Takakansi
sanoo: ”Kolme lasta. Yksi tarina. Kertoja olen vain minä, koska olen meistä ainoa, joka ei ole
kaltereiden takana.” Kertoja on Rosemary Cooke, joka on menettänyt lapsuutensa
aikana ensin siskonsa ja sitten veljensä.
Kirjan
ensimmäisen kolmanneksen ajan miettii, mistä on kysymys? Mitä on tapahtunut?
Sitten avain annetaan. Alku saa selityksen, ja juoni menee eteenpäin.
Jotta
ei pilaa keneltäkään oivaltamisen iloa, ei voi kertoa etukäteen, mikä erotti
Cooken perheen muista perheistä. Mutta sen voi todeta, että mielenkiintoinen
kuvio. Vaikka tämä tarina on fiktiota, tällaista on kirjan mukaan tehty myös
oikeasti.
Lapsi
ei valitse paikkaa eikä perhettä, mihin syntyy. Hän elää siinä tilanteessa,
minkä vanhemmat ovat omilla valinnoillaan aikaan saaneet. Kukaan ei voi myöskään
palata takaisin lähtöruutuun ja aloittaa elämää alusta uudelleen, jos vanhemmat
myöhemmin toteavat, että ei se ehkä ollutkaan hyvä juttu. Lapsuus on
ainutkertainen, ja sen kanssa sitten vain mennään eteenpäin. Kuten Gösta Ågren
kirjoittaa:
Lapsuus
ei ole osa elämää,
se on syvyys kaiken alla,
se on syvyys kaiken alla,
mitä
sitten tapahtuu.
Mutta
olisi kyllä kiinnostava verrata, mikä olisi toisin, jos Rosemary olisi voinut
elää lapsuutensa kahteen kertaan,
sellaisena kuin se oli ja niin sanotussa perusperheessä. Millä tavoin hän olisi erilainen aikuinen, vai olisiko? Itse hän uskoo, että olisi, eikä tiedä, pitäisikö
vanhempia kiittää vai moittia siitä, millaiset lähtökohdat sai. Toisaalta, jos haluaa elää elämäänsä eikä jäädä pyörimään menneisiin, on käännettävä katse tähän päivään, katsottava, minkälaiset kortit minulla nyt on kädessä ja alettava pelata niillä. Koskee meitä jokaista.
Luin tämän jo englanninkielisenä joskus viime keväänä ja tykkäsin kovasti. Se juttu, mistä ei voi kertoa, jotta yllätys säilyy, oli todella kiinnostava.
VastaaPoistaNo nytpä heräsi mielennkiinto kirjaan josta en ole kuullutkaan! Kun ei tuon enempää pysty spoilaamatta kertomaan, on siinä oltava jotain todella erilaista!
VastaaPoista