sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Kati Tervo: Sukupuu


”Siinä se ny kuluttaa mun lattioita. Oisi saanu jäärä astumati kynnykseni yli”, Liisa Hukkanen kyräilee. 

"Se" on Adele, saksalainen nuori nainen, joka on matkustanut Dresdenistä Tampereelle rakkautensa perässä. Itse rakkaus, Johannes Hukkanen, makaa kansalaissodan jäljiltä vielä sotasairaalassa. Eletään vuotta 1918.

Kati Tervon Sukupuu kertoo Hukkasen perheen elämänkulusta 2000-luvun puolelle saakka. Tarina avautuu vähitellen, kun sukupuun eri henkilöt kertovat asioista omasta näkökulmastaan. Se on suosittu rakenne tällä hetkellä, ja ihan käypä rakenne. Asiat tulevat valaistuksi monelta kantilta ”ai se näkikin tilanteen noin, vaikka toi kertoi sen näin…”.

Johannes toipuu, avioituu Adelen kanssa ja he saavat kaksi lasta. Sukupuun viimeinen vihanta on Heidi Hukkanen, Adelen lapsenlapsi. Omat näkökulmansa kertovat myös Adelen Saksaan jääneet perheenjäsenet.

Minulle kävi Kati Tervon kanssa sama kuin aiemmin Peter Franzénin kanssa. Työkaveri toi pöydälleni lomalukemiseksi Franzénin kirjan Tumman veden päällä saatesanoin ”tää kannattaa lukea”. En kehdannut kieltäytyä, ja loman viimeisellä viikolla päätin silmäillä kirjan, jotta voin palauttaa sen. Ennakkoluuloni saivat kyytiä: Franzén ei ollutkaan niminäyttelijä, joka nimensä ansiosta saa julkaistuksi pikkuromaanin, vaan kirja vei mukaansa. Siitä on tehty myös elokuva, jonka Franzén ohjasi itse, ja hän sai kirjan tapahtumat siirtymään valkokankaalle puhuttelevasti ja kompaktisti.


Kati Tervon olin taas mieltänyt lähinnä Jari Tervon vaimoksi, jolla on joku kolumni jossain lehdessä. Se, että hän oli julkaissut romaanin, oli mennyt minulta ohi. Kun tuttava suositteli Tervon Sukupuuta, ajattelin, että voihan sitä vilkaista. Kannatti. Kirja on kiinnostava kertomus yhden suvun kohtaloista, sujuva lukukokemus ja kaiken päälle mukavaa kieltä.


LISÄÄ SUKUTARINOITA



 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti