Kirja lähtee liikkeelle kuin juna, yksitoikkoisesti, vain maisemat vaihtuvat. Talvisodan syttyminen on erottanut Mollyn ja Henryn. Molly on näyttelijä, joka lähtee kiertueelle Ruotsiin keräämään tukea Suomelle. Henry on toimittaja, joka seuraa sotaa rintamalla kirjeenvaihtajana. Näkökulma on ensin Mollyn. Henry jatkaa, ja sitten taas vie Molly tarinaa eteenpäin, kertoo kiertueen päivistä ja viikoista.
Alkutilanne on kyllä kiinnostava. Mutta henkilöt eivät ole eläviä, eivät edes päähenkilöt. Iso syy siihen on kertomisen tapa, se sama, mitä vierastin Westön aiemmassa kirjassa Tritonuksessa. On kertoja, joka kertoo, että nyt Mollylle käy niin ja nyt hän sanoo noin ja ajattelee näin ja tekee tuolla tavoin. Henkilöt jäävät ulkokohtaisiksi, ikään kuin niitä katselisi lasin läpi.
Edes sitaatit eivät tuo rytmiä tekstin junamaisuuteen. Niitä ei eroteta sitaattimerkeillä tai repliikkiviivalla, vaan teksti etenee pötkössä tyyliin ”Molly yritti uudelleen. Eikö sinulla ole mitään? Kaikki kelpaa, mahorkkakin. Nitsevo, Venho sanoi. Minulla ei ole yhtään.”
Sota loppuu, tulee välirauha, arki. Kummankin elämässä toistuvat samanlaiset tilanteet, ongelmia töissä, ryyppäämistä kavereiden kanssa, ruokapulaa. Välillä ollaan rakastavaisia, sitten taas riidellään. Pinnan alla on pelko, että sota alkaa uudelleen.
Mutta ei tämä kirja huono ole, joskaan ei loistava.
Helsingin historiasta kerrotaan kiinnostavia arjen yksityiskohtia kuten kuinka välirauhan talvena pitkin kaupunkia pinottiin hurjat määrät polttopuita Rautatieasemaa myöten. Varustauduttiin seuraavaan talveen, jos Saksasta koksikuljetukset loppuu. Westö on tehnyt hyvin taustatyön, kuten aina.
Loppua kohti kirja monipuolistuu. Tarinaan tulee syvyyttä, päähenkilöt heräävät eloon ja tekstiin tulee kauneutta. Etenkin kun jatkosota alkaa, eteen tulee lauseita, joiden kohdalla täytyy pysähtyä ja lukea uudelleen. Kertomukseen tulee myös selkeä loppu, se ei vain katkea.
Kiinnostava yksityiskohta on myös Henryn tiukka ateismi, jota hän tuo siellä täällä esille. Sitten vanha tuttu palauttaa hänen mieleensä kansalaissodan ajalta tilanteen, jonka Henry on sulkenut alitajuntansa kellariin tiukasti oven taakse. Syyllisyys tunkee taas esiin, ja siitä hänelle ainoa pääsy on kieltää se mahdollisuus, että joskus hän joutuisi "Korkeimman" käsiin ja tilille tekosistaan, kuten äiti aikanaan opetti. Henryn mieleen ei juolahda, että hän voisi ymmärtää nuorta minäänsä ja antaa itselleen anteeksi, olla sille nuorelle miehelle armollinen. Ei, syyllisyys pitää tunkea takaisin kellarin oven taa ja yrittää olla välittämättä, kun se siellä aika ajoin meuhkaa.
Samalla lailla kantaa Eccu lopun ikänsä elämäänsä vammauttavaa syyllisyyttä kirjassa Missä kuljimme kerran. Se on edelleen Westön paras, ja sen olen lukenut useampaan kertaan. Nämä muutkin kyllä lukee, mutta en välttämättä enää toista kertaa.
KJELL WESTÖN AIEMPIA
Pirjoliisa, olen samaa mieltä kuin sinä: minustakin Missä kuljimme kerran on yhä Westön vaikuttavin teos.
VastaaPoistaKuuntelin kirjan äänikirjana, joten en huomannut replikointimerkkien puutteita. Bookbeatin lukijat olivat erinomaiset!
Eri mieltä olen henkilöhahmojen esittämisestä: Westö vei minut kyllä henkilöhahmojen iholle ja tunteisiin taitavasti ja samastuttavasti. Mainitset, että kummankin päähenkilön elämässä toistuvat samat tilanteet. Ehkä se olikin kerronnan tarkoitus
- se oli kuin elämä itse, samojen ongelmien jauhamista ilman hienoa ylöspäin suuntaavaa kehityskaarta, loputonta keskeneräisyyttä?
Se mikä minua hieman häiritsi, samoin kuin Tritoniuksessa, joka olikin tylsempi lukukokemus, miten kirjan henkilöt voivat olla niin kiinni ammatillisissa statuksissaan ja että niitä ajatellaan ja niistä puhutaan koko ajan. Jopa parisuhderiidat kärjistyvät kommentteihin toisesta elähtäneenä diivana.
Ehkä koskettavinta tässä kirjassa oli juuri se tärkein, sota-ajan miljöön kuvaus, miten se vaikutti kaikkeen henkilökohtaisessakin elämässä. Ukrainan sodan myötä tajusin kirjankin tarinasta pysäyttävästi: se on ollut myös täällä, meillä.