Jos ei takakannen teksti olisi herättänyt kiinnostustani, olisin ehkä laittanut kirjan pois ensimmäisen luvun jälkeen. Siinä kerrotaan pitkään, kuinka koulutyttö kivittää pikkulinnun kuoliaaksi.
Seuraavakaan luku ei oikein ottanut kyytiinsä, kun aikuiseksi kasvanut tyttö kertoo elämästään. Mutta siitä se lähti etenemään, ja hyvä, että jatkoin.
Elina Annolan Kaikki lokakuun taivaat -kirjan pääkertoja on reilu viisikymppinen opettaja, Kaisu. Matkan varrella ääneen pääsee moni hänen kolmasluokkalaisista oppilaistaan ja osa oppilaiden vanhemmista. Syntyy monitahoinen kuva nykypäivästä.
Viime aikoina on ruodittu, mikä on pielessä, kun oppilaat pääsevät koulun läpi jopa osaamatta lukea, kirjoittaa tai laskea. Annolan kirja valottaa asiaa omalla laillaan, mutta avaa myös laajemmin kuvaa siitä, missä koululaiset ja opettajat elävät. Arkea kirjovat digitaaliset portfoliot, monialaiset oppimiskokonaisuudet, itseohjautuvuus, inkluusio, voimavarat, hyvinvointiprofiilit, luokkatasoyhteistyö sun muut.
Luokka tulee lukijalle tutuksi. Sieltä nousee esiin muun muassa Sagal, Somaliasta tullut tyttö, jonka äiti ei osaa suomea eikä halua opetellakaan vaan jättää kurssin kesken selittämättä syytä asiasta huolestuneelle Sagalille. Opettaja lähettää äidille wilma-viestien sijaan paperilappuja, joihin on kirjoittanut asiat englanniksi, eikä Sagal saa sanotuksi, ettei äiti ymmärrä englantia yhtään sen enempää kuin suomeakaan.
On Alina, joka on uppoutunut pelimaailmaan ja ampuu zombeja yömyöhään. On Alinan äiti, joka haluaa toisenlaisen elämän, ja isä, joka on tyytyväinen paitsi siihen, että äiti ei ole tyytyväinen.
On Mikael, joka inkluusion nimissä on siirretty pienryhmästä isoon luokkaan, ja hänen isänsä Tommi. Mikaelin äiti on lähtenyt muille maille, ja Tommi on kantaa huolta pojastaan, joka hermostuu ison luokan metelissä. Opettaja ei tee tarpeeksi, vaikka Tommi luettelee hänelle lakipykäliä.
Rehtorin tulisi järjestää opettajille aggressiivisen lapsen kiinnipitokoulutus. Opettaja tietää jo nyt, että kiinnipitotilanteessa täytyy olla läsnä kaksi opettajaa siltä varalta, että tilanteesta joutuu oikeuteen. Ongelma on vain se, että mistä sen toisen opettajan siihen ottaa, kun aggressiivinen lapsi täytyy sekunnissa erottaa tilanteesta, jossa hän on lyönyt luokkatoveriaan pahasti päähän.
On Sagalin, Alinan ja Mikaelin luokkakavereita ja heidän vanhempiaan, ja tarina laajenee opettajainhuoneeseen, kollegoihin. Opettajista valtaosa on jo Kaisua nuorempia, vaikka Kaisullakin on vielä monta vuotta eläkeikään.
Kaisu on ajatellut olevansa hyvä opettaja, sellainen joka välittää oppilaistaan, haluaa tukea heitä, olla läsnä ja avata maailmaa. Onko hän ollut aivan hakoteillä? Onko kaikki, mitä hän on ajatellut, sanonut ja tehnyt ollutkin vääränlaista, näkevätkö muut sen aivan toisin kuin Kaisu itse?
Pääseekö sellaisesta tilanteesta eteenpäin vai onko jätettävä kaikki, lähdettävä pakoon? Kuka on lopulta oikeassa, minä ja oma kokemukseni omasta elämästäni vai toiset ihmiset ja se, mitä luulen heidän ajattelevan? Sillä jos kukaan ei sano suoraan, mitä ajattelee, niin se jää luuloksi, jossa yrittää lukea toisten katseita, eleitä ja ilmeitä sanojen välistä. Entä jos tulkitseekin väärin? Kun vain tietäisi!
Elina Annolan romaani jättää mieleen monia ajatuksia. Se toimisi hyvin lukupiirikirjana, sillä siinä on monta teemaa, joista olisi kiinnostava keskustella muiden kanssa.
MUITA KIINNOSTAVIA KOULUKUVAUKSIA
Tommi Kinnunen: Pimeät kuut
Mirja Aatsinki: Asunto koulun yläkerrassa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti