Media-alalla uran tehnyt Pauliina Aminoff on kirjoittanut kirjan lapsuudestaan. Määrätietoisen, osaavan naisen tausta on aivan muuta kuin kuvittelisi.
Perheen julkisivu näytti oikein hyvältä, ei alkoholismia, työttömyyttä tai näkyviä riitoja. Äiti tosin kuoli, kun nuorin kolmesta lapsesta oli vielä päiväkodissa, mutta vuoden päästä isällä on uusi vaimo ja lapsilla äitipuoli. Siitä elämä lähtee taas rullaamaan, paitsi ettei rullaa ollenkaan siten, miltä ulospäin näyttää.
Uuden vaimon muutettua taloon, 13-vuotiaasta Pauliinasta tulee nopeasti perheen syntipukki. Äitipuoli on sitä sorttia, joka elää tunteidensa mukaan. Kun häntä ärsyttää, väsyttää tai suututtaa, kaikki tuntevat sen nahoissaan, mutta eritoten Pauliina.
Rangaistukset ovat mielivaltaisia, kaikki riippuu siitä, millä tuulella äitipuoli on. Koskaan ei tiedä, mikä ele tai sana on sinä päivänä väärä, ja joutuuko nousemaan kesken syönnin ruokapöydästä ja olemaan ruuatta loppupäivän.
Pauliina yrittää ensin olla mieliksi, mutta vähitellen hän sulkeutuu, on mahdollisimman näkymätön ja kuulumaton. Hän katoaa ajan myötä itseltäänkin, kieltää tarpeensa, ei tunne enää sen enempää nälkää kuin pissahätääkään - kun jopa hänen vessakäyntinsä ovat vääränlaisia.
Isä menee kaikessa äitipuolen taakse. Hänellä ei ole enää aikaa Pauliinalle, ja tyttö kokee olevansa yksin ja hylätty. Eräänä iltana hän kuulee oven takaa äitipuolen kertovan isälle, mitä pahaa Pauliina on taas tehnyt. Kaikki on valhetta, Pauliina tajuaa, mutta hän ei voi tehdä mitään, koska isä uskoo sokeasti kaiken, mitä äitipuoli sanoo. Ei milloinkaan, ei missään tilanteessa isä kysy Pauliinalta, mikä hänen näkökulmansa on.
Kirja on hyytävää luettavaa. Se ei ole kertomus äitipuolista tai isäpuolista, kun niikseen käy bonusvanhempi voi olla lapselle hyvä ihmissuhde ja miehen- tai naisenmalli. Kirja ei myöskään ihannoi ydinperheitä automaattisena onnen tyyssijana, koska niissäkin voi olla mielivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta. Se on kirja siitä, miten epävakaa vanhempi, oma tai puoli, voi rikkoa lapsen tavalla, mistä toipuminen vie koko aikuisiän.
Pauliinasta kasvaa sisäisesti epävarma täydellisyyden tavoittelija. Hän ei siedä virheitä itseltään eikä alaisiltaan. Armollisuus on hänelle tuntematon käsite. Hän aloittaa uransa Uuden Suomen toimittajana ja nousee ripeää vauhtia askel askeleelta ylöspäin. Hän tietää, että alaiset pelkäävät häntä, mutta ei tiedä, kuinka muuttua.
Vastaus löytyy terapiasta, mutta ei siitä ensimmäisestä, jossa terapeutti kuuntelee kommentoimatta ja kerran jopa nukahtaa tuoliinsa Pauliinan puhuessa.
Katkeruus on asia, jonka kanssa Pauliina joutuu tekemään eniten työtä. Hän ymmärtää tiedon tasolla, että katkeruus äitipuolta ja isää kohtaan estää häntä kasvamasta omaksi itsekseen. Hän huomaa myös, että ihmiset eivät viihdy katkeran ihmisen seurassa. Tiedon tasolla hän tekee valinnan: päättää antaa anteeksi, vaikka ei siltä tunnu.
Isä menee kaikessa äitipuolen taakse. Hänellä ei ole enää aikaa Pauliinalle, ja tyttö kokee olevansa yksin ja hylätty. Eräänä iltana hän kuulee oven takaa äitipuolen kertovan isälle, mitä pahaa Pauliina on taas tehnyt. Kaikki on valhetta, Pauliina tajuaa, mutta hän ei voi tehdä mitään, koska isä uskoo sokeasti kaiken, mitä äitipuoli sanoo. Ei milloinkaan, ei missään tilanteessa isä kysy Pauliinalta, mikä hänen näkökulmansa on.
