Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Luin kirjaa aluksi viehättyneenä, tämäpä on hyvä. Parkkinen kirjoittaa taitavasti, kauniita lauseita, teräviä havaintoja, runollista ilmaisua. Tykkäsin Karenista, joka oli itsenäinen, omin aivoin ajatteleva isoäiti. Kun hän täräytti ryöstöä yrittäneen nuoren miehen lattiaan, hykertelin, eläköön mummoenergia! Tarina etenee monessa aikakerroksessa, ja kirjailija pitää kerrokset hyvin koossa.

Puolen välin paikkeilla arvasin, mistä on kyse, mutta ajattelin, että voin olla väärässä. Olen lukenut liikaa kirjoja, ei tämä välttämättä toista viime vuosien yleisimpiä juonikuvioita. Mutta toistihan se.

(VAROITUS: seuraava kappale sisältää juonipaljastuksia)

Syyllisen arvasi puolivälissä, samoin päähenkilön salaaman homouden. Insestinsävyinen suhdekin näkyi jo matkan varrella. Ja kosto elää.

Viime vuosina muissakin kirjoissa kuin dekkareissa on palattu yhä useammin Hammurabin lakiin ’silmä silmästä, hammas hampaasta’. Joissain kulttuureissa on yhä käytössä verikosto, ja länsimaalaiset ajattelevat, että onpas primitiivistä. Kirjojen kosto elää -ratkaisut ovat ihan yhtä primitiivisiä.

Niitä on viime aikoina nähty: syylliseltä henki pois, ja sen jälkeen tekijä tappaa itsensä. Viimeksi tätä ennen Westön uusimmassa kirjassa. Sekö muka sovittaa 60 vuoden takaisen rikoksen, että ryhtyy murhaajaksi murhaajien joukkoon.

Länsimaisessa yhteiskunnassa syyllinen annetaan lain ja oikeuslaitoksen tuomittavaksi. Kun oman käden oikeus valtaa alaa kirjoissa, jatkaako se mallioppimisena elävään elämään, länsimaiseen yhteiskuntaamme? Sitä tietä päädytään anarkiaan. Toi murhasi mun kaverin, minä murhaan kostoksi sen, sen kaveri murhaa minut, mun kaveri murhaa sen… Koston kierre ei tuo mitään hyvää.

Kirjasta jää pettynyt olo ja tylsä maku. Tähän se hyvä alku päättyi. Elämässä voi valita yhtä lailla sellaisia ratkaisuja, jotka lisäävät valoa, armollisuutta ja hyvää tahtoa. Eikä vähiten siksi, että jokainen joutuu itsekin elämässä sille paikalle, että tarvitsee anteeksiantoa. 

Kyse on pienemmistäkin vaihtoehdoista, kuin että murhaanko sen, joka murhasi mun kaverin. Teemme joka päivä valintoja, joilla lisäämme yhteiselämään ystävällisyyttä ja hyvyyttä tai ankeutta ja katkeruutta. Sanonko, että ei haittaa, otetaan opiksi, vai että joko taas, aina sinä… Mitä kylvämme ympärillemme, sitä ympärillämme kasvaa.