanat oli aikanaan huippusuosittu tv-sarja, ja se on myös lajissaan hyvä romaani. Suomalaisen pikkukaupungin vaatetehdas kasvaa valtakunnallisesti merkittäväksi ja samaa tahtia kasvavat lapset ja etsivät paikkaansa 1960-70-luvun Suomessa.

Kati Tervon Sukupuu kertoo suomalaisjääkärin perässä Tampereelle muuttaneesta saksalaisesta Adelesta ja hänen jälkeläisistään.

Tuula-Liina Varis kuvaa kirjoissaan Että tuntisin eläväni ja Maan päällä paikka yksi on loimaalaistyyppistä paikkakuntaa ja etenkin yhden perheen elämää vuosikymmenestä toiseen.

Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön alkaa siitä, kun tamperelaisen kauppiasperheen tytär, Elsi, päätyy pientilan emännäksi, ja etenee Elsin lapsenlapsiin.