Kirja on hyytävää luettavaa. Se ei ole kertomus äitipuolista tai isäpuolista, kun niikseen käy bonusvanhempi voi olla lapselle hyvä ihmissuhde ja miehen- tai naisenmalli. Kirja ei myöskään ihannoi ydinperheitä automaattisena onnen tyyssijana, koska niissäkin voi olla mielivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta. Se on kirja siitä, miten epävakaa vanhempi, oma tai puoli, voi rikkoa lapsen tavalla, mistä toipuminen vie koko aikuisiän.
Pauliinasta kasvaa sisäisesti epävarma täydellisyyden tavoittelija. Hän ei siedä virheitä itseltään eikä alaisiltaan. Armollisuus on hänelle tuntematon käsite. Hän aloittaa uransa Uuden Suomen toimittajana ja nousee ripeää vauhtia askel askeleelta ylöspäin. Hän tietää, että alaiset pelkäävät häntä, mutta ei tiedä, kuinka muuttua.
Vastaus löytyy terapiasta, mutta ei siitä ensimmäisestä, jossa terapeutti kuuntelee kommentoimatta ja kerran jopa nukahtaa tuoliinsa Pauliinan puhuessa.
Katkeruus on asia, jonka kanssa Pauliina joutuu tekemään eniten työtä. Hän ymmärtää tiedon tasolla, että katkeruus äitipuolta ja isää kohtaan estää häntä kasvamasta omaksi itsekseen. Hän huomaa myös, että ihmiset eivät viihdy katkeran ihmisen seurassa. Tiedon tasolla hän tekee valinnan: päättää antaa anteeksi, vaikka ei siltä tunnu.
Päätös toimii. Se ei tarkoita, että hän hyväksyisi äitipuolen ja isän teot, niitä ei voikaan hyväksyä. Mutta se tarkoittaa, että hän ei enää suostu muistelemaan kärsimäänsä pahaa.
Ja elämä muuttuu. Ei kertaheitolla mutta pikkuhiljaa. Selkäsäryt katoavat, anorektikko alkaa tuntea nälkää ja ihmissuhteet muuttuvat.
Äiti meidän on rohkea kasvutarina, rohkea avoimuudessaan. Sen lukeminen ei kuitenkaan saa oloa kiusaantuneeksi, ei tule oloa, että tirkistelee. Vanhempien ja sisarusten nimiä ei kerrota, eikä paikkakuntaa. Ajattelemaan se pistää: miten määrättömästi lapsen koko aikuisuuteen vaikuttaa se, millainen lapsuus on, ja miten tärkeää on, että lapsi tulee nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi.
Kirjana Äiti meidän olisi kaivannut kustannustoimittajalta tiukempaa otetta. Vaikka Pauliina Aminoff on ensimmäiseltä ammatiltaan toimittaja, tässä omakohtaisuus lyö liikaa läpi siinä kohden, että hän toistaa tiettyjä asioita matkan varrella useaan kertaan, kuten tekee ihminen, jonka sydän vuotaa yli. Tekstiä olisi voinut ryhmitellä ja joltain kohden tiivistää. Toistot eivät kuitenkaan haittaa häiritsevässä määrin.
Äiti meidän on rohkea kasvutarina, rohkea avoimuudessaan. Sen lukeminen ei kuitenkaan saa oloa kiusaantuneeksi, ei tule oloa, että tirkistelee. Vanhempien ja sisarusten nimiä ei kerrota, eikä paikkakuntaa. Ajattelemaan se pistää: miten määrättömästi lapsen koko aikuisuuteen vaikuttaa se, millainen lapsuus on, ja miten tärkeää on, että lapsi tulee nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi.
Kirjana Äiti meidän olisi kaivannut kustannustoimittajalta tiukempaa otetta. Vaikka Pauliina Aminoff on ensimmäiseltä ammatiltaan toimittaja, tässä omakohtaisuus lyö liikaa läpi siinä kohden, että hän toistaa tiettyjä asioita matkan varrella useaan kertaan, kuten tekee ihminen, jonka sydän vuotaa yli. Tekstiä olisi voinut ryhmitellä ja joltain kohden tiivistää. Toistot eivät kuitenkaan haittaa häiritsevässä määrin.
SAMAA AIHETTA
Miten on mahdollista, että kolmen lapsen perheessä äiti on aina vain hemmoteltu keskipiste? Miten on mahdollista, että isä on niin sokea? Miten on mahdollista, että lapsi voidaan ymmärtää niin väärin?
Järkyttävä kirja. Osa suomalaisistakin lapsista voi todella huonosti, jopa hyvissä perheissä, kuten Pauliina.
VastaaPoistaKirja sai minut vihaiseksi, mitä pidemmälle etenin lukemisessa. Olisin halunnut vähän puhutella Pauliinan vanhempia ja osoittaa kuinka väärin he tekivät. Pauliinan olisi pitänyt rohkaista itsensä ja puhua isälle. Missä isä oli?
VastaaPoista