sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Olen lukenut nyt  kansalaissotaan liittyviä kirjoja, kun niistä vaiheista on sata vuotta. Uusimpana tartuin Kjell Westön romaaniin Missä kuljimme kerran, jonka luin ensi kerran kymmenen vuotta sitten.

En muistanutkaan, miten hyvää kieltä Westö kirjoittaa. Teksti kulkee vaivattomasti, kieli on kaunista, maailma ja henkilöt aitoja. Kirjailija on kerännyt hurjan määrän historiallista faktaa, isoja käänteitä ja pikkusälää, ja sulattanut ne romaaniinsa kokonaisuudeksi, jossa ei näy saumoja faktan ja fiktion väleissä.

Kun Väinö Linna katsoo kansalaissodan tapahtumia maalaiskylän näkökulmasta romaanissaan Täällä Pohjantähden alla, Kjell Westö kuvaa samaa ajanjaksoa rikkaiden suomenruotsalaisten helsinkiläisten silmin.

Missä kuljimme kerran alkaa vuodesta 1905, ja etenee nopeasti kansalaissotaan. Vihan määrä on kammottava. Punaiset kostavat sen, miten heitä on nöyryytetty, mitätöity ja ryöstöviljelty. Valkoiset ovat vielä pahempia kostossaan, sille ei tunnu löytyvän mitään rajaa.

Valkoisiin idealistina liittynyt Eccu kammoaa ympärillään olevaa, pimeydeksi kutsumaansa pahuutta. Kun valkoiset ovat voittaneet ja punaisten teloitukset alkavat, Eccu katsoo huikaisevan kaunista kevättä  ja ajattelee ahdistuneena, että "me vain tapamme tappamasta päästyämme".

Pikaoikeudenkäyntien ja teloitusten jatkuessa Eccu tulee siihen tulokseen, että anteeksiantaminen ja sovinto ovat ainoa ulospääsy tästä pimeydestä. Sovinnon sijasta hän päätyy koulukaverinsa Cedin mukaan vihaa tihkuvalle kostoretkelle.

Siitä retkestä Eccu ei koskaan selviä. Jotain särkyy, eikä tule enää ehjäksi, vaikka hän elää vielä vuosia. Mitä ihminen näkee ja tekee, se jättää jälkensä, tahtoi tai ei. Eccu tuntee, että “hänen sisällään asui pahoja henkiä ja ne olivat alati läsnä”. Kun hän muutaman vuoden jälkeen yrittää ottaa tapahtuneet puheeksi Cedin kanssa, Cedin silmiin nousee se sama jäätävä pahuus, joka jähmetti Ecun silloin, kun kaikki tapahtui.

Mielenkiintoinen sivujuonne kirjassa on se, että Eculla kavereineen ei ole mitään tekemistä suomenkielisten kanssa, ei edes rikkaiden suomenkielisten. Kun Lucie seurustelee suomenkielisen taiteilijan kanssa, hänen ystävänsä eivät tiedä siitä, vaikka se suomenkielisissä taiteilijapiireissä on julkinen juttu.  Mutta kun Westö vie lukijan Pitkänsillan toiselle puolelle, siellä suomea ja ruotsia puhuvat sekoittuvat, ja Kallion ja Vallilan suomenkieliset poimivat ruotsista käyttökelpoisia sanoja pamlaamaansa slangiin.

Kirjan edetessä 20- ja 30-luvulle tarinaan tulee tyhjäkäyntiä. Toisaalta se kuvaa sitä tyhjäkäyntiä, mitä päähenkilöiden elämä on. Ketä ajaa levottomuus, ketä tyhjyys, ketä katkeruus yhä eteenpäin, jonnekin – tietäisi vain minne. Kun ei tiedä, onttoa oloa ja rauhattomuutta torjutaan kittaamalla viinaa vakkarikapakan vakkaripöydässä samojen ihmisten kanssa samoja juttuja jauhaen vuodesta toiseen.

Paremmin ei mene Kajanderin Allullakaan Sörnäisissä, työväen jalkapalloseuran huippulahjakkuudella. Allu unelmoi, mutta kun hän saa, mitä on vuosia haaveillut, tyytyväisyys kestää vain hetken.

Kaikista henkilöistä Lucie, estottomin huvittelija, pysähtyy kysymään, eikö elämässä todellakaan ole muita vaihtoehtoja, kuin tämä yhä pöhnäisempi tyhjyyttä kumiseva elämä papan rahoilla. Hän tarjoaa Eculle avuksi Jumalaa, ja Eccu tuhahtaa halveksivasti: niin alas hän ei sentään ole vaipunut, että alkaisi kysellä Jumalan perään.

On mielenkiintoista, että en muista mistään Westön kirjasta tyytyväistä saati onnellista ihmistä.  

Kun Missä kuljimme kerran saa viereensä Täällä Pohjantähden alla, Pohjantähden ihmisissä on enemmän henkisiä voittajia: http://kirjabrunssi.blogspot.fi/2018/03/vaino-linna-taalla-pohjantahden-alla.html

Mitä pitemmälle Missä kuljemme kerran etenee, sen haikeammaksi sen sävyt käyvät. Nuoruuden suuret odotukset ovat takana, tähänkö on päädytty.

Neljääkymmentä käyvä Eccu ajattelee, että syyllisyys jäytää elämänhalua niin kauan kuin kukaan ei uskalla sanoa vastaan. Tapahtumat, jotka rikkoivat hänen omantuntonsa, kulkevat mukana ja syövyttävät häntä. Kuinka syyllisyydelle sitten pitäisi sanoa vastaan, siihen asti Eccu ei ajatuksissaan pääse.

40-vuotias Luciekaan ei ole kylläinen, mutta hän ei tiedä, miten tyydyttää sisimpänsä nälkä. Samat ympyrät jatkuvat, miehiä, juhlia, kauniita vaatteita. Onni pakenee, ja vuodet seuraavat toisiaan tihentyvään tahtiin. Entä sitten, kun kauneus on kadonnut ja juhlissa vain väsyttää?

Kun laitan kirjan kiinni, olo on surumielinen. “Kaikki nämä päivät, jotka tulevat ja menevät, siinä se on: elämä.”

Missä kuljimme kerran on hyvä kokonaisuus, ajatuksia herättävä kirja täynnä elämää - sellaista elämää, mitä Westön henkilöt elävät.


LISÄÄ KANSALAISSOTAAN LIITTYVÄÄ
 


Enni Mustonen Koskivuori-sarja, Järjen ja tunteen tarinat

Väinö Linna Täällä Pohjantähden alla



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti