Milla Ollikainen jatkaa
uusimmassa dekkarissaan toimittaja Krissen tarinaa. Pirunkuru on silti
itsenäinen kirja, ei tarvitse olla lukenut aiempia pysyäkseen juonessa mukana.
Krisse on helsinkiläinen
iltapäivälehden toimittaja, joka päätyy töihin Kolariin paikallislehteen.
Ollikainen on itse työskennellyt 11 vuotta Luoteis-Lapin päätoimittajana
Kolarissa, ja hän kuvaa elämää Lapissa ilmeisesti asiantuntevasti murretta myöten.
Kaikki tuntevat toisensa, ovat joko luokkakavereita tai naapureita tai
sukulaisia tai niitä kaikkia. Ihmissuhteet solmiutuvat hyvässä ja väliin
huonommissa valinnoissa.
Pirunkurun pääjuoni kertoo
Kolariin suunnitellusta kaivoshankkeesta, puolestapuhujista ja vastustajista.
Mutta miten siihen liittyy tunturista löytyvä vanhan mainarin ruumis, vai
liittyykö? Sitten tulee jo lisää ruumiita. Krisse joutuu toimittajana tekemään
juttua kaivoshankkeesta. Samalla hänen privaattielämässään tapahtuu.
Pirunkuru on muuten lajissaan
käypä kirja ja kolarilaisten kuvaajana mielenkiintoinen, mutta toisen murhan
motiivi loksauttaa leuan auki - noin mitätön. Lopun toinen törppöys on se, että
tekijäkin livahtaa. Lällällää, ette napanneet mua!
Miksihän kirjailijat jättävät
nykyisin niin usein kirjan juonen klousaamatta? Ennen dekkareissa syyllinen
löytyi ja kaikki olivat tyytyväisiä (paitsi syyllinen). Nyt monissa
kirjoissa loppu jää auki, poliisit eivät saa selvitetyksi rikosta, lukijalle
vain kerrotaan, että toi se oli, mutta eivätpä saaneet kiinni.
Moraali on nykyisin kait vanhanaikainen
sana ja jonkun mielestä koko ajatus moraalista on vanhanaikainen. Mutta kun
moraalin määrittelee käsitykseksi oikeasta ja väärästä, niin moraalia tarvitaan
niin kauan, kuin ihmiset elävät yhdessä ja heidän pitäisi tulla toimeen
keskenään. On väärin esimerkiksi varastaa, ja sen huomaa viimeistään silloin,
kun joku on varastanut uuden pyöräni tai napannut laukustani lompakon. Tämän
kirjan loppu on paitsi tyhmä, myös moraaliton.
LISÄÄ SAMAA SORTTIA:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti