Zinaida
Lindén on kotoisin Leningradista, kuten on myös hänen kirjansa päähenkilö
Galja. He syntyivät neuvostokansalaisiksi. Nyttemmin kaupungin nimi on Pietari
ja maa on Venäjä. Siinä on asennoitumista aikuisen Galjan diplomaattiaviomiehellä, kun on
kesken työuran ryhdyttävä edustamaan Neuvostoliiton sijaan Venäjää.
Galja
syntyy Leningradissa patologin ja kustannustoimittajan ainoaksi lapseksi.
Vanhempien symbioosi on niin tiivis, että lapsi ei mahdu siihen mukaan. Tytöstä
pidetään kyllä huolta, mutta hän on ulkopuolinen. Vanhemmat eivät halua hänelle
sisaruksia, ja Galja päättelee olleensa itsekin vahinko. Kun isä kuolee, hautajaisiin
tulevat isän työkaverit kysyvät Galjalta, onko hän sukua vainajalle? Isä ei
ollut kertonut työpaikallaan, että hänellä on tytär.
Ulkopuolisuus
saa katsomaan kaikkea vähän vierestä. Galja tekee ironisia huomioita lapsuutensa
ja nuoruutensa Neuvostoliitosta, mutta ei ilkeän ironisesti, vaan enemmän huvittuneesti.
Samaan tapaan hän tarkastelee Venäjää ja Suomea, jonne diplomaattiperhe muuttaa
kirjan puolivälissä.
”Kun
Breznevin aika lähestyi loppuaan, häntä ylistettiin ja hänet asetettiin
mikrofonin eteen. Hänen silmäluomiaan kohotettiin ja sitten se alkoi. Kaiken
maiskutuksen ja muminan takaa (jota opettajamme kutsuivat kunnioittavasti ’hiukan
epätäsmälliseksi ääntämiseksi’) saatoimme erottaa sanat: Rakkaat Afganistanin
öljytyöläiset. ” Vanhalla miehellä menivät Afganistan ja Azerbaidzan sekaisin.
Parikymppisenä
Galja bongaa nuoren miehen, aloittelevan diplomaatin. Galjasta tulee diplomaatinrouva,
joka päätyy Afrikan ja Japanin kautta Suomen Turkuun. Ensimmäisenä jouluna Galja
saa suomalaiselta tuttavaltaan hyasintin. Venäjällä hyasintti on
hautajaiskukka, isän arkku oli koristeltu niillä. Jouluna tarjottu riisipuuro
muistuttaa äidin hautajaisista, missä Galja söi sitä edellisen kerran.
Venäjällä riisipuuroa syödään vain hautajaisissa.
Pietarin
junassa Galjaa vastapäätä istuu nuori venäläinen nainen. Hän ihastelee, että Galja on päässyt
asumaan vakituisesti Suomeen, ja kysyy, miten se on onnistunut. ”Minäkin haluan
sinne. Sanotaan, ettei siellä tarvitse ylipäänsä tehdä töitä. Kaiken saa
ilmaiseksi, asunnon ja avustuksia.” Galja toppuuttelee, että ei se niin yksinkertaista ole.
”Kieli on vaikeaa, ihmiset sulkeutuneita ja venäläiset kaikkea muuta kuin
suosittuja”, hän valistaa.
Kirjan lopussa tulee yllätys, joka antaa menneisyydelle uutta näkökulmaa. Sellaiset ovat aina hauskoja, etenkin jos sitä ei osaa odottaa, kuten nyt kun kyseessä ei ole dekkari.
Mietin
kirjaa lukiessani, onko minämuodossa kirjoitettu kirja Zinaida Lindénin
omaelämänkerta, jolta se tuntuu. Vai onko kirja romaani? Vastaus tuli
Kirjamessuilla, jossa huomasin yhdellä lavalla Zinaida Lindénin haastattelun.
Hän kertoi, että Monta maata sitten on omaelämänkerrallinen romaani, jossa on
paljon Zinaidan omia kokemuksia. ”Kirja on metafora minusta”, hän tarkensi.
Lindén nosti kirjamessuhaastattelussa esiin Neuvostoliitossa vallinneen "kuoleman
kultin", jota kirjassakin sivutaan. Vanhoja kuolleita sankareita palvottiin,
ykkösesimerkkinä Lenin mausoleumissaan. Palvonnassa oli uskonnollistyyppisiä
tapoja ja tavaroita. Kun kirkossa pysähdyttiin ikonien eteen, Neuvostoliitossa
sankareiden kuvat olivat samassa asemassa.
”Maan
tärkeintä muumiota - pientä vaaleanpunaista ruumista koreassa puvussa -
säilytettiin Moskovan hautatemppelissä. Kosmonautit kävivät siellä ennen kuin
lähtivät avaruuteen. Mitä he mahtoivat kuiskata Vladimir Iljitshille? Monituri
te salutant?” miettii Galja kirjassa.
Kirjamessuhaastattelussa Lindén puhui pitkään myös juurettomuudesta. Juurettomia
lapsia syntyy yhä enemmän, ei vain Galjan tapaan symbioottisessa suhteessa elävien vanhempien
sivulauseiksi, vaan esimerkiksi pitkiä aikoja ulkomailla työskenteleviin
perheisiin. Lasten siteet kotimaahan ja sukuun jäävät ohuiksi, kun he kasvavat kaukana,
ja monet asettuvat aikuistuttuaan muihin maihin tuntematta olevansa ihan kotona
missään. Yhtä lailla perheessään
sivullisia ovat myös ne lapset, joiden vanhemmat ovat niin uppoutuneet työhönsä
tai muuhun omaan elämäänsä, että lapset kokevat olevansa ylimääräisiä häiriöitä.
Millaisia aikuisia heistä kasvaa?
- -
- oheinen blogikirjoitus herätti naisporukassa mittavan keskustelun, olisiko
pitänyt puuttua vai ei, ja jos, niin mitä olisi pitänyt sanoa: http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/tarina-leikkipuistosta
Elämästä
Neuvostoliitossa ja Venäjällä kertovat myös muun muassa:
Särjetty sukupolvi
eli 10 käskyä Neuvostoliitossa
Suomeen
muuttanut toimittaja Inna Rogatshi kirjoitti juuri ennen Neuvostoliiton
hajoamista kirjan, jossa hän analysoi elämää Neuvostoliitossa ottamalla
otsikoiksi kymmenen käskyä: Älä varasta - mitä se on Neuvostoliitossa…
Hulluja nuo
venäläiset
Vuosia
Venäjällä työskennellyt suomalainen toimittaja Anna-Lena Laurén kertoo elämästä
Venäjällä 2000-luvulla.
Laps’ Suomen
Suomalainen
kommunisti Taisto Huuskonen loikkasi vaimoineen vuonna 1949 Suomesta
Neuvostoliittoon. Siellä kukaan ei uskonut, että hän lähti aatteen vuoksi, vaan
hänen pääteltiin olevan vakooja. Huuskoset pääsivät palaamaan Suomeen vuonna 1975
monenkirjavien vaiheiden jälkeen. Taisto Huuskonen kirjoitti kokemuksistaan
kirjan, joka herätti aikanaan melkoiset keskustelut.
Elämästä
rautaesiripun takana kertoo myös tämä:
Talviuni Berliinissä
Toimittaja
Maxim Leo kertoo lapsuudestaan Itä-Berliinissä ja miten elämä muuttui, kun
muuri murtui ja Saksat yhdistyivät. Hän kertoo myös isovanhempiensa vaiheista
ja toteaa: ”Meidän perhe oli kuin DDR pienoiskoossa. Siellä törmäsivät yhteen
ideologia ja käytännön elämä.”