keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Tuula-Liina Varis:
Maan päällä paikka yksi on
Että tuntisin eläväni


”Paas ollen renksuttamatta sitä lukkoo”, sanoo täti Tuula-Liina Variksen novellikokoelmassa Että tuntisin eläväni.  Paikkakuntaa ei ole kerrottu, mutta hauskan kuuloinen murre viittaa Loimaan suuntaan, mistä Varis on kotoisin.

Että tuntisin eläväni on tavallaan romaani, vaikka on novellikokoelma, sillä sen novellit ovat ketju. Niissä seurataan saman suvun tarinaa vuosikymmen toisensa perään aina yhden henkilön kautta. Osa aiempien novellien porukoista on taustalla seuraavassa.

Kun olin nuori, ajattelin, että haluaisin päätyä vanhaksi viisaaksi naiseksi. Tuula-Liina Variksen tavassa nähdä elämää on vanhan naisen viisautta, vaikkei Varista vielä vanhaksi voi sanoa. Hän piirtää henkilöistä eläviä ihmisiä syineen ja seurauksineen ja ymmärtää luomuksiaan heidän vajavaisuuksistaan huolimatta.

Lempparini Tuula-Liina Variksen teoksista on Maan päällä paikka yksi on, jossa erityisen osuvasti näkyy elämänkokemuksen tuoma ymmärrys. Kirjan tarina lienee vaatinutkin vuosikymmeniä kypsyäkseen romaaniksi, sillä se seuraa Variksen oman perheen vaiheita ja päätyy siihen, kun Tuula-Liinan alter ego Ulla on 16-vuotias.

Maan päällä paikka yksi on on kertomus odotuksista, taitamattomuudesta ja pettymyksistä. Ihmisten yhteiselämä etenee aina johonkin suuntaan, ja mikä se suunta on, riippuu siitä, miten ihmiset käyttäytyvät toistensa kanssa.

Osa sanoista, teoista ja tekemättä jättämisistä tulee perintönä vanhemmilta: lapsi tekee ja puhuu kuten on nähnyt ja kuullut vanhempiensa tekevän ja puhuvan. Osa pinttymään päässeistä tavoista on omien elämänvaiheiden vahvistamia. Kuinka paljon pinttymiseen sitten vaikuttaa se, että ympäristö ei pistä kampoihin, vaan antaa jonkun päsmäröidä - ”se nyt on sellanen”?

Yksi seikka, mikä kirjan tarinassa mietityttää, on se, miksi lähimmäistensä kanssa hankauksiin joutunut ihminen ei älyä mennä peilin eteen, katsoa itseään ja kysyä, miten tämä on päässyt menemään tällaiseksi? Perheen äiti Aino ei kysy sitä itseltään edes siinä vaiheessa, kun menee veljelleen kylään, eikä veli suostu enää tulemaan esille vaan piileskelee kammarissa. Veljenvaimo ei keitä kahvia, seisoo vain hellan edessä, ja lapset kaikkoavat kun Aino-täti tulee. Miksi Aino ei pohdi vielä silloinkaan, pitäisikö minun ehkä tehdä jotain toisin?

Tuula-Liina Variksen henkilörepertuaarissa yksi merkille pantava porukka ovat nahjusmiehet, jotka eivät sano muijille, että nyt loppu! Toinen ääripää ovat ne miehet, joka vetävät nyrkillä turpiin. Normaalisti jämäkät miehet lähes puuttuvat valikoimasta, ne jotka eivät suostu pompoteltavaksi, mutta eivät pomota itsekään.

Kuinka paljon isän nahjusmaisuuteen vaikutti se, että hän oli äitinsä paapoma? Mikä ylipäänsä on äitien osuus siinä, millaisia aviomiehiä heidän pojistaan kasvaa? Se ja monta muuta kirjasta nousevaa kysymystä tekee Maan päällä paikka yksi on -kirjasta hyvän lukupiirikirjan. Sen herättämiä ajatuksia on kiinnostava peilata toisten kanssa. 

Ainoa miinus on epilogin sijoittaminen kirjan alkuun. Ulla kulkee vanhassa kotitalossaan ja muistelee menneitä ihmisiä ja tapahtumia. Kirjaa vielä lukematon ei ymmärrä hölkäsen höpötystä siitä. Ensimmäinen luku kannattaa hypätä yli ja lukea vasta lopuksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti