Olin jostain
laittanut muistiin Sara Medbergin kirjan Kultaportin kaunottaret, jota suositeltiin
huumorin sävyttämänä kiinnostavana ajankuvana. Varasin kirjan kirjastosta, jono
oli pitkä, ja Kultaportin kaunottaret tuli monen kuukauden jälkeen.
Ensimmäiset
luvut luettuani mietin, onko tämä parodiaa?
Naisten
silmät ovat meripihkanväriset tai violettiin vivahtavat ja heillä on sädehtivä
iho. Neitojen naurahdukset helähtävät
hopeatiu’un lailla ja huulet vivahtavat kypsän talviomenan punaiseen. Miehet
ovat henkeäsalpaavan komeita.
Henkilöhahmot
ovat peruskliseitä: kaunis, älykäs ja käytöstapoja rikkova aatelisneito, komea
ja rikas mutta yrmeä nuori aatelisherra, vanha valittamisella hallitseva
leskikreivitär, toinen nuori mutta kopea kaunotar ja kopean neidon äiti, leskimarkiisitar,
joka osaa kaikki sen ajan naiselliset konstit ihailevista huokailuista silmien
räpsytykseen. Lisäksi pari köyhimystä, jotka osoittautuvatkin rikkahiksi.
Tapahtumapaikka
on 1870-luvun Turku. Paronintytär Adele saapuu kartanostaan kaupunkiin sukulaistaloon
aloittaakseen naisväenkoulun debytanttikurssin. Sen jälkeen hänet on määrä
esitellä seurapiireille, mistä eteenpäin tehtävänä on pyydystää aviomies.
Tarina alkaa
peruskommelluksella, kun sukulaistalossa Turussa ei osata odottaa
paronintytärtä. Talon nuori, aatelinen ja ärtyisä isäntä haluaisi lähettää
Adelen sen tien sinne, mistä moinen kaukainen sukulainen on lähtenyt matkaan.
Mutta Adele on tullut jäädäkseen.
Kertomuksen
edetessä juoneen tulee enemmän mutkia. Mukana on myös historiallisia henkilöitä
kuten Fredrika Runeberg. Loppua kohti juonessa korostuu 1800-luvun
aatelisneitojen asema, jota ei kannata kadehtia huolimatta palvelijoiden
passauksesta, koreista vaatteista ja jatkuvista kekkereistä. Aatelisnaisen
elämä on kapeaa ja pitkästyttävää, rajoituksia on paljon ja neitojen paine
päästä naimisiin on kova.
Avioliitto oli
vielä 1800-luvun puolella aatelisneidin ainoa hyväksytty elämäntapa. Jos ei saa
napatuksi miestä, edessä on nöyryyttävä loppuelämä vanhapiikatätinä sukulaisten
elätettävänä. Arvojärjestyksessä vanhatkin neidit tulevat aina viimeiseksi, 17-vuotias
rouva kulkee heidän edellään.
Adele ei
hyväksy annettua asetelmaa, hänellä on muita suunnitelmia. Hänellä on takanaan
tytärtään kaikessa tukeva isä ja saattaa olla, että Adelen elämä lähtee toiseen
suuntaan.
Sara
Medbergin kirja sijoittuu samaan lajiin kuin Kaari Utrion 1800-luvun
helsinkiläisromaanit. Utrion henkilöt ovat hekin jossain määrin tyypiteltyjä,
mutta enemmän heissä on verta ja henkeä kuin Adelessa ja kumppaneissa.
Kultaportin kaunottaret on kuitenkin kohtuu luettava, jos on kiinnostunut
historiasta, erityisesti Turun historiasta, ja naisen asemasta 150 vuotta
sitten.
SAMAA AIHEPIIRIÄ
Mikaela Strömbergin Sofia perustuu tositapahtumiin. Aatelinen Sofia ottaa elämänsä
omiin käsiin välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat.
Kaari Utrion helsinkiläisromaaneissa on huumoria ja romantiikka, jotka on
sotkettu suloiseksi taikinaksi 1800-luvun alkupuolen Helsingin kanssa.
Aikakauden olot ja tavat on kuvattu tarkalleen oikein, historioitsijana Utrio
hallitsee faktat.
Raija
Orasen Aurora on aikansa
superjulkkiksen Aurora Karamzinin elämäntarina yhdistettynä Helsingin ja Suomen
historiaan. Orasen kirjassa Aurorasta tulee kiinnostava ihminen, ei vain nimi
historiankirjassa.
Merete
Mazzarellan Fredrika kertoo
aikansa idolista Johan Ludvig Runebergistä vaimon näkökulmasta. Naisia
kohdeltiin 1800-luvulla toisin kuin nykyisin, ja Johan Ludvig otti siitä kaiken
irti.
Enni Mustosen Järjenja tunteen tarinoita alkaa siitä, kun nuori torpantyttö Hilma tulee
1800-luvun lopulla Helsinkiin piiaksi Augusta Ahlstedtille. Tämä on
taloudellisesti kenestäkään riippumaton viisikymppinen opettaja ja
sanomalehtinainen, joka nauttii itsenäisen naisen elämästä omassa talossaan
Mariankadulla Helsingin Kruunuhaassa.